Rosemary Kennedy

Kennedy oppi kävelemään, syömään, puhumaan ja lukemaan paljon keskimääräistä myöhemmin ja hänellä oli oppimisvaikeuksia. Jälkikäteen hänen on arvioitu kärsineen lukihäiriöstä, ylivilkkaudesta ja keskittymisongelmista. Tuolloin asiantuntijat ilmoittivat hänen kuitenkin olevan kehitysvammainen, mikä oli vanhemmille järkytys. Käsitteellä tarkoitettiin siihen aikaan kaikkia mahdollisia poikkeavuuksia henkisessä kehityksessä. Äiti syytti tyttären erilaisuudesta kätilöä, joka ei hakenut ajoissa lääkäriä. Tytär muuttui vanhemmilleen häpeäpilkuksi.[2]

20-vuotiaana Kennedy opiskeli Lontoossa. Isällä oli kuitenkin valta hallita hänen elämäänsä ja hän käski koulua tarkkailemaan naisen syömistä, ettei tämä liho. Toisen maailmansodan alettua Rosemary palasi Yhdysvaltoihin. Isä huolestui Rosemaryn "epämääräisestä seurasta" ja "seksuaalisesti aktiivisesta elämästä" peläten hänen saavan lapsen. Avioton lapsi olisi ollut häpeäksi Kennedyjen maineelle, kuten Rosemaryn veljien uralle, jota isä oli mukana rakentamassa. Isän mukaan Rosemary oli myös ajoittain väkivaltainen ja hallitsematon. Vuonna 1941 isä vei 23-vuotiaan Rosemaryn lobotomialeikkaukseen, joka oli tuolloin uusi keksintö mielisairaiden ihmisten rauhoittamiseksi. Leikkaus muutti Kennedyn henkisesti 2-vuotiaaksi.[2]

Isä siirsi Kennedyn pois perheen elämästä ensin yksityissairaalaan New Yorkiin ja sittemmin Wisconsinissa sijaitsevaan St. Coletta -laitokseen vuonna 1949, jossa Rosemary joutui asumaan loppuelämänsä. Colettassa hän eli yksitoikkoista elämää kahden katolisen nunnahoitajan avustamana. Isä ei käynyt kertaakaan katsomassa. Rosemary ikävöi kotiin, mutta vanhemmat ostivat hänelle koiran. Isoveljen presidentinvaalikampanjan aikana toimittajat kyselivät Rosemaryn perään, mutta heille valehdeltiin Rosemaryn ”muuttaneen kauemmas” ja toimivan opettajana vammaisten lasten koulussa.[2]

Äiti tapasi Rosemaryn ensimmäisen kerran laitoksessa vasta, kun tytär oli 43-vuotias. Halaamisen sijaan Rosemary löi äitiään syyttäen tätä hylkäämisestä. Äidillä oli tapana soittaa laitokseen kieltäen antamasta tyttärelle herkkuja, ettei Rosemary liho, mutta hoitajat eivät totelleet häntä.[2]

Vaikka Rosemary oli perheensä salaisuus, hänen pikkusiskonsa Eunice Kennedy toimi kehitysvammaisten puolesta perustamalla järjestön, joka järjesti kehitysvammaisille omat olympialaiset ensimmäisen kerran 1968. Isoveli John. F. Kennedyn viimeinen, lokakuussa 1963 allekirjoitettu laki­aloite taas määräsi kehitysvammaiset vapautettavaksi laitosmaisesta pakkohoidosta.[2]

Rosemary kuoli Fort Atkinsonin sairaalassa 86-vuotiaana tammikuussa 2005.[2] Hän kuoli viidentenä sisarussarjastaan, mutta ensimmäisenä luonnollisen kuoleman kohdanneena.