Rooman–Persian sodat

Akemenidien hallitsema Persian valtakunta romahti 300-luvulla eaa. makedonialaisten valloituksiin. Suurin osa valtakunnasta joutui seleukidien vallan alle. Seleukideilla oli vaikeuksia pitää suurta valtakuntaa kasassa. Vuonna 197 eaa. Rooman valtakunta kukisti seleukidien liittolaisen Makedonian. Kun seleukidien kuningas Antiokhos III yritti puolustaa intressejään Jooniassa ja Traakiassa, julisti Rooma hänelle sodan. Roomalaiset murskasivat seleukidien armeija Magnesian taistelussa vuonna 190 eaa. Seleukidien kokeman tappion tuloksena parthialaiset valtasivat suuren osan seleukidien valtakunnan itäosista. [1]

Roomalaiset ja parthialaiset kohtasivat "virallisesti" ensimmäisen kerran kun Lucius Cornelius Sulla oli maaherrana Kilikiassa. Plutarkhos kertoo, että Parthian kuninkaan lähettiläs Orobazos saapui Sullan luokse tämän ollessa Eufratin lähettyvillä.[2]

Vuosina 65-62 eaa. Pompeius teki sotaretken Armeniaa, Pontosta, seleukideja ja Judeaa vastaan.

Parthialaiset olivat Rooman vaarallisin vastustaja idässä yli 300 vuoden ajan. Parthialaisten armeijat erosivat suuresti roomalaisista ja ne koostuivat suurimmaksi osaksi ratsuväestä. Parthialaisilla oli myös jalkaväkeä, joka koostui etupäässä jousimiehistä ja sitä pidettiin yleensä huonolaatuisena. Parthialaisten armeijoiden vahvuus perustui ratsuväkeen, jota oli kahta tyyppiä: raskaasti aseistettuja katafrakteja ja jousin varustettua kevyttä ratsuväkeä. Roomalaisten oli vaikeaa lyödä parthialaiset taistelussa, koska alakynteen jäädessään parthialaiset pakenivat taistelukentältä. Roomalaiset yllättyivät usein kuinka helposti parthialaiset tekivät vastahyökkäyksen heitä takaa ajamaan lähteneitä vastaan.[3]

Parthialaiset ja roomalaiset kohtasivat ensimmäisen kerran taistelussa Carrhaessa vuonna 53 eaa. Roomalaiset käyttäytyivät ylimielisesti ja uskoivat parthialaisten kukistuvan yhtä helposti kun armenialaiset ja pontoslaiset, jotka Rooma oli lyönyt aikaisemmin. Parthialaiset voittivat roomalaisten armeijan, vaikka vain osa heidän armeijastaan oli ottanut osaa taisteluun. Voittonsa innoittamana parthialaiset hyökkäsivät tämän jälkeen Rooman hallitsemaan Syyriaan, mutta sotaretki loppui parthialaisten tappioon. Tämän jälkeen kummatkin osapuolet muuttivat taktiikkaansa. Roomalaiset lisäsivät ratsuväen osuutta armeijoissaan. Lisäksi legioonia tuettiin jalkaväellä, joka oli aseistettu jousilla ja erilaisilla heittoaseilla. Legioonat antoivat armeijalle vahvan tuen, samalla kun jousimiehet pitivät vihollisen ratsuväen loitolla. Roomalaisen ratsuväen tehtävänä oli tehdä hallittuja vastahyökkäyksiä parthialaisia vastaan. Parthialaiset puolestaan eivät halunneet antautua taisteluun tällaista vihollista vastaan, vaan yrittivät houkutella pienempiä osastoja erilleen vihollisen pääjoukosta. Taitavat roomalaiset kenraalit yrittivät puolestaan pitää joukkonsa yhdessä. Lopputulos oli yleensä pattitilanne. Roomalaiset eivät pystyneet pakottamaan parthialaisia taisteluun ja parthialaiset eivät kyenneet estämään roomalaisia etenemästä heidän alueelleen.[3]

Roomalaiset kohdistivat hyökkäyksensä parthialaisten kaupunkeja ja linnoituksia vastaan. Parthialaisten pääkaupungin Ktesifonin roomalaiset valtasivat ja ryöstivät useaan kertaan. Parthialaiset tekivät puolestaan hyökkäyksiä roomalaisten huoltoyhteyksiä vastaan. Parthialaiset hyökkäsivät myös Rooman liittolaisten kimppuun. Esimerkiksi Marcus Antoniouksen hyökkäys Parthiaan epäonnistui koska parthialaiset valtasivat koko hänen kuormastonsa, jota vartioi vain kaksi legioonaa. Perääntyessään Antonius kärsi suunnattomia tappioita. Neron aikana tehty hyökkäys epäonnistui koska yksi roomalaisten armeijoista kärsi tappion ja joutui antautumaan.[4]

Roomalaisten hyökkäykset Parthiaan olivat valtavia hankkeita, jotka vaativat suuren määrän sotilaita. Sodat kestivät yleensä useita vuosia ja yleensä vain keisari itse saattoi johtaa tällaista hyökkäystä. Rooman oli mahdotonta vallata Parthiaa. Sotien kiintopisteeksi muodostuivatkin pian Rooman ja Parthian välissä sijainneet kuningaskunnat, etupäässä Armenia.[4]

Sodat alkoivat lähes aina roomalaisten aloitteesta. Ainoastaan vuoden 161 sota alkoi parthialaisten hyökkäyksellä Armeniaan ja Syyriaan.[4]

Parthialaiset eivät koskaan pystyneet uhkaamaan Rooman valtaa Syyriassa. Roomalaiset eivät myöskään koskaan pystyneet valtaamaan Parthiaa. Rooman ja Parthian väliset konfliktit keskittyivät yleensä valtioiden välisten alueiden ja pikkuvaltioiden hallintaan. Trajanus valtasi väliaikaisesti Mesopotamian, mutta se jouduttiin jättämään pian hänen kuolemansa jälkeen. Septimius Severus perusti Mesopotamian provinssin, jonka myötä valtakuntien välinen raja siirtyi Eufratin itäpuolelle.[5]

Kohokuva sassanidien kuningas Sapor I:stä. Seisova henkilö on luultavasti Rooman keisari Valerianus, joka jäi Saporin vangiksi. Polvillaan oleva henkilö on ehkä Philippus Arabs, jonka kanssa Sapor solmi rauhansopimuksen. [9]

Roomalainen hopearaha, jossa on teksti Deus adiuta Romanis.

Vuonna 224 sassanidit syrjäyttivät viimeisen parthialaiskuninkaan. Sassanidien hallinto oli paljon vahvempi kun heidän edeltäjiensä.[5] Sassanidit olivat Rooman ainoa vihollinen joka oli yhtä kehittynyt kun he itse. Sassanidien armeijoista tiedetään vain hyvin vähän, koska melkein kaikki tiedot perustuvat roomalaisiin lähteisiin. Tiedetään kuitenkin, että sassanidien mielestä heidän sotilaallinen painopisteensä oli koillisessa, Keski-Aasiaan päin.[10]

Sassanidien armeija koostui kuninkaallisista joukoista, palkkasotilaista ja erilaisten ylimysten järjestämistä feodaalijoukoista. Kuten parthialaisilla, sassanidien armeijat olivat ratsuväkipainotteisia. Sassanidien katafraktit olivat varustettu peitsin, mutta taistelussa he suosivat yleensä jousia. Yksittäisen ratsumiesten koulutus oli hyvä, mutta heidän koulutustasonsa yksikkönä toimimisessa vaihteli suuresti. Sassanidit jakoivat armeijansa yleensä kolmeen osaan: keskustaan ja kahteen siipeen. Lisäksi armeijalla oli yleensä reservejä. Armeijan kolme osaa eivät yleensä hyökänneet samaan aikaan, vaan ne tekivät valehyökkäyksiä ja perääntymisiä yrittäen saada vihollisen rikkomaan oman taistelujärjestyksensä. Ratsuväen lisäksi sassanidit käyttivät myös intialaisia sotanorsuja, joita hevoset yleensä pelkäsivät. Sotanorsut aiheuttivat joskus paniikkia vihollisen joukoissa, mutta ne olivat itse helppoja maaleja jousin varustetulle viholliselle. Sassanidien jalkaväki oli yleensä huonosti koulutettua. [5]

Roomalaiset joutuivat muuttamaan armeijaansa kärsittyään tappioita sassanideja vastaan 200-luvun alussa. Konstantinus I:n aikaan armeijaan oli lisätty "persialaistyylistä" ratsuväkeä ja Justinianus I:n aikana roomalainen ratsuväki muistutti suuresti persialaista esikuvaansa. Rooman armeijassa palveli myös persialaisia joukkoja, etupäässä luopioita, muun muassa Justinianuksen sodissa gootteja vastaan. [11]

Trajanuksen sota Parthia vastaan 114-117 merkitsi huomattavaa laajentumista itäänpäin. Trajanus valtasi Babylonian ja pääsi Persianlahdelle saakka. Septimius Severuksen sota Parthiaa vastaan 193-199 laajensi Rooman valtakuntaa itäänpäin. Mesopotamian pohjoisosat liitettiin Rooman valtakuntaan provinssina.

Vuosina 603–628 käydyn sodan jälkeen Bysantti ja sassanidit olivat merkittävästi heikentyneet. Tämän jälkeen arabit valloittivat sassanidien Persian helposti. Myös Bysantti oli joutua arabien vallan alle ja Konstantinopolia piiritettiin kahdesti vuosian 674–678 ja 717–718.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Rooman–Persian sodat Wikimedia Commonsissa