Roomalainen mytologia

Roomalainen mytologia tarkoittaa antiikin Rooman tarustoa. Se oli saanut voimakkaita vaikutteita kreikkalaisesta mytologiasta. Rooman perustamistarinan mukaan Rooman kaupungin perustivat Romulus ja Remus. Romulus ja Remus olivat veljeksiä, ja taru kertoo, että heidän äitinsä oli Alba Longan kuninkaan Numitorin tytär, papitar Rhea Silvia, ja heidän isänsä sodanjumala Mars. Rhea Silvian olisi papittarena pitänyt olla naimaton, mutta kun hän sai kaksoset, vauvat hylättiin korissa Tiberjokeen. Eräs susiemo oli tarun mukaan ottanut Romuluksen ja Remuksen huostaansa ja kasvattanut aikuisiksi.

Rooman keisariaikana runoilija Vergilius kirjoitti keisari Augustuksen toiveesta Roomalle ja Augustuksen suvulle sankarieepoksen Aeneis, joka kytkeytyi kreikan mytologiseen tarustoon ja etenkin Troijan sotaan. Vergiliuksen mukaan Troijan hävityksestä pelastunut sankari Aineias perusti roomalaisen sivilisaation Italian niemimaalle saatuaan jumalilta siihen kehotuksen.

Vahvasti uskonnollisuuteen taipuvainen Rooman kuningas Numa Pompilius yhdisti ja yhdenmukaisti vanhoista myyteistä oppirakennelman, josta tuli Rooman virallinen valtionuskonto ja joka tunnetaan hänen mukaansa Numan uskona.

Uskonto Roomassa

Uskonto oli Rooman yhteiskunnassa tärkeässä asemassa. Roomalainen mytologia ja uskonto on pääosin lainattu kreikkalaisesta mytologiasta. Uskonnollisia rituaaleja roomalaiset harjoittivat aluksi kotonaan perhepiirissä vanhimman miespuolisen sukulaisen johdolla. Vanhin mies asetti uhrin ja uhrasi sen pihapiiriä ja kotia suojeleville hengille.

Rooman valtion kehittyessä myös uskonto muuttui. Politiikan asema uskonnossa lisääntyi, ja rituaalit saivat myös valtiollista merkitystä. Rooman uskonto eroaa kreikkalaisesta erityisesti ammattipapiston osalta. Rooman ensimmäinen ammattipapisto oli ns. Vestan neitsyet, joka perustettiin kotilieden jumalattaren kunniaksi.

Roomalaisten tärkeitä jumalia
12 roomalaisen jumalan pantheonin alttari: Venus ja Mars Cupidon yhdistämänä, Juppiter, Minerva, Apollo, Juno, Neptunus, Vulcanus, Mercurius, Vesta, Diana ja Ceres. Marmoria, löydetty Gabiista (Italia), 1. vuosisata jaa.

Roomalaisilla oli myös täysin omia jumalia, kuten Bellona (Sodan jumalatar), Janus, laarit ja penaatit.

Jumalten taantuminen

Roomalainen valtionuskonto alkoi menettää asemaansa erilaisille mysteeri- ja muille kulteille, joista suosituimmaksi nousi ennen pitkää Kristuksen kultti. Valtio pyrki säilyttämään valtionuskonnon asemaa määrittelemällä kristinuskon kielletyksi taikauskoksi (superstitio, vastakohtana oikea uskonto religio). Kristinuskon leviämistä yritettiin moneen otteeseen rajoittaa vainoilla. Vainot olivat aluksi katkonaisia. 200 jaa. alkaen vainot kuitenkin yleistyivät, mutta vuonna 310 ne loppuivat, kun keisari Konstantinus Suuri antoi roomalaisille uskonvapauden. Keisari Theodosius I teki kristinuskosta valtionuskonnon 380-luvulla.

Roomalaisten jumalat elävät edelleen aktiivisesti kirjallisuudessa ja länsimaisessa kulttuuriperinnössä.

Kirjallisuutta
  • Henrikson, Alf: Antiikin tarinoita. (Antikens historier, 1959.) Suomennos: Maija Westerlund. 3. täydennetty painos (1. painos 1963). Helsinki: WSOY, 1993 (12. painos 2004). ISBN 951-0-18515-9.
  • Hänninen, Marja-Leena & Kahlos, Maijastina & Lehtonen, Ulla: Uskonnot antiikin Roomassa. Helsinki: Teos, 2012. ISBN 978-951-851360-8.
  • Kivimäki, Arto: Akilleen kantapäästä Zeuksen salamaan. Kuvittanut Matti Mustonen. Hämeenlinna: Karisto, 1999. ISBN 951-23-3917-X.
  • Lilja, Saara: Antiikkia ja myyttejä. Helsinki: WSOY, 1990 (2. painos 1999). ISBN 951-0-16609-X.
  • Mustakallio, Katariina: Uskonto ja yhteisö antiikin Roomassa. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-061-9.

Aiheesta muualla
This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.