Rocky Marciano

Amerikanitalialainen Rocco Francis Marchegiano syntyi Brocktonissa, Massachusettsissa 1. syyskuuta 1923 viisilapsisen perheen esikoisena. Muut sisarukset olivat Alice, Concetta, Elizabeth, Sonny ja Peter. Hänen isänsä Pierino Marchegiano oli suutari, ensimmäisessä maailmansodassa palvellut merijalkaväen veteraani ja kotoisin Abruzzon Ripa Tentinasta.[3][4] Hänen äitinsä Pasqualina Picciuto taas oli kotoisin San Bartolomeo in Galdosta Campaniasta.[5]

Marciano oli kuolla keuhkokuumeeseen 18-kuukautisena. Nuoruudessaan hän pelasi baseballia ja harrasti kotonaan painonnostoa.[6]

Maaliskuussa 1943 Marciano liittyi Yhdysvaltain armeijaan kahden vuoden palvelukseen. Palvellessaan Massachusettsin Fort Devensissa hän osallistui joukko-osastonsa keskinäisiin nyrkkeilykilpailuihin.[3] Myöhemmin hänet sijoitettiin Swanseaan, Walesiin, jossa hän avusti Englannin kanaalin ylittäviä Normandian huoltoaluksia. Sodan jälkeen hän suoritti palveluksensa loppuun maaliskuussa 1946 Fort Lewisissa, Washingtonissa.[7]

Amatööriuransa alussa Marchegianoa valmensi hänen ystävänsä Allie Colombo. Kun Marchegiano eräässä amatööriturnauksessa tyrmäsi neljässä ottelussa kaikki vastustajansa, Colombo otti yhteyttä New Yorkissa majaansa pitäneeseen valmentaja Charley Goldmaniin, toivoen hänen ottavan Marchegianon suojatikseen.[8] Nuori nyrkkeilijä kutsuttiin samoihin aikoihin myös baseball-seura Chicago Cubsien harjoitusleirille, mutta päätti hylätä tarjouksen.[9] Hän kävi amatööriurallaan vain 12 ottelua, joista hävisi neljä.[10]

17. maaliskuuta 1947 Marchegiano aloitti ammattilaisuransa voittamalla Lee Eppersonin kolmannen erän tyrmäyksellä. Hän ansaitsi ottelusta 50 dollaria, mutta jatkoi vielä tavallisia päivätöitään. Ensimmäisen ammattilaisottelunsa jälkeen hän kävi edelleen myös amatööriotteluita. Epperson-ottelun jälkeen Goldman onnistui antamillaan suosituksilla saamaan Marchegianon manageriksi kokeneen Al Weillin, joka työskenteli jo ennestään useiden maailmanmestareiden managerina, muttei ollut vielä löytänyt raskaansarjan mestariaan. Hän tienasi sopimuksen mukaan puolet Marchegianon ansioista.[9]

Ensitöikseen Weill päätti muuttaa nyrkkeilijänsä nimen helpommaksi. Etunimi Rocco muuttui helposti muotoon Rocky, kun taas sukunimeksi olivat ehdolla March ja Mack, ennen kuin eräs ottelukuuluttaja keksi nimen Marciano.[9]

Marciano aloitti uransa ammattilaisena totisesti 12. heinäkuuta 1948 Harry Bilzeriania vastaan ja voitti teknisellä tyrmäyksellä ensimmäisessä erässä. Marciano voitti vuonna 1948 yksitoista ottelua, kaikki ennen täyttä aikaa ja peräti kahdeksan ensimmäisessä erässä.[10][11] Vuonna 1949 hän voitti kolmetoista kamppailua.[11]

Kaikissa 20 ensimmäisessa ammattilaisottelussaan Marciano yhtä pistein saavutettua voittoa lukuun ottamatta tyrmäsi vastustajansa.[11] 26. ottelussaan hän kohtasi ensimmäisen nimekkään[12] vastustajansa, voittamattoman Roland LaStarzan, 24. maaliskuuta 1950 New Yorkin Madison Square Gardenissa ensimmäisessä pääottelussaan. Ottelu oli hyvin tasaväkinen ja sen loppuessa molemmat tuomarit kannattivat eri nyrkkeilijää niukasti voittajaksi. Kehätuomari oli merkinnyt ottelun korteissaan tasapeliksi, mutta hänen antamansa täydentävät pisteet 9–6 nostivat Marcianon kamppailun voittajaksi.[11][13] Tämän jälkeen Marciano voitti yhdeksän vastustajaa, ennen kuin pääsi jälleen ottelemaan Gardenissa.[11] 12. heinäkuuta 1951 hän kohtasi 23-vuotiaan Rex Laynen, joka oli noussut julkisuuteen voitettuaan Jersey Joe Walcottin. Marciano tyrmäsi Laynen elokuvateattereihin televisioidun ottelun kuudennessa erässä.[14] Hän voitti tämän jälkeen yhden ottelun ennen kohtaamista entisen maailmanmestarin Joe Louisin kanssa, joka oli ollut nuoren Marcianon esikuva. Hän itse ei olisi halunnut käydä kamppailua, joka päättyi kahdeksannessa erässä Marcianon voittoon teknisellä tyrmäyksellä.[11][14]

Louisin jälkeen Marciano ehti voittaa neljä ottelua vuonna 1952 ennen pääsemistään maailmanmestaruusotteluun kokenutta Jersey Joe Walcottia vastaan.[11] Ottelu käytiin Philadelphiassa 23. syyskuuta 1952. Marciano kävi kanveesissa ottelun alussa ja kun ottelu oli edennyt muutamia eriä, alkoivat hänen silmäkulmansa vuotaa verta. Ennen seitsemännen erän alkua Marciano valitti silmiensä olevan tulessa, ja väitti saaneensa niihin jotakin ärsyttävää ainetta. Walcott johti ottelua pistein, ennen kuin 13. erässä Marcianon lyömä isku tyrmäsi hänet.[11][15] Uusintaottelu Marcianon ja Walcottin välillä käytiin 15. toukokuuta 1953, jolloin Marciano voitti hänet jo ensimmäisessä erässä tyrmäyksellä. Kohtaamisistaan Walcottin kanssa hän tienasi yhteensä 260 000 dollaria.[15]

Marciano puolusti mestaruuttaan toisen kerran Roland LaStarzaa vastaan, jonka hän oli aiemmin vuonna 1950 voittanut niukasti pistein. Hallitseva mestari lähti 24. syyskuuta 1953 New Yorkin Yankee Stadiumilla käytyyn otteluun ennakkosuosikkina kertoimin 4–1. LaStarza johti ottelua ensimmäisten kuuden erän ajan, jonka jälkeen Marciano pääsi kamppailuun mukaan. Ottelu päättyi Marcianon voittoon teknisellä tyrmäyksellä, kun kehätuomari keskeytti ottelun 11. erässä. Jotkut arvostelijat kutsuivat kamppailua ”hidastetuksi murhaksi”, ja se päätti LaStarzan ammattilaisuran.[16] Kamppailu valittiin Ring Magazinen Vuoden nyrkkeilyotteluksi.[11] 17. kesäkuuta 1954 Marciano puolusti mestaruuttaan kolmatta kertaa haastajanaan entinen maailmanmestari Ezzard Charles. Hän oli ainoa Marcianon haastajista, joka kesti täyden ottelun ja hävisi pistein 15-eräisen ottelun jälkeen.[17] Uusintaottelu käytiin 17. syyskuuta 1954 samassa paikassa, jolloin Marcianon nenä aukesi ja alkoi vuotaa verta niin, että jopa ottelun keskeyttäminen olisi ollut mahdollista. Maailmanmestari kaatoi Charlesin ottelun aikana kahdesti kanveesiin ennen tyrmäystä kahdeksannessa erässä. Tämäkin kamppailu valittiin Ring Magazinen Vuoden nyrkkeilyotteluksi.[11] Seuraavan kerran Marciano puolusti titteliään San Franciscossa Kezar Stadiumilla 16. toukokuuta 1955 menestyksekkäästi britannialaista Don Cockellia vastaan ja voitti hänet teknisellä tyrmäyksellä yhdeksännessä erässä.[11][18] 21. syyskuuta 1955 New Yorkin Yankee Stadiumilla Marciano puolusti mestaruuttaan kuudetta ja viimeistä kertaa Archie Moorea vastaan. Hän tienasi ottelusta uransa suurimman palkkion 328 374 dollaria ja televisio-oikeuksista 140 000. Mooresta tuli jo ottelun alussa toinen nyrkkeilijä, joka koskaan löi Marcianon kanveesiin. Haastaja hallitsi ottelun alkupuolta, kunnes kuudennessa erässä verta vuotava Marciano kaatoi Mooren ensimmäisen kerran kanveesiin.[19] Ottelu päättyi Marcianon voittoon yhdeksännessä erässä tyrmäyksellä.[11]

27. huhtikuuta 1956 Marciano ilmoitti yllättäen lopettavansa uransa voittamattomana maailmanmestarina.[19] Kaikkiaan Marciano otteli ammattilaisena 49 ottelua, joista voitti kaikki. Voitoista 43 tuli tyrmäyksellä.[11] Hän tienasi uransa aikana 1 460 488 dollaria.[19]

Uransa jälkeen hän suostui vielä palaamaan kehään näyteltyyn otteluun hänen ja toisen voittamattoman raskaansarjan maailmanmestarin, Muhammad Alin, kanssa. Ottelun promoottorina toimi Murry Woroner, joka oli aiemminkin ”juontanut” tietokoneen suunnittelemia nyrkkeilyotteluita tunnetussa radio-ohjelmassaan. Ottelua kutsuttiin nimellä The Super Fight.[20] Sadat urheilutoimittajat ja entiset nyrkkeilijät antoivat ottelua varten tiedot kummankin nyrkkeilijän ominaisuuksista, kuten nopeudesta ja voimasta. Tiedot syötettiin tietokoneeseen ja kone laski mallin siitä, miten ottelu olisi voinut edetä.[20]

Woroner oli luonut idean radiota varten, mutta hän päätti kehittää sitä nyt pidemmälle ja tehdä ottelusta elokuvan. Ali ja Marciano sparrasivat toisiaan vastaan kehässä ja esittivät kaikki mahdolliset iskut ja sarjat; myös kaikki mahdolliset ratkaisut (tyrmäys, tekninen tyrmäys, pisteet ja tasapeli) kuvattiin. Marciano kuoli ennen elokuvan ensi-iltaa, joka oli 20. tammikuuta 1970 Yhdysvalloissa 850 elokuvateatterissa.[20] Tietokoneen suunnitteleman ottelun kulku pidettiin suurena salaisuutena ennen elokuvan ensi-iltaa. Yhdysvalloissa saatujen tulosten perusteella Marciano sai Alista tyrmäysvoiton 13. erässä Alin käytyä kanveesissa sitä ennen kolme kertaa, mutta eurooppalaisessa versiossa Ali voitti.[21][22]

Rocky Marciano kuoli 31. elokuuta 1969 lentokoneonnettomuudessa ollessaan matkalla Iowaan. Huonossa säässä lentänyt Cessna 172 -kone törmäsi laskeutuessaan puuhun ja kaikki mukana olleet kuolivat. Marciano olisi täyttänyt 46 vuotta seuraavana päivänä.[19]