Robert Wilhelm de Geer

De Geer kuului ruotsalaiseen De Geer -aatelissukuun.[2] Hänen isänsä oli ruotsalaissyntyinen maaherra ja valtaneuvos Otto Wilhelm De Geer, joka korotettiin vuonna 1766 vapaaherralliseen arvoon nimellä De Geer af Tervik. Äiti Anna Dorotea Muhl oli kenraaliluutnantti Robert Muhlin ainoa lapsi, jonka perintöön kuului useita kartanoita Itä-Uudellamaalla, tärkeimpänä Tervikin kartano Pernajassa. De Geer oli vanhempiensa ainoa poika ja ryhtyi hoitamaan kartanoa näiden kuoltua vuosina 1769 ja 1778.[3] Muita De Geerin Suomessa omistamia kartanoita ja tiloja olivat Tjusterby, Villmansgård, Baggnäs, Gerby, Edö ja Molnby.[4][5]

De Geer otettiin 14-vuotiaana vuonna 1764 oppilaaksi Karlskronassa toimineeseen amiraliteetin kadettikouluun, ja hän suoritti upseerintutkinnon kaksi vuotta myöhemmin.[5][4] Hän palveli vuosina 1768–1771 vänrikkinä henkikaartissa, vuosina 1771–1778 kapteenin arvoisena Savon jääkärijoukon Sulkavan komppanian päällikkönä ja vuonna 1778 lyhyesti majurina Savon kevyen jalkaväkirykmentin Rautalammin pataljoonassa.[5] Vuosina 1778–1783 De Geer palveli Ruotsin Venäjän-lähetystössä Pietarissa, kunnes erosi armeijan palveluksesta everstin arvoisena.[1] Sen jälkeen hän toimi Kyminkartanon läänin varamaaherrana vuosina 1783–1785 ja varsinaisena maaherrana vuosina 1785–1789. Hän osallistui valtiopäiville aatelissäädyssä vuosina 1778 ja 1800.[5]

De Geer, jonka isä oli ollut myssypuolueen kannattaja, tunnettiin kuningas Kustaa III:n politiikan vastustajana.[4] De Geer oli 1780-luvulla myös lähellä Georg Magnus Sprengtportenin johtamaa suomalaisten itsenäisyysmiesten piiriä.[1] Sprengtporten oli De Geerin lapsuudenystävä, minkä lisäksi De Geer oli palvellut Savon kevyessä jalkaväkirykmentissä Sprengtportenin ollessa sen komentajana. Kuninkaanvastaisten näkemystensä vuoksi De Geer erotettiin maaherranvirastaan Kustaa III:n sodan aikana vuonna 1789. Hän oli todennäköisesti ollut salaa yhteydessä kapinallisiin Anjalan liiton upseereihin, ja myös hänen appensa oli asettunut sodan aikana kuningasta vastaan. Tämän jälkeen De Geer vietti pari vuosikymmentä hiljaiselämää Tervikissä.[4] Hän omisti vuosina 1794–1800 Tukholman lähellä sijaitsevan Tyresön linnan.[5][4]

Suomen sodan aikana De Geer oli ensimmäisiä merkittäviä suomalaisia, jotka tunnustivat uuden venäläisen hallinnon, sillä venäläiset joukot saapuivat hänen kartanolleen jo muutaman päivän kuluttua rajan ylittämisestä helmikuussa 1808. Hänen vastaanottavaisuutensa palkittiin monin tavoin.[1] Venäjään liitetyn Suomen kenraalikuvernööriksi nimitetty Sprengtporten kutsui De Geerin heinäkuussa 1808 luokseen Pietariin, jossa tämä oleskeli syksyn aikana useaan otteeseen osallistuen Suomen tulevien valtiopäivien (tai maapäivien) valmisteluun yhdessä Robert Henrik Rehbinderin ja Sprengtportenin kanssa. Sprengtportenin ehdotuksesta De Geer nimitettiin maamarsalkaksi valtiopäiville, jotka kokoontuivat seuraavana vuonna Porvoossa. De Geer riitautui valtiopäivien toimintaan sekaantuneen Sprengportenin kanssa, ja säilytti keisarin suosion Sprengportenin menettäessä asemansa.[4] De Geer nimitettiin heinäkuussa 1809 uuden hallituskonseljin talousosaston jäseneksi ja sen sotilastoimituskunnan päälliköksi.[1] Samaan aikaan hänet myös korotettiin kreiviksi nimellä de Geer till Tervik ja hänen sukunsa esiteltiin myöhemmin Suomen ritarihuoneelle kreivillisenä sukuna numero 3.[2]

Salaneuvoksen arvon vuonna 1817 saanut de Geer oli aikansa seurapiiritähti. Senaatissa hän teki harvoin aloitteita ja käytti korkeaa virka-asemaansa lähinnä henkilökohtaisten taloudellisten etujen hankkimiseen. Pitkän sairauden vuoksi hän ei voinut viimeisinä vuosinaan lainkaan hoitaa senaattorintehtäviään.[1] Senaatin talousosaston vanhimpana jäsenenä de Geer oli kuitenkin periaatteessa puheenjohtajaa vastaavassa asemassa, sillä erillistä talousosaston varapuheenjohtajan virkaa ei ollut vielä luotu. Hän oli senaattori kuolemaansa saakka.[6] Helmikuusta 1820 alkaen hän oli lisäksi kahtia jaetun talousosaston toisen jaoston puheenjohtaja.[5]

De Geerin puoliso oli vuodesta 1785 vapaaherratar Vivika Eleonora Hastfehr, eversti Berndt Johan Hastferin tytär. Heille syntyi neljä lasta. De Geerin tytär Vivika Dorotea Brita nimitettiin vuonna 1811 keisarinnan hovineidoksi.[1] Kahdesta aikuiseksi eläneestä pojasta vanhempi, Otto Bernt, hukkui joukkojenkuljetusaluksen upotessa Ahvenanmerellä Suomen sodan aikana lokakuussa 1808, kun taas nuorempi, Robert Fredrik, peri Tervikin ja Tjusterbyn kartanot. De Geerin suvun kreivillinen haara sammui mieslinjalta hänen pojanpoikansa Robert Otto Wilhelmin kuollessa Krimin sodassa vuonna 1855.[7]

De Geerin hahmo on kuvattu Helsingin Säätytalon julkisivussa olevaan Emil Wikströmin veistokseen Aleksanteri I ja Porvoon valtiopäivät 1809.[8]