Robert Montgomery

Mongomery kävi Turun yläalkeiskoulua ja Turun lukiota, kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1852 ja valmistui filosofian kandidaatiksi 1858, maisteriksi 1860 sekä molempain oikeuksien kandidaatiksi 1863. Hän oli 1859–1860 Helsingin tyttökoulun opettajana, 1863 Turun hovioikeuden auskultanttina, 1863–1865 yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan kuraattorina ja 1864–1867 Suomen Yhdyspankin keskuskonttorin johtajana.[1] Tutkijanuraan valmistautunut Montgomery teki 1865–1866 opintomatkan Geneveen, Pariisiin, Lontooseen ja Edinburghiin sekä 1869–1870 Tukholmaan ja Saksaan. Hän väitteli 1869 molempain oikeuksien tohtoriksi väitöskirjalla, joka käsitteli luovuntaetua ja akordia ulkomaisen konkurssilainsäädännön mukaan. Seuraavana vuonna hän teki professorinväitöskirjan yhtiösopimuksesta vuoden 1734 lain mukaan ja tuli nimitetyksi siviililainopin ja roomalaisen oikeuden professorinvirkaan, joka oli vapautunut 1867 senaattiin nimitetyltä J. Ph. Palménilta.[2] Montgomery oli professorina 1870–1882 sekä lainopillisen tiedekunnan dekaanina 1878–1882,[1] keskittyen lähinnä opetustyöhön. Vuoden 1880–1881 hän vietti virkavapaalla ulkomailla, lähinnä Pariisissa. Hän vaikutti myöhemminkin omalla alallaan osallistumalla kansainvälisiin tutkijakonferensseihin ja julkaisemalla teoksen Handbok i Finlands allmänna privaträtt I kahdessa osassa 1889 ja 1895. Montgomery oli 1870–1876 Juridiska föreningen i Finland -yhdistyksen sihteeri. Oikeustieteilijänä Montgomeryä on yleensä pidetty romanistisen suuntauksen edustajana.[2]

Montgomery oli opiskeluajoistaan alkaen ”dagbladisteina” tunnettujen ruotsinkielisten liberaalien tunnetuimpia edustajia ja 1880 yksi Liberaalisen puolueen ohjelman allekirjoittajista. Hän oli myös kielikysymyksessä vahvasti ruotsinmielinen. Montgomery osallistui säätyvaltiopäiville aatelissäädyssä sukunsa edustajana 1863–1864, 1867, 1872, 1877–1878, 1882, 1885, 1888, 1891, 1894 ja 1897. Hän oli 1868–1882 Suomen pankin pankkivaltuuston, vuosien 1877–1878 valtiopäivillä rahavaliokunnan sekä vuosien 1882, 1891 ja 1894 valtiopäivillä lakivaliokunnan puheenjohtaja. Vuoden 1882 valtiopäivillä hän oli myös varamaamarsalkka. Hän oli 1875–1878 ensimmäisen Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen. Montgomery oli Leo Mechelinin ystävä ja tuki merkittävästi tämän pyrkimyksiä Suomen oikeudellisen erillisaseman korostamisessa ja puolustamisessa. Montgomerylle oli tyypillistä poliittisten mielipiteittensä perustelu juridisilla argumenteilla. Varsinkin fennomaanien oli vaikea hyväksyä hänen näkemyksiään ja monet hänen valtiopäivillä tekemänsä esitykset eivät siksi saavuttaneet riittävää kannatusta.[2] Vuonna 1876 hän teki aloitteen markan siirtämisestä kultakantaan, mikä pian toteutuikin.

Montgomeryllä oli myös muita luottamustehtäviä: hän oli 1885–1886 vankilayhdistyksen, 1886–1889 ritarihuonejohtokunnan, 1894–1895 Suomen Talousseuran ja 1895–1898 Siviilivirkakunnan leski- ja orpokassan johtokunnan puheenjohtaja.[1][2]

Suomen kenraalikuvernööri Fjodor Logginovitš Heiden päätti 1882 sitoa Suomen keskeisten puolueiden johtajat maan hallitukseen: liberaalien Mechelin ja Suomalaisen puolueen Y. S. Yrjö-Koskinen nimitettiin senaatin talousosastoon, ja liberaaleja niin ikään edustaneesta Montgomerystä tehtiin uusi prokuraattori eli ylin lainvalvoja. Yksi hänen aikaansaannoksistaan oli senaatin oikeustoimituskunnan (myöhemmin oikeusministeriön) alaisen lainvalmistelukunnan perustaminen, mitä hän ehdotti ratkaisuksi vuoden 1882 keisarillisessa käskykirjeessä esitettyyn vaatimukseen Suomen lakien kodifioinnista. Hän ehdotti samassa yhteydessä myös Suomen perustuslakien kodifiointia. Sitä toteuttamaan asetettiin myöhemmin niin sanottu Weissenbergin komitea, jonka työ johti suomalaisten ja venäläisten väliseen ristiriitaan. Montgomery ja muut ruotsinkieliset liberaalit pyrkivät politiikassa torjumaan epämieluisia esityksiä varsinkin vetoamalla juuri Suomen perustuslakeihin. Näin saatiin torjuttua muun muassa 1882 Yrjö-Koskisen esittämä suomen julistaminen maan viralliseksi kieleksi; Montgomery vetosi kyseenalaiseen laintulkintaan, jonka mukaan suomi oli oikeudenkäymiskaaressa mainittu tuomioistuimissa kielletty vieras kieli. Montgomery erosi prokuraattorin virasta vuonna 1886 keisarin annettua käskykirjeen suomen ja ruotsin kielen käytöstä virastoissa.[2]

Tämän jälkeen Montgomery toimi vuoden 1886–1887 Vaasan hovioikeuden presidenttinä ja 1887–1888 oikeusosaston senaattorina. Vuonna 1888 hänet nimettiin oikeusosaston edustajaksi Pietarissa toimineeseen Suomen asiain komiteaan. Tässä vaiheessa suomalaisten ja venäläisten näkemyserot Suomen oikeudellisesta asemasta olivat jo kriisiytymässä ja Venäjällä arvosteltiin voimakkaasti Suomen vuonna 1889 säädettyyn rikoslakiin sisältyneitä tulkintoja Suomen ja Venäjän suhteesta. Montgomery puolusti julkisuudessa suomalaista kantaa ja kirjoitti vastineen venäläisen N. S. Tagantsevin Suomen rikoslakia kritisoineeseen artikkeliin. Keisari Aleksanteri III:n annettua manifestin lain voimaan tulon lykkäyksestä hän pyysi jälleen eroa. Montgomery sai eron senaatista ja Suomen asiain komiteasta joulukuussa 1890, mikä enteili pian tapahtunutta koko komitean lakkauttamista. Rikoslakikriisi saatiin vielä soviteltua, kun Suomen säädyt hyväksyivät 1894 vapaaehtoisesti lakiin keisarin toivomat muutokset.[2]

Suomen ja Venäjän suhteiden tilapäinen asettuminen 1890-luvun puolivälissä mahdollisti Montgomeryn paluun vielä kerran virkauralle. Hän sai toukokuussa 1896 keisarillisen hovin hovimestarin arvonimen ja lokakuussa hänet nimitettiin kuolleen J. Ph. Palménin seuraajaksi senaatin oikeusosaston varapuheenjohtajaksi, mikä vastasi nykyistä korkeimman oikeuden presidenttiä. Montgomery toimi tässä virassa kuolemaansa asti. Hän kuoli leukemiaan vain muutamaa viikkoa ennen Nikolai Bobrikovin nimitystä Suomen kenraalikuvernööriksi, mistä sitten käynnistyi uusi, aiempia pahempi yhteentörmäys Suomen ja Venäjän suhteissa.[2]

Montgomery oli vuodesta 1863 naimisissa Constance Vilhelmina Lundströmin (1842–1923) kanssa. Heidän ainoa lapsensa oli seuraavana vuonna syntynyt tytär, joka kuoli jo nelivuotiaana. Niinpä Montgomeryn vanhan aatelissuvun suomalainen haara sammui mieslinjalta Robert Montgomeryn kuollessa.[2]

Montgomery lomaili vuodesta 1878 omistamallaan Jullaksen tilalla Kuusistossa. Hän harrasti purjehdusta ja toimi 1870–1871 Nyländska jaktklubbenin sihteerinä ja 1871–1875 sen kommodorina.[2]