Robert Graves

Graves syntyi keskiluokkaiseen perheeseen Wimbledonissa 24. heinäkuuta 1895. Hänen isänsä oli runoilija ja koulutarkastaja Alfred Perceval Graves ja äiti yläluokkaisen saksalaisperheen tytär Amalia von Ranke, joka oli sukua kuuluisalle saksalaiselle historioitsijalle Leopold von Rankelle. Peruskoulutuksensa Graves sai Charterhousen sisäoppilaitoksessa, jossa hän tutustui nyrkkeilyyn ja runouteen. Yksi sisäoppilaitoksen opettajista oli George Mallory, joka tutustutti Gravesin vuorikiipeilyyn ja tuki häntä kirjoittamisen ensitaipaleella.[1][2]

Robert Gravesin koti Deiàn kylässä Mallorcalla

Graves liittyi ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä armeijaan. Sodassa hän toimi vuosina 1915–1917 fusilieerijoukkojen kapteenina Ranskassa.[1] Vuonna 1916 hän haavoittui vakavasti kranaatinsirpaleesta Sommen taistelussa, mutta selvisi hengissä ja lähetettiin lopulta sodan loppuhetkien ajaksi takaisin kotimaahansa.[1] Gravesin vammat olivat niin vakavat, että häntä taistelukentällä hoitanut lääkäri ehti jo julistaa miehen kuolleeksi. Tieto Gravesin kuolemasta lähetettiin hänen vanhemmilleen ja se kirjattiin myös sodassa kaatuneiden listalle The Timesiin, joka myöhemmin oikaisi vääräksi osoittautuneen tiedon.[3] Sodassa Graves ystävystyi kirjailija Siegfried Sassoonin kanssa, joka hänkin toimi armeijassa upseerina. Graves käsitteli kokemuksiaan ensimmäisestä maailmansodasta realistisissa sotarunoissaan, joita julkaistiin vielä sodan ollessa käynnissä. Sodan traumat, kranaattien ja taistelukaasujen herättämät pelot, seurasivat häntä pitkään sotavuosien jälkeenkin.[1][2]

Sodan jälkeen Graves opiskeli englannin kieltä ja kirjallisuutta Oxfordin yliopiston St John’s Collegessa, jossa hänen tuttaviinsa kuului muun muassa T. E. Lawrence.[4] Graves muutti vuonna 1929 silloisen rakastettunsa runoilija Laura Ridingin kanssa Mallorcalle Deiàn vuoristokylään, jossa hän kirjoitti useita tuontantonsa keskeisiä teoksia. Pariskunta muutti vuonna 1936 Espanjan sisällissodan alettua pois Mallorcalta ja asuivat jonkin aikaa Englannissa ja Yhdysvalloissa Pennsylvaniassa. Deià pysyi kuitenkin Espanjan sisällissodan ja toisen maailmansodan aikoja lukuun ottamatta Gravesin vakituisena kotipaikkana hänen kuolemaansa saakka.[3] Elämänsä eri vaiheissa Graves työskenteli Kairon yliopistossa ja runouden professorina Oxfordin yliopistossa.[1]

Graves oli naimisissa kahdesti, ensin Nancy Nicholsonin kanssa ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja myöhemmällä iällä Beryl Hodgen kanssa. Gravesille syntyi yhteensä kahdeksan lasta.[5][6] Gravesin muisti heikkeni 1970-luvun alkuajoista lähtien, kunnes hän vähitellen lopetti kirjoittamisen kokonaan tultuaan 80-vuoden ikään 1975. Graves kuoli 90-vuotiaana 7. joulukuuta 1985 sydämen vajaatoiminnan seuraksena.[2] Hänet on haudattu kotipaikkakunnalleen Deiàan. Gravesin kotitalo on nykyisin museona.[2]

Graves oli neljä kertaa ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Vuonna 1962 hän oli viiden ehdokkaan listalla, joiden joukosta lopullinen palkinnon saaja valittiin.[7] Nobel-komitean silloinen sihteeri Anders Österling on todennut, että komitealla oli vaikeuksia päättää palkinnon saaja Gravesin ja John Steinbeckin välillä. Steinbeckia pidettiin maineeltaan populaarimpana ja korkeamman profiilin omaavana kirjailijana, jonka keskeisen tuotannon nähtiin kuitenkin olevan jo takanapäin. Gravesia sen sijaan pidettiin historiallisista romaaneistaan huolimatta edelleen ensisijaisesti runoilijana eikä siksi kirjallisuuspalkinnon arvoisena.[8] Palkinnon myöntämistä Steinbeckille pidettiin suurena yllätyksenä – jopa Steinbeck itse on todennut yllättyneensä valinnastaan. Nobel-komitean päätös sai runsasta arvostelua. Esimerkiksi The New York Times näki palkinnon kuuluneen Gravesille, jolla oli lehden mukaan perustavanlaatuinen merkitys aikansa kirjallisuudelle.[9]

Panu Rajala on todennut Mika Waltarin elämäkerrassaan Unio mystica, että Waltari on ominut Gravesilta ”historiallisen minä-kertojan mahdollisuudet”. Waltari oli tutustunut Minä, Claudius -teokseen ennen ensimmäisen historiallisen romaaninsa Sinuhe egyptiläisen ilmestymistä. Rajalan mukaan Gravesin kirjoitustyyli miellytti Waltaria enemmän kuin Tatu Vaaskiven koristeellinen ja luottelomainen tyyli romaanissa Yksinvaltias, joka myös käsitteli keisari Tiberiuksen aikakautta.[10]

• Over the Brazier (1916), sotarunoteos
• Lawrence and the Arabs (1927), T. E. Lawrencesta kertova elämäkerrallinen teos
• Good-Bye to All That (1929), Gravesin omaeläkerrallinen teos ensimmäisen maailmansodan kokemuksista
• I, Claudius (1934), Rooman keisari Claudiusta käsittelevä historiallinen romaani
  • Minä, Claudius, suom. Frithiof J. Pennanen, WSOY 1936
• Claudius the God (1934), jatko-osa romaanille I, Claudius
  • Claudius jumala ja hänen vaimonsa Messalina, suom. Frithiof J. Pennanen, WSOY 1936
• Count Belisarius (1938), historiallinen romaani koskien sotapäällikkö Belisariusta
  • Valtamarski Belisarius, suom. Saara Tuuma, Otava 1939[14]
• King Jesus (1946), Jeesusta käsittelevä historiallinen romaani
• The White Goddess (1948), essee runollisesta tarujen luomisesta
• The Islands of Unwisdom (1950), historiallinen romaani Álvaro de Mendaña de Neiran tutkimusmatkasta Salomonsaarille
  • Turhuuden saaret, suom, Jorma Partanen, Tammi 1952
• The Greek Myths (1955), antiikin Kreikan myyttejä esittelevä teos

• Lucius Apuleius, The Golden Ass (1951, käännös latinasta, alkuperäisteos Asinus aureus)
• Gaius Suetonius Tranquillus, The Twelve Caesars (1957, käännös latinasta, alkuperäisteos De vita Caesarum)

Loukkaannuttuaan ensimmäisessä maailmansodassa Graves julkaisi sota-aikana kirjoittamiaan runoja teoksessa Fairies and Fusiliers (1917). Eräs teoksen runoista, nimeltään Finland, kertoo nimensä mukaisesti Suomesta. Runossa kuvaillaan jäistä maata ja suomalaisia, joiden kasvot ovat paperin kaltaisia.