Ritari Siniparta

Ritari Siniparta on ranskalainen tarina, joka kertoo aatelisesta sarjamurhaajasta ja hänen liian uteliaasta vaimostaan. Tarina julkaistiin kirjallisena ensimmäisen kerran Charles Perrault’n kokoelmassa Histoires ou contes du temps passé (1697).[1]

Ritari Siniparta kieltää uteliasta vaimoaan avaamasta erään lukitun huoneen ovea. Gustave Dorén litografia 1800-luvulta.

Juoni

Tarinan päähenkilö Siniparta on murhannut kaikki aiemmat vaimonsa. Hän antaa uudelle vaimolleen avaimen ”kiellettyyn huoneeseen” testatakseen vaimonsa tottelevaisuutta. Vaikka Siniparta on kieltänyt vaimoaan menemästä huoneeseen, vaimo ei uteliaisuuttaan malta olla sitä tekemättä, ja hän löytää huoneesta miehensä entisten vaimojen jäännökset. Vaimon käynti paljastuu avaimeen jääneestä pienestä veritahrasta, mutta hänen veljensä pelastavat hänet mieheltään ja tappavat tämän.[1]

Tarina on tunnettu kansansatuna monessa paikassa eri puolilla maailmaa. Salaisen huoneen sisältö vaihtelee versiosta toiseen: joskus huoneessa on vaimovainajien sijaan muita ruumiita tai ruumiinosia, prinssi, tai jopa portti Helvettiin. Myös vaimon pelastumistapa vaihtelee.[1]

Historia

”Ritari Siniparran” teemoja ovat kielto ja sen rikkominen, uteliaisuuden palkka, ja auvoisan avioliiton kritiikki. Tarinan elementit – paha puoliso, kielletyn ja kalliiksi tulevan tiedon havitteleminen, salainen huone sekä naisten uteliaisuus – ovat yleisiä teemoja länsimaisissa myyteissä ja kertomuksissa. Perraultin käyttämää lähdettä ei tiedetä. Tarinan yksi ehdotettu lähde ovat Euroopassa 1500-luvulla kiertäneet balladit nuorten naisten kaappaajista. Englannista tunnettiin samankaltainen satu nimeltä ”Mr. Fox”. Perraultin on myös arvioitu saattaneen saada tarinaansa innoituksen Pyhän Gildan legendasta. Historiallisista henkilöistä tarinan esikuvaksi on useimmin nostettu 1400-luvulla elänyt sarjamurhaaja Gilles de Rais. Hahmon nimi ”Siniparta” tarkoitti 1500-luvulla ranskan kielessä mustapartaista viettelijää.[1]

Tarinasta tuli ensijulkaisunsa jälkeen hyvin suosittu Euroopassa, ja muun muassa Grimmin veljekset sisällyttivät sen satukokoelmansa ensimmäiseen painokseen vuonna 1812. Tarinasta on sittemmin tehty lukuisia mukaelmia kirjallisuudessa, oopperassa ja elokuvissa. Feministisissä mukaelmissa painopiste on ollut tabun rikkovassa vaimossa eikä miehen rikoksissa.[1]

Lähteet
  1. Jarvis, Shawn C. (toim. Haase, Donald): ”Bluebeard”, The Greenwood Encyclopedia of Folktales and Fairy Tales (Volumes 1–3), s. 128–130. Greenwood Press, 2008. ISBN 978-0-313-33441-2.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.