Risto Westerlund

Porissa syntynyt Westerlund oli avioton lapsi, joka äidin kuoltua kasvoi punakaartissa taistelleen isoisänsä hoivissa Helsingissä. Westerlund opiskeli Helsingin Koelyseossa, mutta rahapula pakotti hänet jättämään koulun ja ryhtymään viilariksi. Westerlund oli mukana sosialidemokraattisen nuorisoliiton toiminnassa ja vuonna 1936 hänet valittiin Helsingin Toveriseuran nuorisojaoston puheenjohtajaksi. Toveriseurassa Westerlund tutustui Elvi Sinervon kaltaisiin vasemmistolaisiin kulttuurivaikuttajiin. Hän oli myös lahjakas uimari, joka edusti Helsingin Työväen Uimareita.[1] Vuonna 1937 Westerlund valittiin TUL:n joukkueen varaedustajaksi Antwerpenin työläisolympialaisten rintauintiin.[2]

Talvisodan Westerlund palveli työvelvollisena keittiömiehenä Suomenlinnassa.[1] Välirauhan aikana toukokuussa 1940 Westerlund ryhtyi vastaperustetun Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran toiseksi valtakunnalliseksi organisaattoriksi. Hänen taustastaan sosialidemokraattina arveltiin olevan hyötyä ja Westerlund saikin käskyn välttää kontakteja SKP:n jäseniin ja sen sijaan luoda yhteyksiä sivistyneistöön.[3] Westerlund ehti hoitaa tehtäväänsä vain kolme kuukautta, sillä elokuussa 1940 Valpo korjasi hänet turvasäilöön ja lopulta hän päätyi Vaasan lääninvankilaan. Vankeusaikanaan hän opiskeli ahkerasti kieliä, fysiikkaa, biologiaa ja taloustiedettä. Kesäkuussa 1941 turvasäilössä olleet vasemmistolaiset keskitettiin Köyliön varavankilaan, josta heidät jatkosodan käynnistyttyä siirrettiin Riihimäen varuskuntaan rintamalle lähettämistä varten. Westerlund palveli niin sanotun Pärmin pataljoonan (Erillinen pataljoona 21) riveissä, kunnes hän syyskuun puolivälissä loikkasi noin 50 muun Pärmin osaston miehen tavoin vihollisen puolelle Itä-Karjalan Onkamusjärvellä.[1]

Westerlundille annettiin tiedustelukoulutusta Moskovan lähellä runsaan vuoden ajan ja keväällä 1943 hänet lähetettiin strategiseksi tiedustelijaksi Suomeen. Westerlundia ja Väinö Niilo-Rämää kuljettanut lentokone nousi Leningradista yöllä 15. huhtikuuta ja pudotti miehet Artjärvelle suomalaisiin sotilaspukuihin sonnustautuneina. Vapunaattona Westerlund saapui naisystävänsä Salme Saariston luokse Helsinkiin. Saaristo tiesi odottaa Westerlundia kuultuaan jo aikaisemmin Jarno Pennaselta hänen olevan tulossa Suomeen. Aira Sinervo hankki Westerlundille asunnon Helsinginkadulta muurari Alfred Alanderin luota. Kovana kommunistina pidetty Alander oli todellisuudessa jo vuosia toiminut Valpon tiedonantajana ja ilmiantoi Westerlundin välittömästi. Valpo antoi Westerlundin jatkaa toimintaansa sotilastiedustelun siepatessa suurimman osa hänen lähettämistään viesteistä. Westerlundin tiedustelutoiminta pyörähti täydellä teholla käyntiin vasta elokuussa, jolloin hän onnistui värväämään ASS:n entisen sihteerin Outi Ilvesviidan. Hänen isänsä oli Suomen Sosialidemokraatin entinen päätoimittaja Emil Leino, jolta Westerlundin korviin kantautui tietoja poliittisista piireistä.[1][3]

Moskovan ja Leningradin ohella Westerlund piti radioyhteyttä Lahdessa piileskelleeseen desanttiin Matti Långiin. Hän lähetti venäläisille tietoja muun muassa Karjalan kannaksen linnoitteista, saksalaisten joukkojen liikkeistä, Päämajan sijainnista, hallituksen ja sotilasjohdon sekä väestön yleisistä asenteista sekä sisäpolitiikkaan liittyvistä asioista. Westerlundia kiinnostivat erityisesti rauhanopposition tekemiset. Hänelle oli jopa annettu tehtäväksi organisoida Rauhan ja demokratian taisteluseura -niminen järjestö, johon oli tarkoitus koota liittoutuneita kannattaneita länsimielisiä voimia. Lisäksi Westerlundin piti ottaa yhteys Suomen johtavaan pasifistiin Felix Iverseniin, jota hän ei kuitenkaan tavoittanut.[1][3][4]

Kun muurari Alanderin luotettavuutta alettiin epäillä, oli Valpon viimein pakko pidättää Westerlund lokakuun lopussa. Koska kuulustelijat tiesivät jo lähes kaiken Westerlundin toiminnasta, hän ei kiistänyt mitään.[3] Pidätyksen jälkeen Valpo ryhtyi harhauttamaan venäläisiä lähettämällä sanomia Westerlundin käyttämällä salanimellä ”Onni”. Westerlund kieltäytyi itse lähettämästä viestejä, joten niistä vastasi suomalainen radisti. Valpo toteutti harhautustoimintaa Päämajan valvontaosaston tietämättä. Asia paljastui sotilastiedustelulle vasta tammikuussa 1944.[4] Westerlundin nimissä lähetettiin radioviestejä maaliskuun 1944 loppuun saakka. Toiminnan lopettaminen saattoi johtua Jorma Johteisen pidättämisestä hieman aikaisemmin maaliskuussa. Hänen kuulusteluissaan selvisi, että Moskova saa tietoja myös toista väylää pitkin, joilloin Westerlundin nimissä syötetyt tiedot olisivat saattaneet olla ristiriidassa toisen tietolähteen kanssa.[5]

Westerlundin jutun yhteydessä pidätettiin kaikkiaan yhdeksän häntä avustanutta henkilöä. Joukossa olivat muun muassa Salme Saaristo, hänen huonetoverinsa Lahja Saisio ja Aira Sinervo, sekä kaksi sotilasta, jotka olivat tietoisia Westerlundin saapumisesta, mutta eivät kertoneet asiasta viranomaisille. Helmikuussa 1944 kenttäoikeus langetti Westerlundille kuolemantuomion, jonka sotaylioikeus vahvisti toukokuussa. Saaristo sai 12 vuotta kuritushuonetta ja Saisio kuusi vuotta.[1]

Westerlund odotti kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa Vaasan lääninvankilassa, jossa hänen lähimpänä vankitoverinaan ja tukijanaan oli Mauri Ryömä. Sisäministeri Ernst von Born hylkäsi Westerlundin armonanomuksen, ja allekirjoitti sen sijaan pääministeri Antti Hackzellin kanssa määräyksen, jonka mukaan teloitus oli toimeenpantava välittömästi. Vankilassa istunut K. H. Wiik kirjoitti vielä elokuussa armonanomuksen presidentti C. G. E. Mannerheimille ja myös Anna Wiik vetosi Westerlundin puolesta. Westerlund lähestyi vielä turhaan vanhaa uintitoveriaan Väinö Leskistä, joka toimi Suomen Aseveljien Liiton sihteerinä.[1]

Viimeisenä yönään Westerlund viilsi ranteensa auki. Sodan loppuminen oli lähellä, ja hän tiesi, ettei heikkokuntoisia tai sairaita teloitettu ennen kuin heidät oli hoidettu kuntoon. Westerlund kuitenkin raahattiin sellistään aamulla 1. syyskuuta 1944 ja kuljetettiin metsään, jossa häntä kertomuksen mukaan ammuttiin pistoolilla päähän. Samassa yhteydessä teloitettiin desantti Pekka Hutteri. He jäivät toiseksi viimeisiksi rintamaolojen ulkopuolella teloitetuiksi suomalaisiksi, sillä seuraavana päivänä eduskunta hyväksyi Neuvostoliiton tarjouksen aselevosta ja välirauhanneuvottelut käynnistyivät 4. syyskuuta. Westerlundin ja Hutterin jälkeen ehdittiin vielä teloittamaan Olavi Laiho 2. syyskuuta.[1] Maaliskuussa 1946 Westerlundin ruumis siirrettiin Helsinkiin Malmin hautausmaalle niin sanottuun Fasismin vastustajien yhteishautaan.[6]

Jatkosodan jälkeen kommunistit käyttivät Westerlundin ja Hutterin teloituksia propagandatarkoituksiinsa. He pitivät niitä hallituksen viimeisenä verenhimoisena kostona, ennen kuin vankiloissa istuvat vasemmistolaiset piti Moskovan välirauhansopimuksen mukaisesti päästää vapaiksi. Syytösten jatkuessa asiasta tuli muuttuneessa poliittisessa ilmapiirissä taakka, joka osaltaan johti von Bornin syrjäyttämiseen RKP:n puheenjohtajan paikalta keväällä 1945.[7]