Ristiriidattomuuden teoria

Ristiriidattomuuden teoria (ven. тео́рия безконфли́ктности, teorija bezkonfliktnosti) on Neuvostoliitossa 1950-luvun alussa lanseerattu käsite, jota käytettiin hyväksi sosialistisen realismin räikeimpien, totuutta kaunistelevien piirteiden arvostelussa ja torjumisessa.

1920-luvulla Neuvostoliiton kommunistinen puolue odotti kirjallisuudelta ja taiteelta ”uuden ja vanhan”, Venäjän vallankumousta edeltävien kapitalististen ja uusien sosialististen piirteiden välisen konfliktin kuvaamista. 1930-luvun lopulle tultaessa tällaiset ristiriidat määriteltiin vanhentuneiksi: taiteen tuli kuvata yhteiskunnan jo saavutetuksi oletettua ihannetilaa. Todellisuuden kaunistelu saavutti huippunsa vuoden 1946 kirjallisuutta ja taidetta koskeneiden puoluepäätösten jälkeen.[1]

»Ristiriidattomuuden teoria synnytti tuotteita, joille oli ominaista paraati-ilmapiiri, rauhoittuneisuus ja teennäinen hyvinvointi… [Stalinin henkilön palvonnan vuosina] ylistettiin sellaisia neuvostokirjallisuuden ja -taiteen teoksia, jotka kuvasivat elämää ”helppona” ja esittivät sen yhtämittaisena juhlana ja jatkuvana voittokulkuna…»[2]

1950-luvun keskustelussa puhuttiin ironisesti ”hyvän ja paremman” sekä ”paremman ja erinomaisen” välisen taistelun kuvauksesta, jota edustivat monet Stalin-palkinnon saaneet teokset[3] kuten Semjon Babajevskin romaanit ”Kultaisen tähden ritari” ja ”Valo maan yllä”, Ivan Pyrjevin elokuva ”Kubanin kasakat” sekä Anatoli Sofronovin näytelmä ”Moskovalainen luonne”.[2] Hyökkäykset ristiriidattomuuden teoriaa vastaan ja Stalinin kuoleman jälkeinen suojasää johtivat kirjallisuuden ja taiteen osittaiseen vapautumiseen, mutta monet kipeät aiheet pysyivät edelleen kiellettyinä.[3]