Risteilijä

"Risteilijä" nimitys otettiin käyttöön 1600-luvun puolessa välissä kuvaamaan itsenäisesti toimivaa sotalaivaa, jolloin sana kuvasi enemmän aluksen tehtävää kuin sen kokoa tai aseistusta. Alustyyppi oli pienempi kuin linjalaivat, jotka soveltuivat huonosti suuren kokonsa vuoksi tehtävään tai olivat muuten liian arvokkaita hajautettaviksi maailman merille.

Hollannin laivasto luetteloi risteilijänsä jo 1600-luvulla, kun taas Englanti ja hieman myöhemmin Ranska ja Espanja luetteloi aluksensa lähinnä tykkien lukumäärän ja tehtävän mukaan. Britannian Cruiser and Convoy Act vuosina 1694, 1708 sekä 1741-1742 oli Parlamentin pyrkimys luoda risteilijöistä koottu laivasto kauppalaivaston suojaamiseen ja vihollisen kauppamerenkulun häirintään ennemmin kuin rakentaa kalliita linjalaivoja[3]. 1700-luvulla fregatista tuli risteilijöiden perustyyppi. Se oli pieni, nopea, kykeni toimimaan merellä pitkiä aikoja ja kevyesti aseistettu alus, jota käytettiin tiedusteluun, viestien kuljettamiseen sekä kauppareittien häirintään. Toinen alustyyppi tehtävään oli sluuppi, vaikka monia muitakin alustyyppejä toki käytettiin.

Venäjän keisarikunnan laivaston risteilijä Aurora (1903).

1800-luvullä höyrykoneiden käyttöönoton seurauksena laivastot rupesivat käyttämään termiä risteilijä joistakin panssarilaivoista sekä joukosta panssaroimattomia fregatteja, sluuppeja ja korvetteja, joiden voimanlähteenä oli sekä höyrykone että purjeet.

Ensimmäiset yhdellä tykkikannella varustetut panssarilaivat luokiteltiin edelleen fregateiksi, vaikka ne olivat suurempia ja raskaammin aseistettuja kuin monet linjalaivat. Ranskan laivastolle valmistettiin pienempiä panssarilaivoja valtamerten takaisiin risteilijätehtäviin. Näistä ensimmäinen oli Belliqueuse, joka otettiin palvelukseen 1865 ollen ensimmäinen panssaroitu risteilijä.

Useat valtiot valmistivat 1870-luvulta alkaen laivastoilleen panssarilaivoja erityisesti nopeutta vaativiin itsenäisiin partio- ja kaappaustehtäviin. Näistä aluksista juontavat juurensa panssariristeilijät, joita valmistettiin 1890 edelleen täystakiloiduin mastoin varustettuina.

Panssaroimattomat risteilijät, joita valmistettiin puusta, raudasta, teräksestä tai niiden yhdistelmistä, säilyttivät asemansa 1800-luvun loppuun saakka. Panssarointi aiheutti yleensä höyryvoimalla kuljettavan matkan lyhenemisen ja siten monet panssarilaivat olivatkin sopimattomia siirtomaissa toimimiseen. Vastaavasti panssaroimattomat risteilijät, joita olivat muun muassa potkurisluupit ja -fregatit, kykenivät toimimaan siirtomaissa. Vaikka panssaroimattomien alusten aseistus oli moderni ne eivät kyenneet kohtaamaan panssarilaivoja taistelussa. Tämä tuli todistettua Kuninkaallisen laivaston HMS Shahin kohdatessa Perun laivaston monitorin Huáscarin, joka kesti hyvin 50 tykin osumaa.

Pääartikkeli: Panssarikansiristeilijät

1880-luvulta alkaen laivastojen arkkitehdit aloittivat teräksen käytön valmistusmateriaalina ja aseistuksessa. Teräksiset risteilijät olivat kevyempiä ja nopeampia kuin raudasta tai puusta valmistetut risteilijät. Ranskan laivaston oppi niin sanottu Jeune Ecole esitti, että nopeista panssaroimattomista teräsristeilijöistä muodostettu laivasto olisi paras mahdollinen kauppamerenkulun häirintään, kun taas (moottori)torpedoveneet kykenisivät tuhoamaan vastustajan taistelulaivat.

Teräs myös mahdollisti risteilijöiden suojan parantamisen taistelukestävyyden parantamiseksi. Teräs antoi paremman suojan kuin rauta painoon suhteutettuna. Suojaamalla aluksen elintärkeät osat ohuella teräspanssarilla ja sijoittamalla hiilivarastot pysäyttämään kranaatit saatiin alusten suojaa parannettua hidastamalla niitä merkittävästi.

Ensimmäinen panssarikansiristeilijä oli Chilen laivaston Esmeralda, jonka valmisti Armstrongin omistama Elswickin telakka Britteinsaarilla. Aluksesta kehittyi lopulta niin sanottu Elswick-tyyppi, jonka etukansi, peräkansi ja puinen pääkansi oli korvattu panssarikannella. Esmeraldan aseistuksena oli kaksi 10 tuuman tykkiä etu- ja takakannella ja kuuden tuuman tykit keskilaivassa. Alus saavutti 18 solmun nopeuden ja se oli täysin höyryvoimalla toimiva eli ilman purjeita. Aluksen uppouma oli kuitenkin alle 3000 tonnia. Seuranneiden kahden vuosikymmenen aikana panssarikansiristeilijät loivat perustan ajatukselle yhdistää raskas tykkiaseistus, suuri nopeus ja pieni uppouma.

Vuosien ajan risteilijät täyttivät aukon pienten ja kevyiden alusten, kuten torpedoveneiden, ja suurten laivastotaisteluihin tarkoittettujen, kuten taistelulaivojen, välissä. Risteilijät olivat tarpeeksi suuria torjuakseen pienempien pinta-alusten hyökkäykset ja kykeneviä operoimaan kaukana kotitukikohdista. Taistelulaivat olivat tulivoimaisimpia taistelussa, mutta hitaita ja niiden suuri polttoaineenkulutus aiheutti ongelmia kaukotoiminnalle. Suurimman osan 1800-lukua ja 1900-luvun alkupuoliskon ajan risteilijät olivat laivaston pitkänmatkan voimannäyttöaseita ja suuremmat laivat pysyttelivät lähellä kotimaata. Risteilijöiden päätarkoitus oli hyökätä vihollisen kauppalaivastoa vastaan. Tämä strategia nimettiin "risteilijäsodankäynniksi." Risteilijät toimivat myös taistelulaivastossa tiedustelutehtävissä: ne purjehtivat laivaston edellä etsimässä vihollista.

Kehitys johti pian siihen, että uudemmat risteilijät olivat aina suurempia kuin edeltäjänsä. Siirryttäessä purjeista höyryyn syntyi panssariristeilijä, joka käytännössä oli pieni, nopea taistelulaiva. Kehitys oli niin nopeaa, että 1800-luvun lopulla uusimmat risteilijät olivat tehokkaampia kuin vain muutaman vuoden ikäiset taistelulaivat.

Britannian kuninkaallisen laivaston vuonna 1938 valmistettu kevyt risteilijä HMS Belfast, joka on nykyään museona.

Risteilijät jaettiin raskaisiin ja kevyihin risteilijöihin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen nämä termit määriteltiin tarkasti useissa sopimuksissa, joilla pyrittiin hillitsemään kilpavarustelua. Kevyen risteilijän aseistuksen määriteltiin olevan 6,1 tuumaa (155 mm) tai pienemmät tykit ja raskaan risteilijän aseistukseksi tuli 8 tuumaa (203 mm), mikä oli suurin Washingtonin laivastosopimuksen sallima raskaan risteilijän tykkikoko. Vain viisi risteilijää on rakennettu tätä suuremmilla tykeillä: kolme saksalaista Deutschland-luokan taskutaistelulaivaa ja kaksi yhdysvaltalaista Alaska-luokan "suurta risteilijää".

Pääartikkeli: Apuristeilijät

Apuristeilijä oli sodan puhjetessa pikaisesti varustettu ja aseistettu kauppalaivaston alus, jossa oli pienet tykit eikä lähes lainkaan panssarointia. Apuristeilijöiden tarkoitus oli toimia kauppalaivaston pitkillä reiteillä suojaus- ja saattuetehtävissä muille rahtialuksille. Molemmissa maailmansodissa saksalaiset käyttivät myös pieniä kauppalaivaston aluksia aseistettuna risteilijäluokan tykeillä yllättääkseen liittoutuneiden kauppa-aluksia. Muutamia suuria linjalaivoja aseistettiin samalla tavalla ja niitä nimitettiin aseistetuiksi kaupparisteilijöiksi (AMC). Britit, saksalaisen ja ranskalaiset käyttivät niitä ensimmäisessä maailmansodassa kaappareina niiden nopeuden takia (noin 30 solmua tai 56 km/h) ja toisessa maailmansodassa saksalaiset ja japanilaiset käyttivät niitä jälleen kaappareina sekä britit sodan alussa saattuetehtävissä.

Ilma-ase muutti toisessa maailmansodassa täydellisesti merisodankäynnin luonteen. Nopeinkaan risteilijä ei pystynyt pakenemaan lentokonetta, joiden kyky hyökätä yli aavan meren parani. Upotussodassa puolestaan sukellusvene nousi tärkeimmäksi aseeksi. Tämä muutos johti itsenäisesti toimivien laivojen tai pienten alusryhmien operaatioiden loppumiseen ja 1900-luvun toisella puoliskolla laivasto-operaatiot perustuivat erittäin suuriin laivastoihin, jotka pystyivät torjumaan lähes kaiken kokoiset ilmahyökkäykset. Tämän takia useimmat merivoimat muuttivat laivastojensa kokoonpanoa yleiskäyttöön tarkoitetuista sotalaivoista tiettyyn tarkoitukseen suunniteltujen alusten suuntaan, kuten esimerkiksi sukellusveneiden torjuntaan tai ilmatorjuntaan. Vain Yhdysvaltain, Venäjän ja Perun laivastot operoivat vielä risteilijöillä. Näistä kaksi ensimmäistä maata ovat varustaneet ydinkäyttöisiä risteilijöitä.

Neuvostoliiton laivastossa risteilijät muodostivat taisteluosastojen perustan. Sodan jälkeen neuvostoliittolaiset rakensivat suurilla tykeillä aseistettuja laivoja, mutta korvasivat nämä hyvin pian monilla merimaali- ja ilmatorjuntaohjuksilla varustetuilla laivoilla. Uusimmat tällaiset laivat olivat neljä Kirov-luokan ohjusristeilijää, jotka rakennettiin 1970- ja 1980-luvulla, mutta suurin osa on poistettu käytöstä. Viimeinen palveluksessa olevan Kirov-luokan risteilijä Pjotr Veliki ("Pietari Suuri") palasi satamaan maaliskuussa 2004 ydinreaktoriongelmien takia. Alus palasi telakoinnin jälkeen palvelukseen myöhemmin samana vuonna.

Slava-luokka

Yhdysvaltain laivaston taisteluryhmät toisen maailmansodan jälkeen keskittyivät lentotukialuksien ympärille. Aikaisemmin jokaista lentotukialusta oli tarkoitus seurata ydinkäyttöinen risteilijä, joka kykeni samaan nopeuteen eikä ollut riippuvainen huoltoaluksista, mutta näistä risteilijöistä on luovuttu virallisesti niiden korkeiden käyttökustannusten takia. Nykyiset Ticonderoga-luokan ohjusristeilijät, jotka on rakennettu 1980-luvulla, oli alun perin suunniteltu ja tarkoitettu hävittäjäluokan aluksiksi tarkoituksena mahdollistaa hyvin tehokas ilmatorjunta lentotukialusryhmälle. Alun perin luokka nimettiin väärin julkisuuskuvan vuoksi, mutta nykyään kun laivoja on nykyaikaistettu ja niiden sukellusveneen torjuntakykyä on parannettu sekä niihin on asennettu maamaaleja vastaan BGM-109 Tomahawk -ohjukset, joten ne ovat risteilijäluokkaa. Kuten venäläisiä vastaavantyyppisiä aluksia, myös nykyisiä Ticonderoga-luokan risteilijöitä voi käyttää kokonaisen taisteluosaston perustana.

• Whitley, M. J.: Cruisers of World War Two - an international encyclopedia. Lontoo: Arms and Armour, 1996. ISBN 1-86019-874-0. (englanniksi)
• Rodger, N. A. M.: The Command of the Ocean A Naval history of Britain 1649-1815. Suffolk: Penguin Books, 2004. ISBN 978-0-141-02690-9. (englanniksi)
• Niklander, Tauno: Meidän panssarilaivamme. Gummerus, 1996. ISBN 952-90-7775-0.