Rippikirja
Rippikirja on Ruotsin ja Suomen seurakuntien ylläpitämä kirkonkirja, joka on useimmissa seurakunnissa pidetty viimeistään 1700-luvun alkupuolelta lähtien. Rippikirja on seurakunnittainen rekisteri seurakuntalaisista. Rippikirjat eli seurakuntien pääkirjat ovat sittemmin kehittyneet väestökirjanpidoksi.[1] Rippikirja on luettelo, jonka avulla pappi seurasi yksittäisten seurakuntalaisten osallistumista kirkollisiin toimituksiin sekä heidän kristinopintaitojensa edistymistä, erityisesti katekismuksen osaamista ja lukutaitoa.[2]
Tavallisesti rippikirja on sidottu kymmenen vuoden jaksoissa kirjamuotoon. Ne sisältävät nimen, syntymäajan, sukulaissuhteiden ja asuinpaikan lisäksi usein myös muita tietoja, esimerkiksi merkintöjä uskonnollisesta oppineisuudesta, ammatista, rokotuksista ja rikoksista.[1]
Rippikirjajärjestelmän synty
Rippikirjalaitoksen historia Suomessa juontaa pitkälti Turun piispa Johannes Gezeliukseen, joka tunnetaan kirkollisen kansanopetuksen uranuurtajana. Gezelius kirjoitti hiippakuntansa papeille 1665 kiertokirjeen, jossa hän kehotti näitä pitämään kirjaa seurakuntalaistensa kristinopintaidosta. Tämä oli alkusysäys kirkolliselle väestökirjanpidolle Suomessa. Jo aikaisemminkin Suomen seurakunnissa oli ollut vastaavanlaisia asiakirjaryhmiä, mutta Gezelius onnistuu vakiinnuttamaan menettelyn. Niinpä monien pitäjien katkeamaton väestökirjanpito juontaa juurensa aina 1660-luvulle, ja 14 seurakunnan rippikirjat on selvästi aloitettu Gezeliuksen vaikutuksesta vuosina 1665–1667. Vuonna 1686 säädetty kirkkolaki määräsi, että jokaisessa seurakunnassa oli pidettävä rippikirjaa.
Hallinnon apuväline
Rippikirjojen perimmäisenä tarkoituksena oli seurata seurakuntalaisten hengellistä vaellusta: valvoa ihmisten lukutaitoa, kristinopin hallintaa sekä ehtoolliselle osallistumista.[2] Seurakuntalaisten rekisteröinti ajoi myös maalliseen keskusvallan asiaa: valtion oli helpompi kohdistaa verotusta ja muita hallinnollisia toimenpiteitä, kun kirkko rekisteröi väestön ja sen elämäntavan.
Rippikirjojen sisältö
Rippikirjan malli on saatu Ruotsin kautta Saksasta, jossa vastaavia luetteloita on säilynyt jo 1500-luvulta. Tämä on seurausta uskonpuhdistuksen esittämästä kansanopetuksen vaatimuksesta. Gezelius myös painatti pappien työtä helpottamaan rippikirjakaavakkeita, joihin tiedot voitiin lisätä valmiisiin sarakkeisiin.
Rippikirjasta tuli nopeasti kirkollisen väestökirjanpidon kulmakivi. Rippikirjaan merkittyjen sukulaisuussuhteiden avulla esimerkiksi mahdollisten avioesteiden todentaminen kävi huomattavasti yksinkertaisemmin kuin ilman rippikirjoja, joskin kuulutuskäytäntö säilytti asemansa paikoin aina 1900-luvun alkuun saakka.
Rippikirjojen kieli ja nimikäännökset
Kaikkein varhaisimmat rippikirjat saatettiin kirjoittaa latinaksi, mutta yleensä rippikirjojen kieli oli ruotsi. Yleisesti käytettiin myös saksankielisiä käsitteitä ja lyhenteitä. 1800-luvun lopulla seurakunnat velvoitettiin suomenkielisillä alueilla siirtymään suomenkieliseen väestökirjanpitoon.
Yleensä henkilöiden nimet olivat rippikirjoissa ruotsinkielisessä suomenkielistä nimeä muistuttavassa muodossa, mutta samasta henkilöstä saatettiin asiakirjoissa käyttää myös useita erikielisiä muotoja: yleensä kirjaajasta riippuen ruotsin- tai saksankielisiä, joskus latinan- tai suomenkielisiä. Lasta kastettaessa pappi on saattanut merkitä lapselle esimerkiksi Henricus-nimen. Myöhemmissä asiakirjoissa saatetaan käyttää sekaisin muotoja Henric, Hindric, Hindrich, Heinrich, Henrich ja lyhenteitä Henr: tai Hind:. Henkilön nimi on kuitenkin koko ajan ollut suomen puhekielen mukainen Heikki. Sama muunnos tehtiin myös patronyymeille ja sukunimille, esimerkiksi Erkki Paavonpoika Kaukonen merkittiin Eric Påhlsson Kaukåin.
Rippikirjojen tiedot
Rippikirja sisälsi eri aikoina hieman erilaisia tietoja, mutta ydin pysyi pääosin muuttumattomana. Rippikirja jakautui kaupungissa kortteleihin ja tontteihin. Maaseudulla kirjat järjetettiin taloittain ja kylittäin[2]. Tontit ja talot puolestaan käsittivät niissä asuvat ruokakunnat, joiden johdossa oli yleensä tilan omistaja, talollinen. Torpparit, sotilaat, käsityöläiset, mäkitupalaiset ja muu tilaton väestö merkittiin yleensä omille sivuilleen. Palkolliset merkittiin toisinaan myös sen talouden yhteyteen, jonka palveluksessa he olivat[2].
Vuokraviljelijät, palvelusväki ja muu isäntäsukuun kuulumaton väki merkittiin siis rippikirjaan sen talon sivulle, joka omisti maan. Kun henkilöt muuttivat seurakunnan sisällä paikasta toiseen, heidät siirrettiin vastaavasti rippikirjassa. Muutot seurakuntien välillä merkittiin sekä rippikirjaan että muuttaneiden luetteloon. Rippikirjat kattavat noin kymmenen vuoden jakson. Sen tultua täyteen, otettiin uusi kirja, jonne henkilöt kirjattiin vanhan kirjan viimeisimmän tiedon mukaan.[2]
Varhaisimmat kirjat sisältävät tietoja hyvin ylimalkaisesti, lähinnä ruotsinnettuja henkilönnimiä ja maininnan katekismustaidoista (lukumerkki). 1700-luvun kuluessa tiedot kuitenkin tarkentuivat ja monipuolistuivat, ja tyypillinen rippikirja kertoo lukijalleen edellisten lisäksi myös siihen merkittyjen henkilöiden syntymäajan, mahdolliset muutot, talontyttärien avioliitot, erityiset sairaudet ja kuolinajan. Aluksi syntymäajat perustuivat talonpoikien omaan arvioon iästään, syntymäpäivään perustuvat täsmälliset tiedot ilmestyivät kirjoihin yleensä vasta 1700-luvun loppupuolella. Harvoin henkilön ikä on ilmaistu vuosina, mikä epäilemättä heijastaa talonpojan omaa käsitystä asiasta.
Merkinnät tarkentuivat jatkuvasti. 1800-luvun alkupuolella rippikirjoihin ilmaantuivat syntymäseurakunnat, rokotukset, avioliittomerkinnät ja erityiset huomautussarakkeet, joihin pappi saattoi kirjata hyvinkin henkilökohtaista tietoa seurakuntalaisesta: muun muassa mahdolliset rikokset, sairaudet[2] ja asepalveluksen. 1800-luvun lopulla rippikirjat kattoivat käytännöllisesti katsoen koko yksilön elämänpiirin ja rakensivat perustan koko nykyaikaiselle väestökirjanpidolle. 1900-luvulla rippikirjoihin lisättiin vielä tietoja seurakuntalaisten kirjoitustaidosta, koulusivistyksestä[2] ja kirkollisesta äänioikeudesta.
Sukututkimuksen lähteinä
Rippikirjat ovat sukututkimuksen tärkein yksittäinen lähde. Sukututkijalle rippikirjat ovat erityisen tärkeitä kirkonkirjoja siksi, että niistä käy laajemmin ilmi perheiden jäsenet ja sukulaisuussuhteet talouksittain. Kirkonarkistojen asiakirjat on 1800-luvun loppupuolelle saakka kirjoitettu pääosin ruotsiksi ja tämän jälkeen suomenkielisillä paikkakunnilla suomeksi, joten sukututkimus vaatii jonkin verran ruotsin kielen taitoa.[2]
Sukututkimuksen perusmenetelmä kirkonkirjoja käytettäessä on edetä ajassa taaksepäin rippikirjojen mukaan. Rippikirjoihin merkittiin 1700-luvun loppupuolelta lähtien henkilöiden kohdalle tulo- ja lähtöviitteet, toisin sanoen miltä rippikirjan sivulta ja milloin henkilö saapui luettavalla sivulle sekä minne ja milloin hän lähti kyseiseltä sivulta. Näiden viitetietojen mukaan rippikirjassa on helppo edetä. Seurakuntien välisissä muutoissa merkittiin seurakunta ja lähdettäessä muuttokirjan päiväys ja tultaessa päivämäärä, jolloin muuttokirja jätettiin uuden seurakunnan kirkkoherralle.[2]
Rippikirjat sisältävät tietoja henkilöiden syntymä-, vihki- ja kuolinajoista, joita on syytä tarkistaa historiakirjoista. Erityisesti rippikirjojen ilmoittamiin syntymäaikoihin on syytä suhtautua varauksella, sillä henkilöiden siirrot sivulta toiselle aiheuttivat runsaasti virheellisiä syntymäaikamerkintöjä. Kun seurakunnan sisäiset muuttomerkinnät puuttuvat kokonaan 1700-luvun ensimmäisen puoliskon rippikirjoista, on välttämätöntä tutkia vihittyjen luetteloa, jotta saadaan selville, esimerkiksi mistä talon nuori emäntä oli kotoisin. Sen jälkeen esipolvitutkimusta on mahdollista jatkaa rippikirjoissa hänen sukutaustansa osalta.[2]
Lähteet
- Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 430. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
- Kirkonkirjat | Suomen Sukututkimusseura www.genealogia.fi. 14.6.2022. Viitattu 8.12.2022.
Aiheesta muualla
- Digiarkisto Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen sivustolla voi tutustua alkuperäisistä rippikirjoista skannattuihin kuviin.