Rippi-isä

Luostareissa rippi-isän tehtävään yleensä määrätään joku vanhempi pappismunkki; yleensä kysymyksessä oli skeemapappismunkki, niin kauan kuin skeemamunkkeja yleensäkin oli olemassa.

Rippi-isä ottaa vastaan luostarin asukkaiden ja myös luokseen saapuneiden pyhiinvaeltajien synnintunnustukset vastaan ja antaa heille synninpäästön. Valamon ja Lintulan luostareissa oli tapana, että ripittäytyjä koputti rippi-isän keljan ovelle ja lausui Jeesuksen rukouksen: Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä. Kun huoneesta vastattiin 'Amen' niin oven voi avata ja astua sisään.

Monet pyhiinvaeltajat ripittäytyvät myös kirkossa jumalanpalveluksen yhteydessä. Uuden Valamon rippi-isänä toimi isä skeemaigumeni Johannes, jolla oli paljon rippilapsia myös luostarin ulkopuolella maailmassa. Hänellä oli laaja kirjeenvaihto rippilapsiensa kanssa ja hänen syvällisistä ohjauskirjeistään on Valamon luostari julkaissut kirjan, Valamon vanhuksen kirjeitä. Kirjailija Tito Colliander ja hänen vaimonsa Ina Colliander olivat vanhus Johanneksen rippilapsia.

Yleensäkin rippi-isä toimii hengellisenä ohjaajana jonka tehtävänä on huolehtia ettei kenenkään hengellinen hätä jää huomaamatta ja parantamatta.

Seurakunnissa on vakiintuneena tapana, että kukin seurakuntalainen valitsee vakituisen rippi-isän, joskin kenen papin tahansa puheille voi mennä mihin vuorokauden aikaan tahansa, jos tilanne sitä vaatii.

Isä arkkipiispa Paavali toi Suomeen Amerikan ortodoksisessa kirkossa kehitetyn alkukirkollista vastaavan yhteisen synnintunnustuksen. Siinä toimittava pappi lukee alkurukoukset ja sen jälkeen luettelee yleisiä rikkomuksia ja syntejä ja kysyy ripittäytyjiltä katuvatko he. Lopuksi ripittäytyjät tulevat yksi kerrallaan polvistumaan ristin ja evankeliumikirjan eteen saadakseen synninpäästön.

Tätä käytäntöä noudatetaan erityisesti suurten juhlapyhien alla, kun on paljon ripittäytyjiä.

Rippi eli katumuksen sakramentti kuuluu ortodoksisen kirkon pyhiin sakramentteihin.

Roomalaiskatolisen kirkon käytäntö on hyvin samankaltainen; oikeastaan merkittävin ero läntisessä riituksessa on rippituolin käyttö; se on kaksiosainen komero, jossa pappia ja ripittäytyjää erottaa seinä jossa on ristikollinen ikkuna, jonka kautta keskustelu tapahtuu. Myös synninpäästössä on eroa: kun ortodoksi polvistuu ja saa päänsä päälle papin epitrakiilin tai piispan omoforin liepeen synninpäästön ajaksi, roomalaiskatolinen pappi puolestaan vain siunaa ripittäytyjän ristinmerkillä ja määrää kuinka monta eri rukousta katujan tulee käydä lukemassa kirkon alttarin ääressä. Myös sanamuodossa on eroa: roomalaiskatolinen pappi sanoo Ego te absolvo eli Annan sinulle synninpäästön kun ortodoksipapin sanat kuuluvat:

»Jumala antakoon sinulle hengellinen lapseni kaikki syntisi anteeksi ja minä kelvoton pappi hänen minulle antamalla vallalla päästän sinut synneistäsi»

Roomalaiskatolisen kirkon bysanttilainen riitus eli uniaatit käyttävät täysin ortodoksista menettelyä.

Orientaaliortodoksiset kirkot, eritotet koptit ja armenialaiset, noudattavat aivan samaa menettelytapaa kuin muutkin ortodoksit. Rooman kirkon alaisiksi aikoinaan siirtyneet, mm. kaldealaiskristityt, käyttävät roomalaiskatolista tapaa.

Anglikaanit noudattavat myös roomalaiskatolista riitusta omin painotuksin.

• Petri Piiroinen: Heterodoksit ja ortodoksit
• Dimitri Tarvasaho: Ortodoksisen kirkon pyhät toimitukset
• Euthologion, ortodoksisen papin käsikirja
• http://www.ortodoksi.net