Rillumarei

Toivo Kärjen poika Kalervo Kärki on luonnehtinut rillumareita:[6]

» Se on erittäin suomalainen ilmiö, sitä on turha yrittää viedä muualle, sitä eivät ymmärrä muut kuin suomalaiset – tosin eivät läheskään kaikki suomalaisetkaan. Vastaavantyyppiset kansanomaiset musiikki-ilmiöt naapurimaissa ja kauempana eivät muistuta rillumareita lainkaan.»

Kalervo Kärjen mukaan Rovaniemen markkinoilla -kappale ja -elokuva määrittelivät rillumarein suuntaviivat: juureva jenkan tai polkan rytmi, konstailematon ja rehevä esitystapa, aiheet tavallisen kansan parista, sanoissa oikeaa tarinaa, useimmiten humoristinen näkökulma. Rillumarein maailma oli varsin viaton; kiroilua, ryyppäämistä tai muuta alatyyliä oli tuskin lainkaan. Työnteko oli vahvasti läsnä, mutta sittenkin vain taustalla. Rehellinen työmies oli rillumarein itsestäänselvä sankari, mutta varsinainen päähenkilö oli ”jätkä”, elämän tarkkailija, huoleton mutta ei pinnallinen, reilu ja salaviisas, teki työtä jos sitä sattui olemaan mutta tuli toimeen ilmankin. Vaikka työntekoa yritettiin hauskanoloisesti välttää, työtä kunnioitettiin sodanjälkeisen jälleenrakennuskauden hengessä.[6]

Musiikillisesti rillumareissa ei itse asiassa ollut mitään uutta, koska Suomessa oli jo kauan laulettu rekilauluja ja kupletteja. Toivo Kärki piti amerikansuomalaista Hiski Salomaata yhtenä merkittävimmistä sillanrakentajista vanhoista rekilauluista rillumareihin. Rillumarein kaltaista viihdettä tekivät 1950-luvun alkuvuosina myös esimerkiksi Veikko Lavi, Pauli Räsänen ja Kipparikvartetti. Varsinainen rillumarei henkilöityi Toivo Kärkeen, Reino Helismaahan ja heidän tuotteitaan esittäneisiin taiteilijoihin Esa Pakariseen, Kauko Käyhköön – joka käytti rillumarei-laulujen yhteydessä nimimerkkiä Justeeri –, Jorma Ikävalkoon ja Matti Louhivuoreen.[6]

Kalervo Kärki on arvellut, että osasyynä jyrkän tuomitsevalle asenteelle rillumareihin on ollut sodanjälkeinen valistusmentaliteetti, jonka mukaan kansa oli yksinkertaista ja tietämätöntä ja sitä piti kasvattaa. Tästä lähtökohdasta myös Yleisradio valitsi kaiken esitettäväkseen kelpuuttamansa musiikin 1960-luvun alkuvuosiin saakka. Toisaalta Suomessa oli 1950-luvun alkupuolella viriämässä kulttuurinen modernismi, jonka näkökulmasta rillumarei oli aivan liian rahvaanomaista, ja ainoa oikea tapa suhtautua siihen oli jättää se kokonaan huomiotta. Räikeimmillään suhtautuminen Toivo Kärkeen ja Reino Helismaahan näkyi heidän vuonna 1954 nimimerkkien suojassa tekemänsä Karjala-aiheisen Ruoska ja rakkaus -näytelmän kohtelussa. Näytelmä sai aluksi erinomaiset arvostelut ja elokuvaohjaaja Erik Blomberg suunnitteli sen filmaamista, mutta tekijöiden henkilöllisyyden paljastuttua se katosi julkisuudesta täysin.[5]

Kalervo Kärjen mukaan hänen isänsä suhde rillumareihin oli hieman pulmallinen. Toivo Kärjellä ei ollut työläistaustaa kuten monella hänen noiden aikojen työtoverillaan. Papin poikana hänen varhaisimmat musiikilliset juurensa olivat kirkkomusiikissa, nuoruudessaan hän oli kiinnostunut jazzista, ja sotien aikana ja niiden jälkeen hän oli säveltänyt useita romanttisia, slaavilaissävyisiä tangoja. Siten Kärki joutui rillumareissa toimimaan hänelle ainakin näennäisesti vieraalla kentällä. Toisaalta hän oli kotoisin maalta ja saanut jo lapsuuskodissaan rokotuksen kaikenlaista hienostelua vastaan. Sota-aikana hän oli viettänyt viisi vuotta rintamalla tavallisten jermujen parissa, upseerina mutta millään tavoin asemaansa pönkittämättä. Hän korosti arvostavansa "tavallisia ihmisiä" ja vastustavansa "nappiherroja". Kalervo Kärki korostaa, ettei hänen isänsä koskaan vastustanut aitoa korkeakulttuuria, vaan päin vastoin arvosti sitä mitä suurimmassa määrin. Sen sijaan Toivo Kärki ei hyväksynyt sievistelevää tekotaidetta ja kulttuurilla ratsastamista vain sen vuoksi, että se oli hienoa.[6]

Toivo Kärjen omien kokemusten mukaan suhtautumisessa rillumareihin oli melkoinen annos kaksinaismoraalia. Kun hänet kutsuttiin esiintymään erääseen yksityistilaisuuteen ja hän kysyi, mitä hänen odotettiin soittavan, eräs vuorineuvos sanoi: "Antaa tulla vain 'Rovaniemen markkinoilla', mitäs te turhaan kyselette!" Julkisuudessa samat vieraat olivat esiintyneet vannoutuneina Beethovenin ja Sibeliuksen kannattajina.[5]

Toimittaja Maarit Niiniluoto kirjoitti vuonna 2004, miten muutkin kuin varsinaiset rillumarei-kappaleita esittäneet laulajat saivat osansa suhtautumisesta Kärkeen:[7]

» Metro-tytöt pääsivät laulamaan Kalastajatorpalle vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1959 sillä ehdolla, että yhtye ei esitä Toivo Kärjen musiikkia. Naistaiteilijat vakuuttivat, ettei heidän ohjelmistossaan ole mitään rillumareita vaan Rakasta, kärsi ja unhoita -tangoja. Kärjen nimi oli niin kirottu, etteivät nekään kelvanneet.»

Rillumareikulttuuri sammui 1960-luvulla television yleistyttyä, mutta nousi uudestaan esiin 1970-luvun alussa elokuvassa Meiltähän tämä käy (1973), vaikkakin vain hetkellisesti.

Toivo Kärki sai elämäntyöstään säveltaiteilijain valtionpalkinnon vuonna 1987, mikä oli ainoa hänen saamansa virallinen kunnianosoitus. Kärjen aisapari Reino Helismaa ja muut rillumarei-kauden tunnetut tekijät eivät saaneet elinaikanaan mitään virallista tunnustusta.[8]

• Kaarninen, Pekka: Kotimaisen elokuvan maamme-kirja. Vantaa: Avain, 2018. ISBN 978-952-304-160-8.
• Laine, Kimmo ym. (toim.): Unelmatehdas Liisankadulla – Suomen Filmiteollisuus OY:n tarina. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2019. ISBN 978-951-858-059-4.

• Matti Peltonen (toim.) Rillumarei ja valistus. Kulttuurikahakoita 1950-luvun Suomessa. Helsinki, 1996. ISBN 951-710-045-0

• Jarkko Silén. Rillumarei-elokuvat: Vaarallisia kansanmiehiä (Arkistoitu – Internet Archive)
• Ylen elävä arkisto – Peter von Bagh arvioi Rillumarei-kulttuuria vuonna 1975