Rikosseuraamuslaitos

Rikosseuraamuslaitosta edelsi Rikosseuraamusvirasto, joka johti sekä Vankeinhoitolaitoksen että Kriminaalihuoltolaitoksen toimintaa. Vuonna 2010 Vankeinhoitolaitos ja Kriminaalihuoltolaitos yhdistyivät yhdeksi virastoksi: Rikosseuraamuslaitokseksi. Rikosseuraamusviraston edeltäjinä toimivat vankeinhoitohallitus vuosina 1881–1923, oikeusministeriön vankeinhoito-osasto 1923–1937 ja 1950–2001 sekä vankeinhoitovirasto 1937–1950.[4]

Suomen vankeinhoidon lasketaan alkaneen vuonna 1867, jolloin Adolf Grotenfelt (1828–1892) nimitettiin Suomen vankiloiden tarkastajaksi. Se oli ensiaskel kohti keskitettyä vankeinhoitohallintoa. Aiemmin, autonomian ajan alkuvuosikymmeninä, vastuu vankeinhoitoasioista jakautui usean eri viranomaisen kesken. Vankiloiden tarkastajien virkaa seurasi vankeinhoitohallituksen perustaminen. 25. tammikuuta 1881 annettiin vankeinhoitohallitusta koskeva johtosääntö, jossa muun muassa määrättiin vankeinhoitohallituksen tehtäväksi pitää "waaria siitä, että wankihuoneita ja ojennuslaitoksia ylläpidetään woimassa olevien lakien ja asetusten mukaan sekä että wankeinkuljetusta asianmukaisesti toimitetaan". Toimintansa vankeinhoitohallitus aloitti 1. marraskuuta 1881. Siihen kuului aluksi vain seitsemän henkilöä: ylitirehtööri, sihteeri, kamreeri, apukamreeri, kanslisti, kamarikirjuri ja vahtimestari. Ylitirehtöörinä toimi Adolf Grotenfelt.[5]

Taloudelliset säästöt ja virkajärjestelmien yksinkertaistaminen johtivat vankeinhoitohallituksen lakkauttamiseen vuonna 1922. Sen seuraajaksi perustettiin oikeusministeriöön vankeinhoitoasiainosasto, joka aloitti toimintansa 1.1.1923. Vuoden 1937 alusta alkaen se muutettiin oikeusministeriön osastona toimivaksi vankeinhoitovirastoksi, jolle myönnettiin laaja itsenäinen toimivalta. Uudistuksen taustalla oli pyrkimys asioiden nopeampaan käsittelyyn ja joustavampaan päätöksentekoon.[6] Sotien jälkeen vankeinhoitoviraston laajat itsenäiset toimivaltuudet joutuivat kritiikin kohteeksi, koska vankien oikeusturvaan liittyneisiin epäkohtiin ei ollut kyetty puuttumaan. Teuvo Auran johtaman komitean jättämän kriittisen mietinnön pohjalta virasto lakkautettiin toistamiseen 17.2.1950 annetulla asetuksella ja oikeusministeriön vankeinhoito-osasto perustettiin uudelleen. Sen yhteydessä toimi vuosina 1975–2001 julkisoikeudellinen Kriminaalihuoltoyhdistys. Osasto lakkautettiin 1.8.2001, jolloin silloinen Rikosseuraamusvirasto perustettiin.[4]

Rikosseuraamuslaitoksen toimintaa säätelevät Laki Rikosseuraamuslaitoksesta (953/2009) ja Valtioneuvoston asetus Rikosseuraamuslaitoksesta (1730/2015).[8][9]

Oikeusministeriön alainen Kriminaalipoliittinen osasto ohjaa Rikosseuraamuslaitoksen toimintaa. Rikosseuraamuslaitos jakautuu kolmeen rikosseuraamusalueeseen, joissa on yhteensä 26 vankilaa ja 14 yhdyskuntaseuraamustoimistoa. Jokaisella rikosseuraamusalueella on oma aluehallinto, joka koostuu aluekeskuksesta ja arviointikeskuksesta. Arviointikeskus vastaa laitoksiin sijoittamisesta sekä tutkintavankeuden kautta vankilaan tulevien tuomittujen arvioinnista ja sen perusteella tehtävästä rangaistusajan suunnittelusta. Hallintotyö on keskitetty aluekeskuksiin. Itä- ja Pohjois-Suomen alueen päätoimipaikka sijaitsee Kuopiossa, Länsi-Suomen alueen Tampereella ja Etelä-Suomen alueen Helsingissä.

Lisäksi organisaatioon kuuluu keskushallintoyksikkö (Helsingissä) ja Rikosseuraamusalan koulutuskeskus (Vantaalla). Rangaistusten muodollisesta täytäntöönpanosta vastaa valtakunnallinen täytäntöönpanoyksikkö. Vankiterveydenhuolto siirtyi vuoden 2016 alusta Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) alaisuuteen.

Suomi on jaettu kolmeen rikosseuraamusalueeseen, joissa jokaisessa on suljettuja vankiloita, avolaitoksia ja yhdyskuntaseuraamustoimistoja.

• Rikosseuraamuslaitoksen kotisivut
• Rikosseuraamusalan koulutuskeskuksen kotisivut