Rikhard Cornwallilainen

Rikhardin vanhemmat olivat Englannin kuningas Juhana Maaton ja kuningatar Isabella Angoulêmelainen.[2] Rikhard oli isänsä toinen poika ja kuningas Henrik III:n nuorempi veli.[1] Rikhardin vaadittua osuuttaan isänsä perinnöstä Henrik III antoi hänelle toukokuussa 1227 Cornwallin jaarlin arvon.[3][1] Rikhard asettui useasti veljeään vastustaneiden paroneiden puolelle, mutta ei ryhtynyt avoimeen kapinaan, ja pani veljensä toistuvasti maksamaan sovinnon palauttamisesta.[1] Rikhard antoi vuonna 1236 ristiretkilupauksen ja johti vuosina 1240–1242 pientä englantilaista sotajoukkoa Pyhälle maalle suuntautuneella retkellä.[1][2] Rikhardin ristiretken saavutuksia olivat Askalonin kaupungin uudelleenlinnoittaminen ja edullinen aseleposopimus Egyptin sulttaanin kanssa.[1][3]

Rikhard Cornwallilaisen sinetti.

Vuonna 1242 Rikhard auttoi veljeään tämän huono-onnisella sotaretkellä Ranskan Poitoussa. Rikhardin harkittu perääntyminen Saintesiin ja neuvottelutaidot pelastivat Henrik III:n joutumiselta ranskalaisten vangiksi tappiollisen Taillebourgin taistelun yhteydessä.[1] Tämän jälkeen Rikhard tuki uskollisesti Henrikiä.[3][2] Rikhard tunnettiin eräänä Euroopan rikkaimmista ruhtinaista,[2] ja hän rahoitti Englannin vuoden 1247 kolikkouudistuksen.[3] Paavi Innocentius IV tarjosi Rikhardille vuonna 1252 Sisilian kuninkuutta, mutta Rikhard kieltäytyi.[1][2] Hän toimi Englannin sijaishallitsijana vuosina 1253–1254 Henrik III:n ollessa Gascognessa.[1]

Vuonna 1256 Rikhard ilmaisi haluavansa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijaksi. Hänet valittiin roomalaisten kuninkaaksi 13. tammikuuta 1257 pidetyssä vaalissa neljällä äänellä seitsemästä hänen lahjottuaan Kölnin, Mainzin ja Pfalzin vaaliruhtinaat. Hänet kruunattiin kuninkaaksi Aachenissa 17. toukokuuta 1257. Lahjonnalla hän onnistui saamaan kuninkuudelleen tukea Reininmaalla, mutta ei muualla keisarikunnan alueella. Rikhard palasi Englantiin tammikuussa 1259 ja asui siellä pääosan loppuiästään.[1][2] Hän vieraili nimellisesti hallitsemassaan Saksassa vielä kolmesti, vuosina 1260, 1262 ja 1268–1269,[1][4] mutta joutui lopulta hyväksymään, ettei hänestä tulisi valtakunnan todellista hallitsijaa.[1]

Rikhard tuki veljeään Henrikiä toisen paronisodan alussa, mutta jäi kapinallisten paronien vangiksi Lewesin taistelussa toukokuussa 1264 ja oli sen jälkeen vankina Wallingfordissa ja Kenilworthissa. Hän vapautui, kun Simon V de Montfort kuoli elokuussa 1265. Sen jälkeen Rikhard pyrki edistämään sisällissodan sovinnollista päättämistä. Hän kuoli Berkhamstedin linnassa vuonna 1272.[1] Hänet haudattiin Gloucestershiressa sijainneeseen Hailesin luostariin, jonka hän oli perustanut.[5]

Rikhard oli kolmesti naimisissa. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli vuodesta 1231 Isabel Marshal, Pembroken jaarli William Marshalin tytär ja Gilbert de Claren leski. Heillä oli neljä poikaa, joista aikuiseksi eli vain yksi, Henrik Almaynelainen.[6][2] Isabelin kuoltua Rikhardin toisena puolisona oli vuodesta 1243 ranskalainen Sancha, Provencen kreivi Raimond Berengar V:n tytär. Tästä liitosta syntyi kaksi aikuisiksi elänyttä poikaa, joista Edmund peri isänsä jaarlinarvon.[7][2] Kolmantena puolisona oli vuodesta 1269 saksalainen Beatrix von Falkenburg (Falkenstein).[8][2]

Rikhard hankki itselleen vuonna 1233 maa-alueen Tintagelista Cornwallin pohjoisrannikolta ja rakennutti sinne Tintagelin linnan. Syrjäisen ja epäkäytännöllisen sijaintinsa vuoksi linnalla ei ollut juuri mitään järkevää käyttöä. Rakentamisen pääsyynä lienee ollut Rikhardin halu rakentaa uudelleen samanniminen tarulinna, jossa legendaarinen kuningas Arthur oli siitetty kronikoitsija Geoffrey Monmouthilaisen teoksen Historia Regum Britanniae mukaan.[9]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Rikhard Cornwallilainen Wikimedia Commonsissa