Loppusointu

Loppusointu eli riimi (ruots. rim) tarkoittaa runoudessa säkeiden lopputavujen äänteellistä yhtäläisyyttä.[1]

Suomen vanhassa kalevalamittaisessa runoudessa ei käytetty loppusointuja, vaan ne saapuivat suomalaisiin teksteihin virsisuomennosten mukana muista kielistä.[2]

Sanojen loppuosan samankaltaisuutta voidaan kutsua puhekielessä rimmaamiseksi ja tällaisten säkeiden luomista riimittelyksi. Kahdesta keskenään rimmaavasta sanasta voidaan käyttää nimitystä riimipari. Riimipareja ovat esim. "luu" ja "suu" – näissä on lyhyt loppusointu. Pitkiä ovat esim. "taateli" ja "kaateli". Yksitavuista riimiä kutsutaan miespuoliseksi ja kaksitavuista naispuoliseksi.

Loppusointuja käytetään esimerkiksi seuraavassa runossa:

”Tarhapöllö se oksallansa
laululintuja kuulee.
Makumestari olevansa
laulun maassa luulee.”
(Eino Leino: Tarhapöllö.)

Riimiparin äänteellinen yhtäläisyys lasketaan viimeisen nousutavun (eli viimeisen painollisen tavun) ensimmäisestä vokaalista.[3] Riimejä eivät siis ole ”koira” ja ”kissa” tai ”lakana” ja ”orpana”, sillä niissä loppusointua muistuttava samankaltainen osuus alkaa painottomasta tavusta.

Katso myös

Lähteet
  1. Loppusointu. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2022.
  2. Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 1047 (s.v. riimi). Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-27108-7.
  3. Leino, Pentti: ”Riimi”, Kieli, runo ja mitta: Suomen kielen metriikka, s. 110–117. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 376. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1982. ISSN 0355-1768. ISBN 951-717-263-X.
    Kirjallisuudentutkimus:loppusointu Tieteen termipankki. Viitattu 30.10.2017.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.