Riihimäen vankileiri

Riihimäen punakaarti sai paikkakunnalla sijaitsevan kasarmialueen hallintaansa sieltä poistuneilta venäläisiltä sotilailta maaliskuun lopussa 1918. Hangossa 3. huhtikuuta maihinnoussut Saksan Itämeren-divisioona puolestaan valtasi Riihimäen 22. huhtikuuta. Ennen vetäytymistään punaiset ampuivat samana päivänä yhdeksän kasarmissa pitämäänsä valkoista vankia. Yhteensä he olivat koonneet kasarmille 30 valkoista. Teloittajista ei ole varmaa tietoa, mutta todennäköisesti asialla ei ollut Riihimäen punakaarti vaan joku muualta tullut osasto.[1]

Tämän jälkeen valkoiset teloittivat Riihimäellä ja muualla Hausjärven pitäjän alueella yhteensä 141 punakaartilaista. Suurin osa teloituksista tapahtui kasarmeilla. Riihimäen valtauksen jälkeen varuskunta oli saksalaisten hallinnassa aina kesäkuun alkuun saakka.[2]

Punavankeja alettiin kokoamaan varuskunnan alueelle toukokuun 1918 alussa.[2] Vankien määrä kasvoi, ja enimmillään heitä oli virallisen raportin mukaan 8 495.[3] Kyseessä oli Suomen kuudenneksi suurin vankileiri.[2]

Toukokuun 23. päivänä Riihimäen vankileirin vartiointi annettiin 5. Etelä-Pohjanmaan rykmentin vastuulle. Myöhemmin kesällä se nimettiin uudelleen Riihimäen vartiopataljoonaksi. Syyskuun joukkoarmahdusten myötä vankileiri lakkautettiin lokakuussa 1918 ja se muutettiin pakkotyölaitokseksi. Samalla se siirtyi siviiliviranomaisten hallintaan.[2] Riihimäelle jäi enää kuritushuonetuomion saaneita vankeja, jotka siirrettiin vuoden 1920 loppuun mennessä joko Tammisaaren vankileirille tai Turun ja Lappeenrannan vankiloihin. Virallisesti Riihimäen pakkotyölaitos lopetettiin keväällä 1921.[4]

Tunnettuja Riihimäen vankeileirillä olleita punaisia olivat muun muassa Onni Toivonen, Väinö Pohjaranta, Tyko Varto, Herman Helosalo ja Kalle Korpi.

Useiden muiden leirien tavoin myös Riihimäellä vangit joutuivat elämään aliravittuina ahtaissa ja epäinhimillisissä oloissa.[2] Leirin ruokahuolto oli puutteellista ja ruokaa puuttui pahimmillaan jopa 2 000 vangilta. Koska elintarvikkeista oli pulaa, leivän sekaan leivottiin esimerkiksi olkia, joka aiheutti suolistotulehduksia. Myös hygienia leirillä oli lähes olematonta.[4] Riihimäen vankileiri ei kuitenkaan ollut olosuhteiltaan pahimmasta päästä valkoisten perustamien lukuisten leirien joukossa.[2]

Osa vangeista teki pakkotyötä liikemies H. G. Paloheimon mailla sijaitsevilla työsiirtoloilla. He saivat parempaa ravintoa kuin kasarmilla olevat vangit, ja heidän kohtelunsa oli asiallisempaa.[4]

Riihimäen vankileirin muistomerkki sijaitsee Tienhaaran kaupunginosassa pääradan varrella. Se on samalla alueella, jonne haudattiin vajaat 200 leirillä kuollutta vankia. Tämän niin sanotun Lepolan hautausmaan lisäksi vankeja haudattiin myös Riihimäen hautausmaalle ja osa ruumiista lähetettiin vainajien kotiseuduille. Vankileirin perustamisvaiheessa hautauksia suoritettiin lisäksi kasarmialuetta ympäröiviin metsiköihin ja Riihimäen varuskuntakirkon lähistölle. Lepolan hautausmaan vihki syyskuussa 1918 vankileirin pappina toiminut Urho Valtari. Muistomerkki paikalle pystytettiin vuonna 1950.[5]