Rihla

Piipun reiän halkaisijaa mitattuna rihlakuurnan pohjalta vastakkaisen puolen rihlakuurnan pohjaan nimitetään isokaliiperiksi ja piipun reiän halkaisijaa mitattuna rihlakuurnien väliin jäävän rihlapalkin harjasta vastakkaisen puolen rihlapalkin harjaan pikkukaliiperiksi.

Piipun reiän ilmoitettu halkaisija (esim. 7,62 mm) on puolestaan nimelliskaliiperi (ks. kaliiperi) riippumatta reiän todellisesta halkaisijasta. Yhdysvalloissa usein nimelliskaliiperiksi merkitään isokaliiperi ("across the grooves"), muualla maailmassa pikkukaliiperi.

Rihlaus keksittiin Saksassa, Augsburgissa vuonna 1498. Nürnbergiläinen August Kötter kehitti sen nykymuotoonsa vuonna 1520, mutta se yleistyi vasta 1800-luvulla Minie-musketin ja patruunalaukauksen myötä. Rihlat voidaan valmistaa takomalla nk. tuurnaa vasten tai jyrsimällä. Rihloja tiedetään valmistetun lastuamatta puristamalla rihlat pakottava metallikappale piippuaihion reiän läpi. Tämä menetelmä ei ole tiettävästi yleistynyt.

Alkujaan rihlat valmistettiin nk. rihlauspenkissä vetämällä vintturilla rihlasakset piippuaihion läpi riittävän monta kertaa soveliasta rasvaa leikkuun apuna käyttäen. Rihlasaksissa on tavallisesti kaksi vastakkaista leikkaavaa terää ja syöttöä vetojen välillä lisätään vähän kerrallaan naputtamalla pientä kiilaa syvemmälle rihlasaksien terävarsien väliin. Näin saadaan aikaan kaksi vastakkaista rihlakuurnaa kerrallaan ja näiden valmistuttua rihlasaksia käännetään 90 astetta ja toistetaan menettely, jotta piippuaihioon saadaan yleisimmin kaikkiaan neljä rihlakuurnaa. Tämä lastuava menetelmä on otettu jälleen käyttöön perinneaseita rakentavien harrastajien parissa.

Alun perin rihlat otettiin käyttöön suustaladattavissa aseissa uudelleenlatauksen helpottamiseksi, sillä muutaman laukauksen jälkeen mustan ruudin palojätteet tekevät piipun seinämiin kertyessään uuden luodin työntämisen piipun perälle raskaaksi ja lopulta käsivoimin mahdottomaksi. Erityisesti sotilaskäytössä tämä oli vakava ongelma ja sitä yritettiin kiertää mm. käyttämällä karkeasti alimittaisia luoteja, mikä kuitenkin heikensi sekä tehoa että etenkin tarkkuutta dramaattisesti. Aluksi rihlauksesta tehtiin suora (suorarihlaus), jolloin rihlakuurnat tarjosivat ruudin palojätteille tilaa jonne puristua uuden luodin tieltä, helpottaen siten latausta. Vasta myöhemmin rihlaus alettiin vetää loivasti kiertyväksi, jotta saatiin aikaan rotaatiovakavointi samoin, kuin nuolia valmistettaessa oli tehty "aina"; nuolen sulitus kiinnitetään nimittäin nuolivarteen useimmiten hieman vinoon, jolloin se saa ilmavirran vaikutuksesta nuolen pyörimään lennon aikana ja parantaa siten osumatarkkuutta kompensoimalla mm. puisen nuolivarren elämisestä, sulituksen epäsymmetrisyydestä, kärjen kiinnityksen toispuolisuudesta yms. yhteisvaikutuksesta aiheutuvaa virhettä.

Rihlojen lukumäärä kiväärikaliiperin aseissa on yleensä neljästä kuuteen, ja ne on tehty koko piipun mitalle. Poikkeuksena haulikkoa varten tehty erillinen, rihlattu supistusholkki. Välimatkaa, jonka aikana yksi rihla tekee täyden kierteen piipussa kutsutaan rihlannousuksi. Rihlojen syvyys käsiaseessa on yleensä välillä 0,1–0,3 mm ja nousu noin yksi kierros 20–30 cm:n matkalla. Pitkä luoti tarvitsee yleensä vakautuakseen lyhyen rihlannousun. Liian tiheä rihlannousu saattaa aiheuttaa ylivakautumiseksi kutsutun ilmiön, jolloin luoti ei muuta aksiaalikulmaansa lentoradan kulman mukaan. Tällöin se joutuu lentoradallaan etenemissuutaansa nähden vinoon asentoon, mikä on tuhoisaa sekä tarkkuuden että tehon kannalta. Myös painetaso ja aseen kulumisalttius saattavat nousta, piippu kuparoitua normaalia nopeammin ja tarkkuus siten kärsiä.

Rihlat eivät ole välttämättä poikkileikkaukseltaan tavallisinta suorakaidetta tai harvinaisempaa kolmiota tms. säännöllistä muotoa muistuttavia: tunnetaan muun muassa polygonaalirihlaus, jonka voi ajatella syntyvän, kun lähes kuusi- tai kahdeksankulmion muotoisella reiällä varustettua piippuaihiota kierretään rihlannousun verran.

Vaikka kiväärikaliiperin aseet parantuivat tarkkuudeltaan huomattavasti rihlauksen käyttöönoton jälkeen, on tapahtunut myös päinvastaista kehitystä. Muun muassa panssarivaunuissa on käytössä sileäputkisia tykkejä, joista ammutaan pyrstövakavoituja ammuksia. Tarkkuus ja läpäisy ovat hyviä ja ensimmäinen laukaus esimerkiksi vihollisvaunua kohtaan voidaan ampua noin 3 000 metrin päästä tai jopa kauempaa. Sileällä putkella voidaan saavuttaa rihlattua putkea suurempia lähtönopeuksia, mikä tässä yhteydessä merkitsee pidempää pyyhkäisyalaa ja parempaa panssarinläpäisykykyä erityisesti alikaliiperi- ja nuoliammuksilla sekä panssarikranaateilla.

Myös luodissa voi olla rihloiksi kutsuttu uritus. Näin on esimerkiksi joissakin haulikon täyteisluodeissa. Tällöin puhutaan ilmarihloista, ja niiden tarkoitus on sama kuin piipussa olevien rihlojen: saada luoti pyörivään liikkeeseen, tässä tapauksessa ilmanvastuksen avulla.

Rikostutkinnan yhteydessä esimerkiksi henkirikoksissa luodista tutkitaan rihlojen jättämät urat mikroskooppisesti, sillä ne ovat teollisesta valmistuksesta huolimatta aseen kulumisen seurauksena aina jonkin verran yksilöllisiä. Näissä nk. ballistisissa tutkimuksissa pyritään siis löytämään luotia vastaava ase rihlojen perusteella tai joskus jäljittämään ostaja patruunaerän perusteella.

Pääartikkeli: Kullanhuuhdonta

Kullanhuuhdonnan yhteydessa rihloiksi kutsutaan rännin pohjalla olevia poikittaisia esteitä, jotka pysäyttävät kullan rännin pohjalle ja sieltä edelleen vaskoolilla eroteltavaksi.