Richard Farrell

Richard Farrell (30. joulukuuta 1926 Wellington – 27. toukokuuta 1958 Sussex) oli uusiseelantilainen pianisti.[1]

Farrell esiintyi ensimmäistä kertaa radiolähetyksessä 4-vuotiaana ja aloitti muodolliset opintonsa 6-vuotiaana. Hän aloitti myös säveltämisen ja soitti jo lapsena julkisessa konsertissa orkesterin kanssa oman kappaleensa, jonka oli tehnyt kuolleen arkkipiispa Francis Mary Redwoodin kunniaksi. 16-vuotiaana Farrell pääsi Uuden Etelä-Walesin valtionmusiikkikonservatorioon (Sydney), jossa häntä opetti Aleksandr Sverženski. Tenori Richard Tauber kuuli Farrellin soittoa Australiassa ja tarjosi tälle mahdollisuutta Euroopan-kiertueeseen, jonka toinen maailmansota esti. Vuonna 1945 Farrellin soittoa kuuli kapellimestari Eugene Ormandy, joka kutsui hänet Yhdysvaltoihin.[1]

Pianisti William Kapellin suosituksesta Farrell otettiin stipendillä Juilliard School of Musiciin opiskelemaan Olga Samaroffin johdolla.[1] Samalla hän sai orkesterinjohdon opetusta Serge Koussevitzkylta.[2] Kaksi vuotta Samaroffin johdolla pianonsoittoa opiskeltuaan ja pitkälti tämän vaikutuksesta Farrell pääsi Judsonin, O'Neillin ja Juddin toimiston eli Columbia Artists Managementin kiertäväksi esiintyjäksi, jona toimiessaan piti yli 60 vuosittaista resitaalia. Vuonna 1948 Farrell palasi pitämään kiertueen Uudessa-Seelannissa.[1] Carnegie Hall -resitaalidebyyttinsä hän piti saman vuoden lokakuun 16. päivänä, jolloin esitti Aaron Coplandin pianosonaatin. Farrell erikoistui kyseiseen teokseen ja sai säveltäjältä kehut sen ulkoa oppimisesta, johon edes säveltäjä itse ei ollut kyennyt.[2] 2. joulukuuta 1950 Farrell debytoi New Yorkin filharmonikkojen solistina tulkitsemalla Dimitri Mitropoulosin johtamassa esityksessä Edvard Griegin pianokonserton.[1]

Vuonna 1951 Farrell muutti Lontooseen. Hän pääsi prinsessa Marie Louisen suojatiksi. Hän soitti usein kamarimusiikkia muiden muassa Lontoon jousikvartetin ja sellisti Paul Grümmerin kanssa. Samalla hän jatkoi sooloresitaalien pitämistä ja suurten brittiorkestereiden kanssa esiintymistä sekä levyttämistä. Hänestä tuli yksi ensimmäisistä Royal Festival Hallissa työskennelleistä pianisteista. Hänen kanssaan yhteistyötä tehneiden kapellimestareiden joukossa olivat Thomas Beecham, Malcolm Sargent ja John Barbirolli. Vuosien 1951–1956 aikana Farrell palasi myös toistuvasti Australiaan ja Uuteen-Seelantiin; viimeisen kattavan Uuden-Seelannin-kiertueensa hän teki vuonna 1956. Hänet valittiin vuonna 1954 esiintymään Elisabet II:lle tämän ensimmäisellä käynnillä Uudessa-Seelannissa kuningattarena. Etenkin Pablo Casalsin tapaaminen ja tämän kanssa yhdessä soittaminen Zermattissa (1955) oli sen taustalla, että Farrell päätti asettua Zürichiin, Sveitsiin. Siellä hän keskittyi kamarimusiikin soittamiseen ja kapellimestarin uraa kohti suuntautumiseen.[1]

Kamarimuusikkona Farrell perusti viulisti Brenton Langbeinin, alttoviulisti Eduard Melkusin ja sellisti Ottomar Borwitzkyn kanssa Richard Farrell -pianokvartetin. Kokoonpano konsertoi Euroopassa kolmen kauden ajan esittäen kamarimusiikkia Johannes Brahmsilta, Franz Schubertilta ja Robert Schumannilta. Farrellin konsertto-ohjelmistoon lukeutui teoksia Wolfgang Amadeus Mozartilta, Ludwig van Beethovenilta, Sergei Rahmaninovilta, Mili Balakireviltä, Pjotr Tšaikovskilta, Edvard Griegiltä, Franz Lisztiltä ja Maurice Ravelilta. Farrell kuoli autoturmassa 31-vuotiaana ja tuli haudatuksi Lontooseen. Aucklandissa on nimetty katu (Richard Farrell Avenue) hänen mukaansa.[1] Farrellin suuri päämäärä, kapellimestarin ura, ei koskaan toteutunut, mutta esimerkiksi Artur Rubinstein piti Farrellia yhtenä maailman kolmesta hienoimmasta pianistista hänen itsensä ja William Kapellin ohella.[2]