Retributiivinen rangaistusteoria

Filosofeista Georg Wilhelm Friedrich Hegel ja Immanuel Kant on perinteisesti mielletty sovitusteorioita kannattaneiksi ajattelijoiksi, mutta nykyään Kantin osalta tulkinta ei ole yksiselitteinen. Näissä retributiivisissä teorioissa rangaistuksen oikeutus ja tarkoitus johdetaan suoraan tarkastelemalla menneisyydessä tapahtunutta tekoa eikä rangaistuksesta syntyvillä yhteiskunnallisilla seurauksilla ole asiassa merkitystä. Historiallisesti sovitusteoriat perustettiin usein esimerkiksi jumalan sanaan jolloin rikos käsitettiin synniksi ja rangaistus synnin sovitukseksi. 1900-luvun alkupuolella perustana saatettiin käyttää yleistä moraalilakia tai oikeuspositivistista ajatusta lain velvoittavuudesta. Nykyisin sovitusteoriat nauttivat kannatusta lähinnä angloamerikkalaisessa maailmassa jossa uudempi kannatusta saanut perusta on ajatus rikoksentekijän saavuttamasta epäoikeudenmukaisesta edusta (engl. unfair advantage). Tämän perustelun mukaan oikeuden tarkoituksena on turvata kaikille tietyt edut kuten vapaus ja turvallisuus ja yksi keino tähän on rikoslaki. Kaikki ovat etukäteen hyväksyneet esimerkiksi rikosoikeudelliset rajoittamistoimenpiteet, jotka on rikoslaissa ilmaistu. Rikoksentekijä hyötyy tässä mallissa turvatuista oikeuksista, mutta ei suostu jakamaan turvaamisen vaatimia rajoituksia. Syntynyt epäoikeudenmukainen etu riistetään tekijältä rangaistuksella.[1]

Retributivismin alalajeista negatiivista käytetään yleensä yhdistelmäteorioissa. Sen mukaan ainoastaan niitä, jotka sen ansaitsevat on oikeutettua ja voidaan rangaista ja vain suhteessa tehtyyn tekoon. Esimerkiksi seurausetiikkaan pohjaavissa rangaistusteorioissa negatiivista retributivismia on käytetty eräiden puhtaasti seurauseettisen teorian koettujen ongelmien korjaamiseen. Positiivisen retributivismin mukaan sen ansaitsevia ei ainoastaan voida vaan myös täytyy oikeudenmukaisuuden nimissä rangaista. Se, että joku ansaitsee rangaistuksen ei ole vain vaatimus sille, että häntä voidaan rangaista vaan myös jo itsessään riittävä syy sellaisen määräämiseen.Positiivisesti retributiivisia sovitusteoriat voidaan pitää aitoina sovitusteorioina koska pelkkä sovituksen itseisarvon periaate oikeuttaa niissä rangaistuksen[1]. Kolmas retributiivisten teorioiden laji ovat tavoiteretributiiviset eli välineelliset sovitusteoriat. Ne perustelevat rangaistuksen oikeutuksen jollakin rangaistuksen käyttöön liittyvillä ulkoisilla merkityksillä kuten oikeustajunnan tyydyttämisellä[1]. [2]

Retributiivisten teorioiden merkittävä ongelma syntyy niiden menneisyyteen kohdistuvasta luonteesta. Oikeutuksen syntyessä menneisyydessä tehdystä teosta teoria ei pysty tarjoamaan minkäänlaista rajoitusta rikosoikeuden alan suhteen. Jos perustana käytetään esimerkiksi yleistä moraalilakia niin ongelmia syntyy nyky-yhteiskunnan monikulttuurisuudesta jonka vuoksi on mahdotonta löytää tällaista universaalia eettistä säännöstöä. Toisaalta epäoikeudenmukaisen edunkin ajatuksessa on ongelmallisia piirteitä.[1] Joissain rangaistavaksi määritellyissä rikoksissa muuhun yhteiskuntaan nähden saavutettua etua voi esimerkiksi olla vaikea nähdä, edun suuruuden määrittäminen on vaikeaa ja tämä mittari ei välttämättä vastaa juurikaan käsityksiämme oikeudenmukaisista rangaistuksista rikoksille suhteessa toisiinsa[2][1]. Tavoiteretributiiviseen teoriaan jonka oikeutuksena käytetään oikeustajunnan tyydyttämistä voidaan puolestaan suunnata kysymys siitä miten tällainen tyydytys eroaa pelkästä kostosta[2].

1. Sakari Melander: Rikosoikeus 2010-luvulla, s. 13–15. Helsinki: FORUM IURIS, 2010. ISBN 978-952-10-5542-3.
2. Duff, Antony: Legal Punishment Stanford Encyclopedia of Philosophy. 14.4.2010. (englanniksi)