Reino Drockila

Reino Drockila (24. syyskuuta 1870 Pyhtää[1] – 26. lokakuuta 1928 Neuvostoliitto[2]) oli suomalainen faktori, sittemmin kirjapainon omistaja ja päätoimittaja sekä Suomen työväenpuolueen varhainen johtohenkilö. Hän oli ammatillisesti järjestäytynyt jo ennen puolueen perustamista, sillä hän kuului Suomen Kirjaltajaliiton Kotkan osastoon jo vuonna 1898.[3] Hän on ollut Haminan työväenyhdistyksen puheenjohtajana jo vuonna 1893,[4] jolloin työväenliike oli vielä wrightiläisessä vaiheessa eikä sosialistinen. Vuonna 1894 Reino Drockila ehdotti alustuksessaan, että tulisi pyrkiä lyhentämään työpäivän pituutta kymmentuntiseksi. Tästä työnantajapuoli kuuluu ”loukkaantuneen”.[5]

Drockila oli ruotsinkielisen Arbetaren-lehden vastaavana toimittajana vuosina 1901–1903. Hän oli toimittamassa myös Yrjö Mäkelinin, Kössi Kaatran ja Vihtori Kososen kanssa 1906 Oikeus – sosialidemokratinen sanomalehti -nimistä lyhytikäistä julkaisua.[6] Drockila ehti vaikuttaa myös Helsingin kaupunginhallinnossa[7]

Reino Drockila oli edustajana työväenpuolueen ensimmäisessä varsinaisessa edustajakokouksessa Viipurissa vuonna 1901. Siellä hän kannatti yhteistoimintaa porvarillisten voimien kanssa.[8] Tunnetussa Forssan puoluekokouksessa 1903 hän edusti virallisesti järjestävää paikallista Kuha-työväenyhdistystä. Siellä hän kuului vakuutuskysymysvaliokuntaan. Puolueen ylimääräisessä edustajakokouksessa Tampereella hän kuului kokouksen puheenjohtajistoon. Kenraalikuvernööri Bobrikovin sortokautena Drockila organisoi kutsuntalakkoagitaattoreita muun muassa Oulun seudulle.[9] Vuoden 1905 suurlakon jälkeiseen Helsingin Rautatientorilla huudettuun senaattiin Drockila valittiin sosialidemokraattien edustajana. Kyseinen senaatti ei koskaan kokoontunut; sen sijaan marraskuun lopussa nimitettiin Mechelinin senaatti, jossa sosiaalidemokraatit eivät olleet mukana J. K. Karia lukuun ottamatta.

Drockila johti 1905–1906 Raahessa työväen järjestyskaartia ja Suomen sisällissodan aikana hän toimi punaisten hallinnossa Loviisan poliisipäällikkönä.[10]

Omistajan nimellä toiminut kirjapaino Reino Drockila julkaisi muun muassa Lambert Valdemar Müllerin ja Emil Lehénin teoksia sekä vuonna 1903 Työväen laulukirjan.[11]

Drockila tutustui Tarton rauhan solmimisen jälkeen Karjalan työkansan kommuunin edustajana Helsingissä toimineeseen Juho Iisakkilaan ja tuli vedetyksi mukaan Venäjän edustuston harjoittamaan vakoilutoimintaan. Drockila pääsi Venäjän kauppaedustuston palvelukseen kuukausipalkalla. Hän kävi Kajaanissa yhdessä Venäjän edustuston sotilasasiamiehen apulaisen kanssa hankkimassa tietoja alueen suomalaisista armeijan joukko-osastoista. Kesällä 1922 Drockila tutustui kansanedustaja Olga Leinosen kautta aiemmin Katajanokalla armeijan varastonhoitajan apulaisena toimineeseen kersantti Arvi Siivoseen. Siivonen ja puolustusministeriön taisteluvälineosaston kuormastotoimistossa asevelvollisena kirjurina palvellut Reino Leppävirta toimittivat rahaa vastaan Drockilalle tietoja armeijasta. Leppävirta lainasi työpaikaltaan asiakirjoja Drockilalle ja Siivoselle jotka toimittivat ne Venäjän edustustoon valokuvattaviksi ennen asiakirjojen palautusta. Leppävirta ylennettiin korpraaliksi ja hänet nimitettiin koko taisteluvälineosaston vahtipäälliköksi mikä edelleen helpotti vakoilua.[10][12]

Drockila ja Siivonen vangittiin 23. maaliskuuta 1923, ja vähän myöhemmin vangittiin myös Venäjän edustuston ovenvartijana toiminut suomalainen Carl Less, joka oli ollut mukana asiakirjojen valokuvauksessa. Drockilan kiinnijäämiseen jälkeen Venäjän sotilasasiamies hajotti tiedusteluverkostonsa käsittämään koko maan. Kun tieto asiakirjavuodosta kesällä 1923 levisi lehtiin, taisteluvälineosaston päällikkö erosi tehtävästään ja ulkoministeriön kehotuksesta Venäjän edustuston sotilasasiamies ja tämän apulainen poistuivat maasta. Myös puolustusministeri Bruno Jalander erosi jutun vuoksi. Drockila ja Siivonen tuomittiin syksyllä 1923 neljän vuoden kuritushuonerangaistukseen vakoilusta, Less vapautettiin ja Leppävirta oli kadonnut.[10][13]

Neuvostoliittoon siirtynyt Drockila pidätettiin maaliskuussa 1928 vakoilusta syytettynä, tuomittiin lokakuussa ja teloitettiin neljä päivää myöhemmin. Hänet haudattiin Vagankovon hautausmaalle Moskovaan.[2] Hänet rehabilitoitiin 1990-luvun alussa.[14]