Reininmaan miehitys

Ensimmäisen maailmansodan päättänyt, 11. marraskuuta 1918 solmittu Compiègnen aselepo määräsi Saksan armeijan vetäytymään Reinjoen itäpuolelle siten, että joen itärannalle jäisi kymmenen kilometrin levyinen puolueeton vyöhyke, kun taas ympärysvaltojen joukot miehittäisivät koko Reinin länsipuolisen osan Saksasta ja lisäksi joen itärannalla sillanpääasemat Kölnissä, Mainzissa ja Koblenzissa.[1] Miehitetyllä alueella oli noin seitsemän miljoonaa asukasta. Miehitysjoukot asettuivat Reininmaalle 1.–17. joulukuuta 1918.[2]

Varsinkin Ranska halusi tehdä Saksan vaarattomaksi poistamalla pysyvästi sen sotilaallisen läsnäolon Reinin länsipuolella. Britannia ja Yhdysvallat eivät kuitenkaan halunneet erottaa Reininmaata Saksasta tai miehittää sitä pysyvästi. Niinpä voittajavaltioiden välisenä kompromissina vuoden 1919 Versailles’n rauhansopimuksessa määrättiin, että Reininmaan miehitys jatkuisi 15 vuotta.[1] Reinin itärannalle pysyvästi jäävä demilitarisoitu vyöhyke määrättiin 50 kilometrin levyiseksi.[3] Miehityksen tarkoituksena oli toisaalta torjua Saksan sotilaallinen uhka luomalla puskurivyöhyke Saksan ja Ranskan väliin, toisaalta miehitetty alue toimisi panttina, kunnes Saksa olisi maksanut rauhansopimuksessa määrätyt suuret sotakorvaukset. Jos Saksa lakkaisi noudattamasta Versailles’n rauhan asettamia velvoitteita, miehityksen kestoa voitaisiin pidentää.[1]

Reininmaa jaettiin neljään miehitysvyöhykkeeseen: Britannia miehitti Kölniä ympäröivän alueen, Yhdysvallat Koblenzia ympäröivän alueen,[1] Ranska Pfalzin ja Mainzia ympäröivän alueen sekä Belgia Reinin alajuoksun ja Aachenia ympäröivän alueen. Ranskan miehitysvyöhyke käsitti 75 prosenttia koko miehitetystä alueesta ja ranskalaisia miehitysjoukkoja oli alkuvaiheessa jopa 220 000 miestä.[2] Osalla vyöhykkeistä miehitys määrättiin kestämään vain 5 tai 10 vuotta. Yhdysvallat luovutti vyöhykkeensä Ranskalle vuonna 1923. Aluksi miehitysalueille luotiin puhdas sotilashallinto, mutta Versailles’n rauhan astuessa voimaan tammikuussa 1920 perustettiin lisäksi siviilihallinto, jota johti Koblenzissa toiminut liittoutuneiden välinen Reininmaan komissio. Komission puheenjohtajan toimi ranskalainen Paul Tirard.[1] Erikoistapauksen muodostanut Saarinmaan alue erotettiin kokonaan Saksasta 15 vuoden määräajaksi, minä aikana se oli Kansainliiton alaisuudessa ja Ranskan miehittämä. Määräajan umpeuduttua alueen asukkaat saisivat päättää kansanäänestyksellä liittymisestä joko Saksaan tai Ranskaan.[4]

Ranskalaiset halusivat kannustaa reininmaalaisten separatismia, mutta pääosa alueen saksalaisista asukkaista suhtautui miehitykseen vihamielisesti. Erityisen vihattuja olivat Ranskan Afrikan-siirtomaista tulleet mustat sotilaat, joihin kohdistui voimakkaita rasistisia ennakkoluuloja ja joista käytettiin halventavaa nimitystä schwarze schmach (”musta häpäisy”). Saksan kansallismielinen äärioikeisto korosti miehityksen kauheutta propagandassaan. Tilanne kriisiytyi vuonna 1923. Tammikuussa Ranska ja Belgia miehittivät tilapäisesti myös Reinin itäpuolisen Ruhrin alueen painostaakseen Saksaa jatkamaan sotakorvausten maksamista, mikä nostatti siviiliväestön vastarintaan.[1][2] Lokakuussa 1923 paikalliset asukkaat julistivat perustaneensa Reininmaan tasavallan, joka kukistui vain kahden viikon kuluttua.[3] Ruhrin miehitys päättyi elokuussa 1925.[2]

Reininmaan miehitys päätettiin lopettaa muutamaa vuotta ennen 15 vuoden aikarajan täyttymistä. Viimeiset ranskalaiset joukot poistuivat Reininmaalta 30. kesäkuuta 1930.[1] Syynä oli sotakorvausten uudelleenjärjestely Youngin suunnitelmalla. Kansallissosialistien noustua valtaan Saksa kumosi yksipuolisesti Reininmaan demilitarisoinnin vuonna 1936.

• Liittoutuneiden miehitysvyöhykkeet Saksassa ja Itävallassa

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Reininmaan miehitys Wikimedia Commonsissa