Reijo Pitkäranta

Pitkäranta kirjoitti ylioppilaaksi Seinäjoen lyseosta vuonna 1964. Hän valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi 1970 ja filosofian lisensiaatiksi 1973. Filosofian tohtoriksi hän väitteli vuonna 1978.

Hän aloitti akateemisen työuransa Helsingin yliopiston Rooman kirjallisuuden assistenttina 1970 ja on sen jälkeen työskennellyt Helsingin yliopistossa latinanopetuksen eri tehtävissä, lukuun ottamatta yhden vuoden kestänyttä professorin viransijaisuutta Åbo Akademissa 1980-luvulla. Vuodesta 1979 hän on ollut latinan kielen dosentti ja vuodesta 1992 yliopistonlehtori.

Pitkäranta on tutkinut latinankielisiä piirtokirjoituksia. Opiskeluaikanaan hän tutki keisari Neron aikaisia piirtokirjoituksia Suomen Rooman-instituutissa ja oli mukana työryhmässä, joka luovutti professori Veikko Väänäsen johdolla muun muassa paaville työryhmän raportin. Suomessa hän johti työryhmää, joka tutki Suomen kirkkojen ja hautausmaiden latinankielisiä piirtokirjoituksia. Tutkimuksen tuloksena julkaistiin vuonna 2004 kirja Suomen kirkkojen latina – piirtokirjoitukset kirkoissa, kellotapuleissa ja hautausmailla.

Pitkäranta on ansioitunut tieteen kansantajuistajana. Hän pitää yleistajuistamista tärkeänä ja yliopiston tehtäviin kuuluvana opetuksen ja tutkimuksen ohella: Tiedettä on tehtävä ymmärrettäväksi yleisöä varten. Latinankielisillä uutisilla ja Nykylatinan sanakirjalla (yhdessä Tuomo Pekkasen kanssa) sekä Lääketieteen latina–suomi–latina-sanakirjalla (yhdessä Laura Mikkosen kanssa) hän haluaa osoittaa, että latina ei ole kuollut kieli, vaan se on käyttökelpoinen nykypäivänäkin, vaikka kukaan ei puhu sitä äidinkielenään. Nykylatinan sanakirjassa on vastineet muun muassa sellaisille nykysanoille kuin etätyö, isyysloma, ilmastonmuutos ja lintuinfluenssa. Myös avaruusalukselle ja tietokoneelle on olemassa latinankielinen vastine.

Monet klassisen latinan sanat ovat sellaisenaan käyttökelpoisia nykykielessäkin. Tästä on esimerkkinä salutatorium. Se tarkoitti 500-luvulla jaa. paikkaa, jossa vaihdettiin tervehdyksiä. Nykylatinassa sana tarkoittaa edustustilaa. Latinan kielen käyttöä ei valvo mikään virallinen kieliakatemia, joka antaisi säännöksiä siitä miten latinaa pitäisi käyttää. Nuntii Latini -ohjelmalla on kuitenkin paljon kuuntelijoita ympäri maailmaa, ja sanojen uudiskäyttö on alttiina heidän ja muiden latinan harrastajien arvostelulle. Tämä asettaa haasteita uusien sanojen keksijöille ja vanhojen sanojen uusiokäyttäjille.[2]

Pitkäranta on mukana monessa alan järjestössä, joissa hänellä on ollut myös luottamustehtäviä. Vuodesta 1997 hän on ollut ylioppilastutkintolautakunnan latinan jaoston puheenjohtajana. Ansioistaan innostavana opettajana ja tieteen popularisoijana Yliopistonlehtorien liitto valitsi hänet Vuoden yliopistonlehtoriksi 2009. Vuonna 1988 Pitkäranta sai Suomen Leijonan Ritarikunnan ensimmäisen luokan ritarimerkin.

• Studien zum Latein des Victor Vitensis, 1978 (väitöskirja)
• Latina medicorum, Latinaa lääkäreille, Gaudeamus, 1981
• Suomi—latina—suomi-sanakirja (Lexicon Finnico–Latino–Finnicum), WSOY, 2001
• Nykylatinan sanakirja: suomi-latina-suomi = Lexicon hodiernae latinitatis: finno-latino-finnicum / Tuomo Pekkanen & Reijo Pitkäranta, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006
• Pitkäranta, Reijo: Suomen kirkkojen latina: piirtokirjoitukset kirkoissa, kellotapuleissa ja hautausmailla. EFIL – Ecclesiarum Finlandiae Inscriptiones Latinae. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-627-7.

Lisäksi hän on julkaissut erilaisia tieteellisiä julkaisuja.

• Reijo Pitkärannan verkkosivut Helsingin yliopistolla.
• Latinako kuollut? Yliopisto 8/2002.
• Kirsti Sintonen: Latinaa elävästi opiskelijoille ja eetteriin. Acatiimi 4/2009.