Real Madrid CF

Madridin pelaajia kaudelta 1905–1906.

Jalkapalloilun Madridissa aloittivat 1890-luvun puolivälin tienoilla Institución Libre de Enseñanzan opettajat ja opiskelijat, jotka olivat tutustuneet lajiin vieraillessaan Oxfordissa ja Cambridgessä. Ajan myötä pelaajat alkoivat kutsua itseään nimellä Football Sky. Vuoteen 1900 mennessä Sky oli hävinnyt ja tilalle olivat tulleet New Football Club ja Club Español de Madrid. Jälkimmäistä johti Julián Palacios, joka oli kaksi vuotta myöhemmin perustamassa myös nykyistä Real Madridia.[5] Seura pitää häntä ensimmäisenä puheenjohtajanaan tänä aikana 1900–1902 ennen virallista perustamistaan.[6]

Nykyisen seuran, alkuperäiseltä nimeltään Madrid Football Club, perustamiskokous pidettiin 6. maaliskuuta 1902 Calle de Alcalán varrella sijainneessa El Capricho -vaateliikkeessä, jonka omistivat sukujuuriltaan katalonialaiset veljekset Juan ja Carlos Padrós. Ensin mainittu valittiin seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi, ja lisäksi johtokuntaan nimettiin varapuheenjohtaja, sihteeri, rahastonhoitaja ja viisi jäsentä. Perustamiskokouksen yhteydessä päätettiin myös seuran peliasun väreistä, kahden pesetan kuukausittaisesta jäsenmaksusta sekä kolme päivää myöhemmin pelatusta ensimmäisestä ottelusta, jossa seuran pelaajat ottelivat keskenään tarkoituksena selvittää, ketkä kuuluvat joukkueen avauskokoonpanoon.[5]

Kaksi kuukautta perustamisensa jälkeen seura oli järjestämässä kuningas Alfonso XIII:n kruunajaisten kunniaksi Madridin hippodromilla pelattua turnausta, josta sai alkunsa nykyinen Espanjan cup Copa del Rey. Ensimmäisessä virallisessa ottelussaan 13. toukokuuta 1902 Madrid hävisi kolme vuotta aikaisemmin perustetulle Barcelonalle maalein 1–3. Joukkueen ensimmäisestä ja ainoasta maalista vastasi englantilainen Arthur Johnson, joka tuohon aikaan oli pitkälti vastuussa myös joukkueen harjoittelusta ja taktiikasta.[5]

Vuosina 1905–1908 seura voitti neljästi peräkkäin Madridin alueellisen mestaruussarjan ja menestyi kilpailussa tasaisesti aina vuonna 1940 tapahtuneeseen lopettamiseensa asti.[7] Aluesarja toimi ympäri maata pelattujen vastaavien kilpailuiden ohella karsintana Espanjan cupiin, jossa Madrid saavutti ensimmäisen mestaruutensa 18. huhtikuuta 1905 lyötyään Athleticin loppuottelussa maalein 1–0. Seura voitti kilpailun myös kolmena seuraavana vuonna, joskin saavutuksen arvoa heikentää se, että Katalonian edustaja ei osallistunut kilpailuun näinä vuosina kertaakaan.[8] Madrid pelasi ensimmäisen kansainvälisen ottelunsa 23. lokakuuta 1905, jolloin se kohtasi ranskalaisen Gallia Sportin. Ottelu järjestettiin Ranskan presidentin Émile Loubet’n Madridin-vierailun kunniaksi, ja se päättyi 1–1-tasapeliin.[9]

Etuliitteen Real (suom. kuninkaallinen) seura sai nimeensä kuningas Alfonso XIII:n hyväksynnällä 29. kesäkuuta 1920.[10]

Cup-menestyksensä ansiosta Real Madrid pääsi heti mukaan kymmenen joukkueen pääsarjaan Primera Divisióniin, kun kansallinen sarjajärjestelmä luotiin loppuvuodesta 1928, eikä se ole kertaakaan pudonnut alemmalle sarjatasolle. Samaan kastiin kuuluvat vain Espanjan kaksi muuta vanhaa jättiläistä bilbaolainen Athletic ja Barcelona. Ensimmäisellä sarjakaudella Real Madrid sijoittui toiseksi, kaksi pistettä Barcelonalle häviten. Tätä seurasi kaksi heikompaa kautta, jolloin seura putosi sarjataulukon keskivaiheille.[11] Espanjan toinen tasavalta julistettiin 14. huhtikuuta 1931 ja seuran nimi palasi takaisin muotoon Madrid Football Club, kun kaikki viittaukset monarkiaan kiellettiin.

Neljännellä kaudella, 1931–1932, Madrid saavutti ensimmäisen pääsarjamestaruutensa. 18 ottelusta Madrid voitti 10 ja pelasi tasan kahdeksan, mutta tappiottomasta kaudesta huolimatta eroa toiseksi sijoittuneeseen Athletic jäi lopulta vain kolme pistettä. Voittoisassa joukkueessa pelasivat muun muassa puolustaja Jacinto Quincoces ja vuonna 1930 senaikaisella ennätyssummalla 150 000 pesetalla Españolista Madridiin siirtynyt maalivahti Ricardo Zamora,[12] ja sitä valmensi unkarilainen Lippo Hertzka. Madridin uusi mestaruuden heti seuraavalla kaudella, tuolloin itävaltalaisen Robert Firsthin valmennuksessa. Madrid oli ensimmäinen seura, joka voitti mestaruuden kahdesti peräkkäin.[13]

Kolmas sarjamestaruus antoi odottaa itseään lopulta aina 1950-luvulla asti, mutta menestys sai jatkoa kaudella 1933–1934, jolloin seura voitti kuudennen cup-mestaruutensa. Edellinen cup oli vuodelta 1917 ja tällä välin Madrid oli yltänyt viidesti loppuotteluun häviten kuitenkin joka kerta. Seitsemäs cup-mestaruus seurasi kaudella 1935–1936, jolloin loppuottelussa oli ensimmäistä kertaa vastassa Barcelona.[13] Tämä kausi jäi viimeiseksi ennen 17. heinäkuuta 1936 alkanutta Espanjan sisällissotaa.

Seuran voittamia pokaaleja.

Sisällissota päättyi 1. huhtikuuta 1939 ja urheilutoimintakin alkoi hiljalleen palata normaaliksi nyt diktaattori Francisco Francon johtamassa maassa. Useiden muiden seurojen tapaan myös Madrid oli ongelmissa, sillä monet pelaajista ja jäsenistä olivat kaatuneet tai kadonneet sodassa ja seuran tuolloinen kotistadion Chamartín oli tuhoutunut lähes täysin.[13] Vuonna 1935 valittu vaikutusvaltaisena tasavaltalaisena tunnettu puheenjohtaja Rafael Sánchez-Guerra oli pidätetty sodan aikana, ja seura oli siirtynyt työväen urheiluliiton puheenjohtajan Juan José Vallejon johtaman komitean alaisuuteen.[14][15] Puheenjohtajaksi nousi virassa jo vuosina 1908–1916 toiminut Adolfo Meléndez ja vuotta myöhemmin hänet korvasi Antonio Santos Peralba.[16] Ensimmäisellä sodanjälkeisellä sarjakaudella 1939–1940 Madrid sijoittui neljänneksi. Vuonna 1941 seuran nimi vaihtui kolmannen ja viimeisen kerran. Real-etuliite palasi, mutta Franco kielsi vierasperäiset nimet, joten seura on tuosta päivästä lähtien tunnettu nimellä Real Madrid Club de Fútbol.

Vuoden 1943 Espanjan cupissa Real Madridin ja Barcelonan välisessä välieräottelussa esiintyneiden vihamielisyyksien vuoksi molempien seurojen puheenjohtajat Santos Peralba ja Enrique Piñeyro joutuivat eroamaan. Kun Madridissa pohdittiin seuraajaa, tuli esiin aiemmin sekä pelaajana, valmentajana että johtokunnan jäsenenä seurassa toimineen Santiago Bernabéun nimi. Hän oli ollut poissa seuran toiminnasta vuodesta 1935 lähtien, mutta vakuuttui helposti ja 15. syyskuuta 1943 hänet nimitettiin seuran puheenjohtajaksi.[17]

Bernabéu oli vastuussa seuran uudelleenluomisesta sisällissodan jälkeisinä vuosina. Hänen puheenjohtajakaudellaan rakennettiin Chamartínin uusi stadion, joka myöhemmin nimettiin hänen mukaansa Santiago Bernabéuksi, ja harjoituskeskus Ciudad Deportiva.[17] Bernabéu palkkasi rinnalleen osaavia apulaisia kuten PR-taidoistaan tunnetun koripallomiehen Raimundo Saportan ja vuonna 1947 hän aloitti yhteistyön paikallisseura Plus Ultran kanssa, jonka joukkueesta tuli Real Madridin reservijoukkue.[18]

1940-luvulla Real Madrid sijoittui sarjassa parhaimmillaan toiseksi kaudella 1941–1942, mutta samalle vuosikymmenelle ajoittui myös seuran heikoin kausi 1947–1948, jolloin se varmisti sarjapaikkansa vasta viimeisen kierroksen 2–0-voitolla Real Oviedosta ja sijoittui 14 joukkueen sarjassa lopulta sijalle 11. Vuosina 1946 ja 1947 seura saavutti Bernabéun aikakauden ensimmäiset pokaalit, kun se voitti cupin kahdesti peräkkäin. Uusi stadion otettiin käyttöön 14. joulukuuta 1947 ja seuran jäsenmäärä nousi kolmessa kuukaudessa 40 000:sta 48 000:een.[14] Puitteet olivat kunnossa, mutta suurempi menestys karttoi seuraa, sillä siltä puuttui pelaaja, joka johtaisi joukkuetta kentällä. Toiveisiin vastattiin lopulta vuonna 1952, kun kolumbialainen Millonarios saapui juhlistamaan Real Madridin 50-vuotista historiaa mukanaan Alfredo Di Stéfano. Vaaleahiuksinen argentiinalainen teki välittömän vaikutuksen ja runsasta vuotta myöhemmin hänestä tuli monien vaiheiden jälkeen Real Madridin pelaaja. Bernabéu kokosi Di Stéfanon ympärille seuran historian muuttaneen joukkueen, johon kuuluivat muun muassa Ferenc Puskás, Francisco Gento, Héctor Rial, Raymond Kopa, Miguel Muñoz ja José Santamaría.[19]

Alfredo Di Stéfano johti seuran muun muassa viiteen perättäiseen Euroopan cupin voittoon vuosina 1955–1960.

Vuonna 1954 Real Madrid voitti valmentaja Enrique Fernándezin luotsaamana ensimmäisen Espanjan pääsarjamestaruutensa 20 vuoteen, mitä seura puolusti mestaruuttaan menestyksekkäästi myös seuraavana vuonna. Vuonna 1956 mestaruuden vei Athletic, mutta Real Madrid oli mestari jälleen vuosina 1957 ja 1958.

Vuonna 1955 Santiago Bernabéu oli mukana perustamassa L’Équipe-lehden toimittajan Gabriel Hanot’n idean ja Copa Latina -turnauksen pohjalta Euroopan cupia, joka on vuodesta 1992 lähtien tunnettu nimellä Mestarien liiga. Vuoden 1955 mestaruuden turvin Real Madrid pääsi mukaan kilpailuun ja ensimmäiset viisi kautta olivat seuran hallintaa Alfredo Di Stéfanon johtaessa ”valkoista balettia”. Kilpailun ensimmäisen ottelunsa seura pelasi Genevessä Servetteä vastaan 8. syyskuuta 1955, ja voitti 2–0 Miguel Muñozin ja Héctor Rialin maaleilla. Ennen loppuottelua Madrid selvitti tieltään myös Partizanin ja Milanin, ja Pariisissa Stade Reimsia vastaan pelatun loppuottelun joukkue voitti 4–3, oltuaan jo kahden maalin tappioasemassa.[20] Seuraavalla kaudella loppuottelu, jossa vastassa oli Fiorentina, pelattiin Real Madridin kotistadionilla Santiago Bernabéulla 125 000 katsojan edessä. Ottelu oli maalittomassa tasatilanteessa aina 70. minuutille asti kunnes Di Stéfano teki vapauttavan maalin rangaistuspotkulla ja Real Madrid voitti lopulta 2–0.[21]

Kauden 1957–1958 Euroopan cupia varjosti Münchenin lento-onnettomuus, jossa kuoli kahdeksan Manchester Unitedin pelaajaa ja 15 muuta matkustajaa. Brysselissä pelatussa loppuottelussa Real Madrid sai vastaansa välierissä juuri Manchester Unitedin kukistaneen Milanin. Pitkäksi venähtäneen ottelun 3–2-voittomaalin Real Madridille teki Francisco Gento vasta jatkoajan toisella puoliskolla.[22]

Neljännessä, Stuttgartissa pelatussa loppuottelussa Real Madrid sai vastaansa jo kauden 1955–1956 loppuottelusta tutun Stade Reimsin. Valkoiset voittivat 2–0 Enrique Mateosin ja Di Stéfanon maaleilla.[23] Real Madridin ylivoima Euroopassa huipentui vuonna 1960 Glasgow’n Hampden Parkilla pelattuun loppuotteluun, jossa Real Madrid voitti Eintracht Frankfurtin numeroin 7–3 BBC:n ja muiden Euroopan televisioyhtiöiden kameroiden sekä 135 000 paikalla olleen katsojan edessä. Di Stéfano teki kolme ja Puskás neljä maalia.[24] Lähimmäs Real Madridin viiden voiton putkea ovat päässet Ajax (1971–1973) ja Bayern München (1974–1976) kolmella perättäisellä voitollaan.

Vuonna 1960 Real Madrid kohtasi ensimmäistä kertaa järjestetyssä Intercontinental Cupissa Etelä-Amerikan Copa Libertadores -kilpailun voittajan Peñarolin. Kaksiosainen ottelu päättyi Real Madridin hyväksi maalein 5–1, joista kaikki syntyivät Madridissa pelatussa toisessa osaottelussa.[25]

Viimeistään 1950-luvun lopun euromenestyksen myötä Real Madridista muodostui kenties hieman tahtomattaankin diktaattori Francisco Francon hallinnon suojatti, ja tästä syystä seura leimataan muiden joukkueiden kannattajien keskuudessa yhä nykyäänkin usein ”francolaiseksi”. Puheenjohtaja Bernabéu oli taistellut sisällissodassa Francon kansallismielisten puolella ja oli sodan jälkeen ainakin julkisuudessa Francon aatteiden kannattaja. Seuran kotistadionin kutsuvierasaitio oli tuohon aikaan usein Francon hallinnon jäsenten miehittämä ja myös diktaattori itse oli satunnaisesti paikalla.[26][27] Valtion hallinnassa olleet televisiokanavat keskittyivät urheilu-uutisoinnissaan lähes yksinomaan Real Madridin otteluiden seuraamiseen, jolla pyrittiin luomaan kuva Real Madridista ”koko kansan joukkueena”. Jimmy Burnsin teoksessa Barça: A People’s Passion väitetään Francon hallinnon sekaantuneen myös Real Madridin pelaajahankintoihin sekä vaikuttaneen erotuomareihin erityisesti Real Madridin ja Barcelonan välisissä kohtaamisissa.[28] Phil Ball pitää espanjalaista jalkapalloilua laajemmin tutkivassa teoksessa Morbo: The Story of Spanish Football kuitenkin Francon vaikutusta Real Madridin menestykseen enimmäkseen liioiteltuna ja arvioi Francon hyötyneen suhteesta huomattavasti seuraa enemmän. Espanja oli toisen maailmansodan jäljiltä poliittisesti ja taloudellisesti hyvin eristynyt valtio, ja välit Yhdysvaltoihin ja muihin länsimaihin olivat viileät. Franco tiesi urheilun arvon, ja seuran saavutettua menestystä hän käytti sitä hyväksi pönkittääkseen omaa arvostustaan ja luodakseen suhteita ulkomaille.[26][27]

1960-luvulle saavuttaessa Real Madridin menetysjoukkue alkoi hajota ja oli sukupolvenvaihdoksen aika. Voittoputki Euroopan cupissa katkesi kaudella 1960–1961 jo ensimmäisellä kierroksella vanhaa vihollista Barcelonaa vastaan. Vuosina 1962 ja 1964 Real Madrid ylsi jälleen kilpailun loppuotteluun, mutta joutui toteamaan ensin Benfican ja sitten Internazionalen paremmakseen.[29][30] Kuudes Euroopan cup -voitto tuli kolmannella yrittämällä, kuuden vuoden tauon jälkeen vuonna 1966. Tällä kertaa joukkue koostui täysin espanjalaisista pelaajista. Brysselissä pelatussa loppuottelussa kukistui Partizan numeroin 2–1.[31] Ainoa Real Madridin pelaaja, joka oli voittamassa kaikkia 1950- ja 1960-lukujen kuutta Euroopan cup -mestaruutta, oli Francisco Gento.

1960- ja 1970-luvuilla Real Madrid hallitsi Espanjaa voittamalla pääsarjamestaruuden 14 kertaa. Mukaan mahtui yksi viiden (1961–1965) sekä kaksi kolmen mestaruuden (1967–1969 ja 1978–1980) putkea. Etenkin vuoden 1966 Euroopan cupin voittaneesta joukkueesta käytettiin nimitystä Ye-yé, joka tuli The Beatlesin ”She Loves You” -kappaleen espanjalaistetusta kertosäkeestä joukkueen pelaajien esiinnyttyä paikallisen sanomalehden etusivulla The Beatles -tyyliset peruukit päässään.[32] Tähän sukupolveen kuuluivat muun muassa Manuel Velázquez, Pirri, Ramón Grosso ja Amancio, ja valmentajana toimi seuran entinen pelaaja Miguel Muñoz. 1970-luvun kotimaan menestys ei kuitenkaan kantanut Euroopan kentille asti. Vuosikymmenen ainoa loppuottelu vähemmän arvostetussa Cup-voittajien cupissa vuonna 1971 päättyi tappioon englantilaista Chelseaa vastaan.[33]

1970-luvun puoliväli merkitsi jälleen eräiden aikakausien loppua sekä Real Madridissa että Espanjassa. Vuonna 1974 seuran menestyksekkäin valmentaja Miguel Muñoz päätti pelaajana ja valmentajana yhteensä 25-vuotisen uransa seurassa. Muñozin korvasi toinen entinen pelaaja Luis Molowny ja tulevina vuosina Real Madridissa nähtiin myös jugoslavialaista väriä, kun Miljan Miljanić ja Vujadin Boškov toimivat vuorollaan valmentajina. Samoihin aikoihin Ye-yé-sukupolven pelaajat alkoivat yksi kerrallaan väistyä ja heidän tilalleen nousi pelaajia kuten José Antonio Camacho, Vicente del Bosque ja Santillana. Diktaattori Franco kuoli 20. marraskuuta 1975 ja maa alkoi ottaa ensiaskeliaan takaisin kohti demokratiaa valtaistuimelle nousseen kuninkaan, Alfonson pojanpojan Juan Carlosin johdolla.

2. kesäkuuta 1978 seuran kohtasi suuri suru, kun 35 vuotta puheenjohtajana toiminut Santiago Bernabéu kuoli kotonaan viikko ennen 83. syntymäpäiväänsä. Bernabéun kaudella Real Madridista tuli suurseura sekä Espanjan että Euroopan mittakaavassa. Tuona aikana seura voitti kuusi Euroopan cupia, yhden Intercontinental Cupin, 16 Espanjan pääsarjamestaruutta ja kuusi Espanjan cupia. Bernabéun paikalle puheenjohtajaksi nousi seuran entinen rahastonhoitaja Luis de Carlos.[34]

Eri aikakausien pelaajia esiteltynä Santiago Bernabéu -stadionin museossa.

Real Madridin kannalta yksi ikimuistoisimmista Copa del Reyn loppuotteluista pelattiin 4. kesäkuuta 1980, kun vastassa oli oma reservijoukkue Castilla.[34] Ennen loppuottelua Castilla oli raivannut tieltään muun muassa pääsarjajoukkueet Hércules, Athletic, Real Sociedad ja Sporting. Kyseessä oli kolmas kerta, kun Segunda Divisiónin joukkue ylsi cupin loppuotteluun, ja ainoa, kun loppuottelussa kohtasi kaksi saman seuran joukkuetta.[35][36]

Real Madrid voitti Santiago Bernabéulla pelatun ottelun maalein 6–1. Joukkueen maaleista vastasivat Juanito kahdesti, Santillana, Sabido, Del Bosque ja García Hernández. Castillan ainokaisen teki Álvarez, jonka lisäksi joukkueeseen kuuluivat muun muassa muutama vuosi myöhemmin Zamora-palkinnon Real Madridin maalivahtina voittanut Agustín ja keskikenttäpelaaja Gallego.[35][36] Real Madridin voitettua samalla kaudella myös Espanjan pääsarjamestaruuden ja varmistettua näin paikan Euroopan cupissa pääsi Castilla mukaan seuraavan kauden Cup-voittajien cupiin.[37]

Vuonna 1981 Real Madrid ylsi 15 vuoden tauon jälkeen Euroopan cupin loppuotteluun, mutta Liverpool oli vahvempi maalein 1–0.[38] Vuonna 1983 seura pelasi toistamiseen Cup-voittajien cupin loppuottelussa, mutta tällä kertaa se joutui toteamaan Alex Fergusonin Aberdeenin paremmakseen jatkoajan jälkeen maalein 2–1.[39]

1980-luvun alussa seura menetti otteensa kotimaan sarjassa hetkeksi, mutta palasi voittokantaan vuonna 1986 ja vei mestaruuden jälleen viidesti peräkkäin (1986–1990). Tähän joukkueeseen kuuluivat meksikolainen Hugo Sánchez ja tunnetuimman jäsenensä Emilio Butragueñon mukaan nimetty Quinta del Buitre (suom. korppikotkan viisikko). Butragueñon ohella sen muodostivat Rafael Martín Vázquez, Míchel, Miguel Pardeza ja Manuel Sanchís, jotka kaikki olivat seuran omia kasvatteja. Ensimmäisenä Quintasta tuolloin Di Stéfanon valmentamaan edustusjoukkueeseen nousivat Martín Vázquez ja Sanchís joulukuussa 1983.

Vuosina 1985–1986 Real Madrid voitti ensimmäisenä seurana UEFA Cupin kahdesti peräkkäin. Lukuun ottamatta puolivälierien täpärää 0–1-vierasvoittoa Tottenham Hotspurista joukkue hävisi matkalla kauden 1984–1985 cup-loppuotteluun kaikki vierasottelunsa, mutta varmisti kotivoitoilla etenemisen seuraaville kierroksille. Loppuotteluparissa unkarilaista Videotonia vastaan tahti kuitenkin kääntyi, kun Real Madrid voitti vieraissa 0–3 Míchelin, Santillanan ja Jorge Valdanon maaleilla. Kotona Santiago Bernabéulla unkarilaiset onnistuivat kertaalleen maalinteossa, mutta yhteistulos 1–3 tiesi Real Madridin voittoa ja seuran ensimmäistä eurocup-mestaruutta 19 vuoteen.[40] Kausi 1985–1986 Euroopassa jatkui edellisen viitoittamalla tiellä, sillä Real Madrid hävisi kuudesta vierasottelustaan viisi ja pelasi yhden tasan, mutta vakuuttavat otteet kotikentällä pitivät cup-pokaalin Madridissa. Loppuotteluparissa kaatui saksalainen Köln yhteismaalein 5–3.[41]

Pisimpään Quinta del Buitresta Real Madridia edusti Sanchís, joka pysyi seurassa aina ammattilaisuransa loppuun, vuoteen 2001 asti. Hän on Real Madridin eniten otteluita Espanjan pääsarjassa Primera Divisiónissa pelannut pelaaja.[42] Vuosina 1977–1987 Real Madridissa pelasi myös Juanito. Temperamenttisuutensa ja taisteluasenteensa vuoksi hän oli hyvin pidetty pelaaja, mutta todellinen madridismon symboli hänestä tuli menehdyttyään auto-onnettomuudessa vuonna 1992. Juanito pelasi numerolla 7 ja yhä nykyäänkin^milloin? Real Madridin kotistadionin Santiago Bernabéun yleisö muistaa häntä laulamalla ”¡Illa, illa, illa, Juanito maravilla!” jokaisen ottelun minuutilla seitsemän.^lähde?

Los Galácticos: Zidane ja Beckham.

Quinta del Buitren lennon katkaisi lopulta Johan Cruijffin valmentama Barcelonan Dream Team, joka voitti Espanjan pääsarjan neljästi peräkkäin 1990-luvun alussa sekä Euroopan cupin vuonna 1992. Vuosina 1992 ja 1993 Real Madrid jäi sarjassa vain pisteen päähän Barcelonasta hävittyään molemmilla kerroilla kauden viimeisessä ottelussa Teneriffan ”kirotulla saarella” paikalliselle Tenerifelle. Lokakuussa 1994 edustusjoukkuedebyyttinsä teki juniorina paikallisvastustaja Atléticosta siirtynyt Raúl, johon joukkue vahvasti henkilöityi 1990- ja 2000-luvulla.^lähde?

Vuodesta 1966 lähtien odotettu seitsemäs Euroopan cupin voitto, La Séptima, tuli lopulta vuonna 1998, tuolloin jo Mestarien liigaksi nimensä muuttaneessa kilpailussa. Hieman aikaisemmin jo ennestään muun muassa Raúlin, Fernando Hierron ja Fernando Redondon tähdittämään joukkueeseen olivat liittyneet Roberto Carlos, Predrag Mijatović, Davor Šuker, Clarence Seedorf ja Fernando Morientes, ja joukkuetta valmensi saksalainen Jupp Heynckes. Loppuottelussa vastassa oli Juventus, ja se päättyi Real Madridin 1–0-voittoon. Ratkaisevan maalin teki Mijatović ottelun toisella puoliskolla.[43]

Kahdeksas ja yhdeksäs mestaruus seurasivat kahden vuoden välein. Vuoden 2000 loppuottelussa oli ensimmäistä kertaa kilpailun historiassa mukana kaksi saman maan edustajaa, kun Real Madrid sai vastaansa Valencian. Real Madrid voitti ottelun tyylipuhtaasti 3–0 Morientesin, Steve McManamanin ja Raúlin maaleilla.[44] Vuonna 2002 loppuottelussa kaatui saksalainen Leverkusen maalein 2–1. Maalinteon aloitti Raúl ja voiton sinetöi Zinédine Zidane erinomaisella volley-laukauksellaan ennen ensimmäisen puoliskon päätöstä.[45] Seuraavalla kaudella Real Madrid ylsi kilpailun välieriin, mutta kauteen 2010-2011 asti sen tie katkesi joka kerta neljännesvälieriin.

Vuosina 2000–2006 puheenjohtajana toiminut Florentino Pérez hankki seuraan suurilla rahamäärillä useita tähtipelaajia kuten Luís Figon, Zinédine Zidanen, Ronaldon ja David Beckhamin, minkä myötä seura sai mediassa uuden kutsumanimen, Los Galácticos. Pérez itse käytti fraasia Zidanes y Pavones (suom. zidanet ja pavónit), joka viittasi politiikkaan hankkia juuri Zidanen kaltaisia kalliita huippupelaajia ja samalla tukea Paco Pavónin kaltaisia seuran omia kasvatteja.^lähde? Tämä kantoi aluksi hedelmää, kun seura voitti muun muassa Espanjan pääsarjan 2001 ja 2003, ja Mestarien liigan 2002. Pérezin kaudella seura myi Madridin keskustassa sijainneen vanhan harjoituskeskuksensa ja rakennutti uuden modernimman Ciudad Real Madridin. Kalliit pelaajahankinnat maksoivat itsensä takaisin muun muassa kasvaneen kannattajatuotemyynnin ansiosta, ja kaudella 2004–2005 Real Madrid nousi liikevaihdoltaan suurimmaksi jalkapalloseuraksi maailmassa.^lähde?

Vuonna 2002 Real Madrid vietti 100-vuotisjuhliaan.[46] Seura ylsi samalla Espanjan cupin loppuotteluun, jonka se sai järjestettäväkseen juhlapäivänä 6. maaliskuuta omalla kotistadionillaan. Loppuotteluvastustaja Deportivo ei kuitenkaan välittänyt juhlivista isännistään, vaan vei pokaalin nimiinsä maalein 2–1.[8]

Päivä kauden 2002–2003 päättymisen jälkeen seura ilmoitti, että se ei aio jatkaa vuodesta 1999 edustusjoukkuetta menestyksekkäästi valmentaneen Vicente del Bosquen sopimusta.[47] Samassa yhteydessä saivat erinäisistä syistä lähteä myös pelaajat Fernando Hierro, Fernando Morientes, Steve McManaman ja Claude Makélélé, joilla kaikilla oli ollut tärkeä rooli seuran edellisvuosien menestyksessä. Vuodesta 2003 alkoikin useiden valmentajanvaihdosten leimaama pisin pokaaliton aikakausi sitten 1950-luvun.

Pérez erosi puheenjohtajan tehtävästään helmikuussa 2006, ja heinäkuussa 2006 pidetyssä vaalissa uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Ramón Calderón. Calderón palkkaamien valmentajien Fabio Capellon ja Bernd Schusterin johdolla seura katkaisi neljän vuoden kuivan jakson ja voitti 30. ja 31. Espanjan pääsarjamestaruuden peräkkäin kausilla 2006–2007 ja 2007–2008. Kalliit pelaajakaupat saivat jatkoa myös Calderónin puheenjohtajakaudella. Esimerkiksi kesällä 2007 seura käytti uusiin pelaajiin 119 miljoonaa euroa, eniten Euroopassa.[48] Onnistuneimpia ostoksia oli Calderónin ensimmäiseksi kaudeksi seuraan liittynyt alankomaalainen Ruud van Nistelrooy, joka voitti Espanjan pääsarjan maalikuninkuuden kaudella 2006–2007. Kausi 2008–2009 oli seuralle sekava muun muassa puheenjohtaja Calderónin jouduttua keskelle äänestysskandaalia, joka lopulta johti hänen eroamiseen tammikuussa 2009.

Kesäkuussa 2009 Florentino Pérez teki paluun seuran puheenjohtajaksi ilman vastaehdokkaita.[49] Pérez hankki heti seuraan palattuaan edellisenä kahtena vuonna maailman parhaan pelaajan tittelin saaneet Kakán ja Cristiano Ronaldon. Jälkimmäisen siirtosumma (80 milj. puntaa eli noin 93,1 milj. euroa) oli lajin maailmanennätys.[50] Muita Pérezin samana kesänä hankkimia pelaajia olivat muun muassa Karim Benzema, Xabi Alonso ja Álvaro Arbeloa. Valmentajaksi palkattiin Villarrealissa hyvää työtä tehnyt chileläinen Manuel Pellegrini.^lähde?

Hankinnoista huolimatta Pérezin ensimmäinen kausi jäi kuitenkin pettymykseksi, sillä se hävisi sarjan mestaruustaistelun Barcelonalle sekä putosi jo neljännesvälierissä Mestarien liigasta ranskalaisseura Lyonille. Copa del Reystä joukkue karsiutui myös Segunda División B:ssä pelanneelle Alcorcónille yhteismaalein 4–1. Pokaalittomasta kaudesta huolimatta joukkue teki uuden oman pääsarjan piste-ennätyksensä 96 ja jäi mestaruuden voittaneesta Barcelonasta kolme pistettä.^lähde?

Kaudeksi 2010–2011 Madrid vaihtoi jälleen päävalmentajaa, kun joukkueeseen hankittiin Internazionalen triplamestaruuteen aiemmalla kaudella valmentanut José Mourinho. Nelivuotisella sopimuksella joukkueeseen kirjautunut Mourinho syrjäytti Manuel Pellegrinin tehtävistään. Sekä Raúl että Guti jättivät edustusjoukkueen.[51][52]

Mourinhon valmennusjakso Real Madridissa kesti lopulta yhteensä kolme kautta. Hänen aikakaudellaan seura voitti kertaalleen Copa del Reyn (2010–2011), La Ligan (2011–2012) ja Espanjan supercupin (2012–2013). Mourinhon seuraajaksi valittiin italialainen Carlo Ancelotti, joka oli edellisellä kaudella vastannut Paris Saint-Germainin pelitavasta. Ancelottin ensimmäisellä kaudella Real Madrid saavutti tuplan voittamalla sekä kansallisen että Euroopan cupin. Mestarien liigan triumfi oli madridilaisseuran kymmenes kyseisessä kilpailussa (La Décima). Ancelotti valmensi edustusjoukkuetta vielä kauden 2014–2015 ajan, kunnes hänen tilalleen nimettiin kolmivuotisella sopimuksella Rafael Benítez. Benítez vapautettiin tehtävistään kuitenkin jo tammikuussa 2016 tavoitteisiin nähden heikkojen tulosten myötä. Real Madrid Castillaa edelliset kaksi vuotta valmentanut Zinédine Zidane palkattiin uudeksi päävalmentajaksi.^lähde?

Zidanen johdolla Real nousi lopulta La Ligassa toiseksi häviten mestaruuden Barcelonalle vain pisteellä. Mestarien liigassa ranskalaisvalmentaja luotsasi joukkueensa loppuotteluun, jossa se päihitti rangaistuspotkukilpailun jälkeen Atlético Madridin.[53] Kaudella 2016–2017 Real Madrid saavutti Espanjan liigamestaruuteen viiden vuoden tauon jälkeen.[54] Real voitti ensimmäisenä seurana myös Mestarien liigan perättäisenä vuonna kumoamalla Juventuksen Cardiffissa pelatussa loppuottelussa 4–1. Pokaalien määrällä mitaten kausi oli muutoinkin Real Madridin seurahistorian menestyksekkäin. Joukkue voitti yhteensä neljä titteliä Mestarien liigasta, La Ligasta, MM-kilpailuista ja UEFA Super Cupista.[55] Zidane valittiin FIFA:n vuoden valmentajaksi.^lähde?

Vuosina 2020–2021 Real Madridin kotistadionia, Estadio Santiago Bernabéuta remontoitiin, ja tuon ajan joukkue pelasi Estadio Alfredo Di Stéfanolla. Maaliskuun 2020 lähdön jälkeen se palasi Bernabéulle syyskuussa 2021.[56][57] Elokuussa 2022 Real Madrid voitti UEFA Super Cupissa Helsingin Olympiastadionilla Eintracht Frankfurtin maalein 2-0.[58]

• Euroopan cup (European Champion Clubs’ Cup) ja Mestarien liiga (UEFA Champions League): 14
  • 1955–1956, 1956–1957, 1957–1958, 1958–1959, 1959–1960, 1965–1966, 1997–1998, 1999–2000, 2001–2002, 2013–2014, 2015–2016, 2016–2017, 2017–2018, 2021–2022

• Uefa-cup (UEFA Cup): 2
  • 1984–1985, 1985–1986

• Uefa-supercup (UEFA Super Cup): 5
  • 2002, 2014, 2016, 2017, 2022

• Intercontinental Cup: 3
  • 1960, 1998, 2002

• Seurajoukkueiden maailmanmestaruuskilpailut (FIFA Club World Cup): 5
  • 2014, 2016, 2017, 2018, 2022

• Pequeña Copa del Mundo: 2
  • 1952, 1956

• Copa Latina: 2
  • 1955, 1957

• Espanjan pääsarjamestaruus (Primera División): 35
  • 1931–1932, 1932–1933, 1953–1954, 1954–1955, 1956–1957, 1957–1958, 1960–1961, 1961–1962, 1962–1963, 1963–1964, 1964–1965, 1966–1967, 1967–1968, 1968–1969, 1971–1972, 1974–1975, 1975–1976, 1977–1978, 1978–1979, 1979–1980, 1985–1986, 1986–1987, 1987–1988, 1988–1989, 1989–1990, 1994–1995, 1996–1997, 2000–2001, 2002–2003, 2006–2007, 2007–2008, 2011–2012, 2016–2017, 2019–2020, 2021–2022

• Espanjan kuninkaan cup (Copa del Rey): 20
  • 1904–1905, 1905–1906, 1906–1907, 1907–1908, 1916–1917, 1933–1934, 1935–1936, 1945–1946, 1946–1947, 1961–1962, 1969–1970, 1973–1974, 1974–1975, 1979–1980, 1981–1982, 1988–1989, 1992–1993, 2010–2011, 2013–2014, 2022–2023

• Espanjan supercup (Copa Eva Duarte ja Supercopa de España): 13
  • 1947, 1988, 1989, 1990, 1993, 1997, 2001, 2003, 2008, 2012, 2017, 2019–2020, 2021–2022

• Espanjan liigacup (Copa de la Liga): 1
  • 1984–1985

• Aluemestaruus (Campeonato de Madrid, Campeonato de Centro ja Campeonato Mancomunado): 23
  • 1903–1904, 1904–1905, 1905–1906, 1906–1907, 1907–1908, 1912–1913, 1915–1916, 1916–1917, 1917–1918, 1919–1920, 1921–1922, 1922–1923, 1923–1924, 1925–1926, 1926–1927, 1928–1929, 1929–1930, 1930–1931, 1931–1932, 1932–1933, 1933–1934, 1934–1935, 1935–1936

Real Madridin kokoonpano on jo pitkään ollut sekoitus ulkomaalaisia, espanjalaisia ja paikallisia pelaajia. Seuran juniorijaosto (esp. cantera) sai organisoidun rakenteensa Santiago Bernabéun alaisuudessa 1950-luvulla ja samoihin aikoihin seuraan alettiin hankkia enenevässä määrin myös ulkomaalaisia pelaajia. Kaudella 2007–2008 Real Madridin edustusjoukkueessa pelasi Espanjan pääsarjassa otteluissa kaikkiaan 26 pelaajaa. Näistä 9 oli kansalaisuudeltaan espanjalaisia ja 8 seuran oman juniorijaoston kasvatteja.[61]

Real Madridin juniorijaoston kautta on runsaassa 50 vuodessa noussut yli 150 pelaajaa seuran edustusjoukkueeseen, joista (vuoden 2006 MM-kilpailuihin mennessä) 44 on pelannut myös Espanjan maajoukkueessa.[62] Vuosien 2002–2007 aikana yhteensä 30 Real Madridin kasvattia siirtyi muihin Espanjan pääsarjajoukkueisiin.[63]

Päivitetty 2. heinäkuuta 2022.

Eniten otteluita Espanjan pääsarjassa Sija Pelaaja Vuodet Ottelut Maalit 1. Raúl 1994–2010 550 228 2. Manuel Sanchís 1983–2001 523 33 3. Iker Casillas 1999–2015 510 0 4. Sergio Ramos 2005–2021 469 72 5. Santillana 1971–1988 461 186 6. Fernando Hierro 1989–2003 439 102 7. Francisco Gento 1953–1971 427 126 8. Pirri 1964–1980 417 123 9. Karim Benzema 2009– 415 219 10. José Antonio Camacho 1973–1989 414 9 11. Míchel 1981–1996 404 97 12. Guti 1995–2010 387 46 13. Marcelo 2006–2022 386 26 14. Roberto Carlos 1996–2007 370 47 15. Chendo 1981–1998 363 3 16. Amancio 1962–1976 344 119 17. Paco Buyo 1986–1997 343 0 18. Emilio Butragueño 1983–1995 341 123 19. Ignacio Zoco 1962–1974 318 8 20. Gregorio Benito 1969–1982 317 2 21. Manuel Velázquez 1965–1977 301 48 22. Luka Modrić 2012– 294 22 23. Cristiano Ronaldo 2009–2018 292 311 24. Juanito 1977–1987 284 85 25. Alfredo Di Stéfano 1953–1964 282 216 Lähde: BDFutbol[64]

Eniten maaleja Espanjan pääsarjassa Sija Pelaaja Vuodet Maalit Ottelut 1. Cristiano Ronaldo 2009–2018 311 292 2. Raúl 1994–2010 228 550 3. Karim Benzema 2009– 219 415 4. Alfredo Di Stéfano 1953–1964 216 282 5. Santillana 1971–1988 186 461 6. Hugo Sánchez 1985–1992 164 207 7. Ferenc Puskás 1958–1967 156 180 8. Francisco Gento 1953–1971 126 427 9. Emilio Butragueño 1983–1995 123 341 = Pirri 1964–1980 123 417 11. Amancio 1962–1976 119 344 12. Pahiño 1948–1953 109 124 13. Gonzalo Higuaín 2006–2013 107 190 14. Fernando Hierro 1989–2003 102 439 15. Míchel 1981–1996 97 404 16. Luis Molowny 1946–1957 89 172 17. Juanito 1977–1987 85 284 18. Ronaldo 2002–2007 83 127 19. Gareth Bale 2013–2022 81 176 20. Iván Zamorano 1992–1996 77 137 21. Fernando Morientes 1997–2005 72 183 = Sergio Ramos 2005–2021 72 469 23. Sabino Barinaga 1939–1950 70 149 24. Manuel Alday 1939–1944 66 79 25. Roque Olsen 1950–1957 60 110 = Héctor Rial 1954–1961 60 114 Lähde: BDFutbol[64]

Katso myös: Luettelo Real Madridissa pelanneista jalkapalloilijoista

Maaliskuussa 2008 seuran verkkosivustolla Realmadrid.comissa järjestettiin äänestys, jossa kannattajat ympäri maailmaa saivat valita mielestään seuran parhaat pelaajat eri aikakausilta. Äänestykseen otti osaa 50 323 henkilöä, jotka jättivät yhteensä 1 006 965 ääntä. 20 eniten ääniä keränneen pelaajan luettelo julkaistiin myöhemmin sivustolla. Parhaaksi valittiin argentiinalainen Alfredo Di Stéfano, joka kukisti niukasti ranskalaisen Zinédine Zidanen. Tuolloisista aktiivipelaajista 20 joukkoon pääsivät espanjalaiset Raúl ja Iker Casillas.[65]

Sija Pelaaja Vuodet Äänet 1. Alfredo Di Stéfano 1953–1964 28 466 2. Zinédine Zidane 2001–2006 28 344 3. Raúl 1992–2010 28 090 4. Roberto Carlos 1996–2007 27 104 5. Santiago Bernabéu 1911–1927 26 958 6. Iker Casillas 1990–2015 26 258 7. Fernando Hierro 1989–2003 24 575 8. Emilio Butragueño 1981–1995 24 362 9. Ferenc Puskás 1958–1967 23 792 10. Hugo Sánchez 1985–1992 23 342

Sija Pelaaja Vuodet Äänet 11. Ricardo Zamora 1930–1936 22 043 12. Pirri 1964–1980 20 973 13. Fernando Redondo 1994–2000 20 966 14. José Antonio Camacho 1973–1989 20 383 15. Santillana 1971–1988 19 546 16. Francisco Gento 1953–1971 18 741 17. Juanito 1977–1987 18 722 18. Amancio 1962–1976 18 285 19. Vicente del Bosque 1968–1984 17 456 20. Pahiño 1948–1953 17 392

Real Madridilla on jalkapallossa 10 juniorijoukkuetta. Ne ovat vanhimmasta nuorimpaan: Juvenil A, Juvenil B, Juvenil C, Cadete A, Cadete B, Infantil A, Infantil B, Alevín A, Alevín B, Alevín C, Benjamín A, Benjamín B, Prebenjamín A, Prebenjamín B ja Debutante. Lisäksi seuralla on edustusjoukkueen lisäksi yksi aikuisten sarjoissa pelaava reservijoukkue, Real Madrid Castilla.[66]

Pääartikkeli: Real Madrid Castilla

Real Madrid Castilla on seuran B-joukkue, joka pelaa Espanjan kolmannella sarjatasolla Primera División RFEF:ssä. Joukkueen juuret ovat vuonna 1930 perustetussa seurassa nimeltä Agrupación Deportiva Plus Ultra, jonka kanssa Real Madridin puheenjohtaja Santiago Bernabéu aloitti yhteistyön 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa. Se on myöhemmin tunnettu myös nimillä Castilla Club de Fútbol ja Real Madrid B, ja nykyisen nimensä se otti käyttöön kesällä 2005.[18]

Castillan historia on reservijoukkueeksi varsin menestyksekäs, sillä se on pelannut yli 30 kautta Espanjan toiseksi korkeimmalla sarjatasolla Segunda Divisiónissa ja sijoittunut sarjan ensimmäiseksi kaudella 1983–1984.[67] Espanjan cupin puolivälieriin Castilla on yltänyt viidesti ja kaudella 1979–1980 se pääsi jopa loppuotteluun, jossa vastassa oli Real Madridin edustusjoukkue, ja sitä kautta seuraavan kauden Cup-voittajien cupiin.[37] Edellisen kerran joukkue pelasi Segunda Divisiónissa kaudella 2013–2014, jolloin se sijoittui sarjassa sijalle 20 ja putosi alemmalle sarjatasolle. Tämän jälkeen Castilla ei ole onnistunut nostamaan itseään takaisin Segunda Divisióniin, vaikka nousu on ollut lähelläkin.[68]

Real Madrid C oli seuran kolmosjoukkue vuoteen 2015 asti, jolloin joukkueen toiminta loppui. Se pelasi parhaimmillaan Espanjan kolmannella sarjatasolla Segunda División B:ssä. Se oli alun perin seuran amatöörijoukkue ja tunnettiin nimellä Real Madrid Aficionados. Nykyisellä nimellään joukkue on tunnettu vuodesta 1990. 1960- ja 1970-luvuilla joukkue voitti yhteensä kahdeksan kertaa (1960, 1962–1967, 1970) Espanjan amatöörimestaruuden (Campeonato de España de Aficionados). Viimeisimmän voiton ansiosta joukkue pääsi kauden 1970–1971 Espanjan cupiin.[69]

Tercera Divisiónissa joukkue debytoi kaudella 1981–1982 ja se on pelannut sarjassa siitä lähtien lukuun ottamatta neljää kautta vuosina 1993–1997, jolloin se pelasi pykälää korkeammalla Segunda División B:ssä. Kauden 1996–1997 jälkeen joukkue pudotettiin automaattisesti takaisin Terceraan, kun B-joukkue putosi Segundasta Segunda B:hen, sillä sääntöjen mukaan kaksi saman seuran joukkuetta ei voi pelata samalla sarjatasolla. Joukkue on voittanut lohkonsa Tercerassa viidesti.[70] Joukkue pelasi Segunda División B:ssä viimeisen kerran kausina 2012–2013 ja 2013–2014, jonka jälkeen se pudotettiin automaattisesti sarjaporrasta alemmas Castillan pudotessa Segunda Divisiónista. [71]

Ensimmäisinä vuosinaan Real Madrid pelasi useilla pienemmillä kentillä, mutta sen ensimmäinen varsinainen stadion oli Campo de O’Donnell, joka sijaitsi Calle de Narváezin, Calle de O’Donnellin, Calle del Duque de Seston ja Calle de Fernán Gonzálezin välisellä alueella, lähellä Retiron puistoa. Seura siirtyi kentälle vuonna 1912. Seura tasoitti kentän ja rakensi sen reunalle 200-paikkaisen katsomon ja ympärille aidan. 13 000 pesetan rakennuskustannukset rahoitettiin seuran jäsenten lahjoituksilla. Virallisia avajaisia vietettiin 31. lokakuuta 1912 ottelulla Irún Sporting Clubia vastaan.[5]

Vuonna 1923 Madrid joutui jättämään O’Donnellin, kun yleisökapasiteetti alkoi käydä pieneksi ja omistaja halusi kehittää maata. Väliaikaisratkaisuna seura siirtyi Ciudad Linealin pyöräilystadionille (Velódromo de la Ciudad Lineal), jonka keskellä ollut nurmikenttä sopi jalkapallon pelaamiseen. Alueen omisti Arturo Sorian perikunta, joka vuokrasi sen seuralle. Stadionilla oli tilaa 8 000 katsojalle.[12]

17. toukokuuta 1924 avattiin Estadio Chamartín ottelulla FA Cupin hallitsevaa mestaria, englantilaista Newcastle Unitedia vastaan. Stadion oli arkkitehti José María Castellin suunnittelema ja sillä oli alun perin 15 000 katsojapaikkaa. Se sijaitsi kaupungin laitamilla, Paseo de la Castellanan varrella. Stadion tuhoutui sisällissodassa lähes täysin, kun kenttää käytettiin vankileirinä ja rakenteita polttopuuna. Nykyinen stadion Santiago Bernabéu rakennettiin osin Chamartínin vanhan stadionin päälle.[12] Ennen uuden stadionin valmistumista Real Madrid pelasi jonkin aikaa evakossa Atlético de Madridin silloisella stadionilla Metropolitanolla.^lähde?

Madridin peliasu 1900-luvun alkupuolelta.

Real Madrid tunnetaan kokovalkoisesta kotipeliasustaan, josta juontavat juurensa myös seuran lempinimet Los Blancos (suom. valkoiset) ja Los Merengues (suom. marengit).. Seuran aivan ensimmäinen peliasu koostui valkoisista paidasta ja housuista ja mustista sukista. Mallia otettiin perinteikkään englantilaisseuran Corinthianin peliasusta. Ennen vakiintumista kokovalkoiseen peliasuun vuonna 1955 sukkien väri vaihteli sinisestä mustaan ja yhdessä vaiheessa myös housut olivat mustat.[74] Vierasasujen väri on vaihdellut violetista, mustaan ja siniseen.^lähde?

Suuret urheiluvaatevalmistajat tulivat mukaan seurajalkapalloiluun 1980-luvulla ja heti vuosikymmenen alussa Real Madrid teki Adidaksen kanssa sopimuksen peliasujen valmistamisesta. Samalla asuun lisättiin yrityksen tunnettu kolmiraita. 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla valmistajina toimivat myös Hummel ja Kelme, mutta vuonna 1998 seura palasi takaisin Adidaksen asuihin. Kaudella 1982–1983 italialaisesta kodinkonevalmistajasta Zanussista tuli ensimmäinen yritys, jolle myytiin mainostilaa Real Madridin pelipaidasta. Kaudella 2001–2002 seura pelasi syyspuoliskon Realmadrid.com-verkkosivustoaan mainostavissa paidoissa ja kevätpuoliskon paita oli täysin mainokseton seuran 100-vuotisjuhlien kunniaksi.[74]

Real Madridin toinen peliasu on nykyään väriltään tummansininen. Kaudella 2006–2007 pelipaitojen edustaa koristi seuran, valmistajan ja sponsorin tunnuksien lisäksi erityinen Best Club XX Century -tunnus. Tunnus oli kansainvälisen jalkapalloliiton kunnianosoitus seuralle sen pitkästä ja menestyksekkäästä historiasta, ja Real Madrid on ainoa seura maailmassa, joka on saanut käyttää tunnusta.[75]

Seuran ensimmäinen tunnus koostui tyylitellyistä valkoisista nimikirjaimista M, F ja C pyöreällä sinisellä taustalla. 1900-luvun ensimmäisinä vuosina pelipaidoissa käytettiin virallisissa otteluissa sääntöjen mukaan kuitenkin Madridin kaupungin vaakunaa seuran tunnuksen sijaan. Ensimmäinen muutos tunnukseen tuli vuonna 1908, jolloin väritys muuttui päinvastaiseksi ja kirjaimet aseteltiin ympyrän muotoon. Nykyinen tunnus perustuu tähän samaan malliin.^lähde?

Vuonna 1920 seura sai kuningas Alfonso XIII:ltä tittelin Real (suom. kuninkaallinen) ja tunnuksen huipulle lisättiin tämän merkiksi kruunu. Kruunu jouduttiin kuitenkin poistamaan jo vuonna 1931, kun kaikki kuninkaalliset symbolit kiellettiin Espanjan toisen tasavallan julistamisen myötä. Samassa yhteydessä tunnuksen pääväri muuttui keltaiseksi ja siihen lisättiin Kastiliaa kuvaava violetti poikkiraita.^lähde?

Kruunu palasi tunnukseen sisällissodan ja Francisco Francon valtaannousun jälkeen vuonna 1941. Sittemmin kruunua on pienennetty, poikkiraita vaihtunut siniseksi ja nimikirjainten asettelua korjattu, mutta muutoin tunnus on pysynyt muuttumattomana.[76]

Kaikki Real Madridin tunnukset
1902	1908	1920	1931	1941	1997	2001

Real Madridin alkuperäinen hymni on vuodelta 1952 ja nimeltään ”¡Hala Madrid!”. Sen sävelsivät ja sanoittivat Mercedes Amor Fariña, Marino García González ja Antonio Villena Sánchez, ja esittää José de Aguilar. Tarinan mukaan hymni sai alkunsa Madridin ja Aranjuezin välisellä junamatkalla ja sen ensimmäiset säkeet kirjattiin La Rana Verde -nimisen (suom. Vihreä sammakko) ravintolan serviettiin. Vuoden 2002 satavuotisjuhlallisuuksien kunniaksi tehtiin myös uusi hymni, jonka sävelsi ja sanoitti popyhtye Mecanosta tunnettu José María Cano ja esittää tenori Plácido Domingo. Uusi hymni ei korvaa vanhaa, vaan molemmat soivat usein Santiago Bernabéulla Real Madridin kotiotteluissa.[77]

Levy-yhtiö Dro julkaisi vuonna 2001 kokoelma-albumin ¡Vamos campeones!, joka sisältää alkuperäisen hymnin lisäksi useita muita katsomosta tuttuja kannatuslauluja.[78] Vuonna 2005 flamencolaulaja José Mercé levytti oman persoonallisen versionsa alkuperäisestä hymnistä Real Madrid – intohimo -elokuvaa varten.[79]

Vuoden 2014 Mestarien liigan voiton jälkeen Real Madrid teki uuden version kannatushymnistään yhdessä RedOnen kanssa. Uuden version tarkoituksena oli juhlistaa La Décimaa eli kymmenettä Euroopan cupin voittoa.^lähde?

Real Madridilla on ollut historiansa aikana yhteensä 18 puheenjohtajaa. Heistä ensimmäiseksi lasketaan usein Julián Palacios, joka johti seuraa ennen sen virallista perustamista vuonna 1902. Pitkäaikaisin ja menestynein puheenjohtajista on Santiago Bernabéu, joka toimi tehtävässä yhteensä 35 vuotta (1943–1978). Adolfo Meléndez (1908–1916, 1939–1940) ja Florentino Pérez (2000–2006, 2009–) ovat toimineet tehtävässä kahteen eri otteeseen.[81] Nykyinen puheenjohtaja Pérez palasi tehtävään kolmen vuoden tauon jälkeen kesäkuussa 2009 ilman vastaehdokkaita.[49] 2. kesäkuuta 2013 ilmoitettiin Pérezin jääneen jälleen ilman vastaehdokkaita ja niin hän aloitti kolmannen kautensa seuran puheenjohtajana.[82] 19. kesäkuuta 2017 hän aloitti jo neljännen toimikautensa seuran puheenjohtajana.[83]

Real Madridin menestynein valmentaja on edustusjoukkuetta vuosina 1960–1974 valmentanut Miguel Muñoz, joka aiemmin teki myös mittavan pelaajauran seurassa. Hänen johdollaan seura voitti muun muassa yhdeksän Espanjan pääsarjamestaruutta ja kaksi Euroopan cupia.[84]

Real Madridin televisiokanava Real Madrid TV lähettää satelliitin välityksellä espanjan- ja englanninkielistä ohjelmaa 24 tuntia vuorokaudessa.[97] Uutisten ja historiakatsausten ohella kanava on muun muassa lähettänyt suorana jalkapallon reservijoukkueen Castillan otteluita sekä koripallon edustusjoukkueen otteluita ULEB Cupissa.^lähde?

Seuran verkkosivuston Realmadrid.comin verkkotunnus rekisteröitiin ensimmäisen kerran syyskuussa 1998.[98] Alexa Internet -palvelun mukaan sivusto on 8 080. liikennöidyn sivusto maailmassa.[99] Sivusto on saatavilla englanniksi, espanjaksi ja japaniksi.^lähde?

Kesäkuussa 2007 Real Madrid avasi virallisen kanavansa Internetin suositussa YouTube-videopalvelussa.[100] Syyskuussa 2008 aloitti toimintansa seuran radiokanava Real Madrid Radio. Kanava kuuluu Madridissa FM-taajuudella 94,2, ja muualla maailmassa sitä voi kuunnella Internetissä seuran verkkosivuston kautta.[101]

Real Madrid – intohimo (Real, la película) on dokumentaarinen ja osin fiktiivinen elokuva Real Madridista, sen historiasta ja sen kannattajista. Se koostuu viidestä eri puolilla maailmaa kuvatusta lyhytelokuvasta, joiden lomassa nähdään leikkeitä Real Madridin otteluista sekä seurataan pelaajien ja valmennushenkilökunnan valmistautumista Barcelonaa vastaan pelattavaan klassikko-otteluun (esp. El Clásico). Elokuvan ohjasi Borja Manso ja sen ensi-ilta oli 25. elokuuta 2005 seuran kotistadionilla Santiago Bernabéulla.[102]

Real Madrid pelaajineen on vahvasti edustettuna myös elokuvissa Zidane, un portrait du 21e siècle (2006) ja Goal II: Living the Dream (2007).^lähde?

Real Madridin pahin kilpakumppani kotimaassa on FC Barcelona, jonka kanssa välit ovat olleet aika-ajoin huonot. Real Madrid ja Barcelona ovat Espanjan kaksi suurinta ja menestyneintä seuraa ja taistelevat usein sarjamestaruudesta keskenään. Seurojen kohtaaminen kahdesti kaudessa niin sanotussa El Clásicossa (suom. klassikko) saa laajasti huomiota ympäri maailmaa. Seurojen välinen kitka juontaa juurensa pelikenttien ulkopuolellekin, Espanjan historiaan ja politiikkaan. Seurat on alusta alkaen nähty kilpailevien Kastilian ja Katalonian alueiden sekä Madridin ja Barcelonan kaupunkien edustajina. Myös kenraali Francisco Franco ja Espanjan aluepolitiikka tulevat aina esiin, kun seurojen välisestä kitkasta puhutaan. Franco pyrki hyötymään Real Madridin kansainvälisestä menestyksestä ja samalla hänen hallintonsa yritti avoimesti tukahduttaa kaikki alueelliset identiteetit ja muun muassa kielsi katalaanin kielen julkisen käytön.^lähde?

Historiankirjoihin on jäänyt erityisesti vuoden 1943 Espanjan cupin välierä Real Madridin ja Barcelonan välillä. Barcelona voitti ensimmäisen osaottelun kotikentällään maalein 3–0, ja jo tuolloin ilmapiiri yleisössä oli ollut vihamielinen. Madridilaislehdistö lietsoi kostomentaliteettia koko Madridissa pelattavaa toista osaottelua edeltävän viikon ja asetelmia väritti entisestään valtion turvallisuuspäällikön José Finat y Escrivá de Romanín vierailu Barcelonan pukukopissa ennen ottelua. Turvallisuuspäällikön kerrotaan ilmoittaneen, että ”Barcelona pelaa vain hallinnon anteliaisuuden vuoksi” uhaten näin epäsuorasti pelaajien turvallisuutta. Barcelona kärsi ottelussa 11–1-murskatappion ja Real Madrid eteni loppuotteluun.[103] Myöhemmin seurat kiistelivät Alfredo Di Stéfanon pelaajaoikeuksista, jotka lopulta päätyivät Real Madridille vuonna 1953. Vuonna 2000 vastaavanlaista huomiota herätti Luís Figon siirtyminen Real Madridiin viiden Barcelonassa pelatun kauden jälkeen. Figon palatessa Camp Noulle uuden joukkueensa kanssa tervehti kotiyleisö entistä suosikkiaan muun muassa heittämällä kentälle sian pään tämän ollessa antamassa kulmapotkua.[104]

Real Madridin paikallisvastustaja on Atlético de Madrid, jota vastaan pelatut ottelut ovat aina kuumia ja tapahtumarikkaita. Seurojen yhteinen historia ulottuu vuoteen 1904, jolloin joukko Real Madridin toimintaan pettyneitä pelaajia siirtyi Atléticoon.[105] Alkuaikoina kilpailua lietsoi myös Atléticon tausta työväenluokan seurana, kun taas Real Madridin kannattajat olivat keskiluokasta. Nykyään nämä rajat ovat tosin paljolti himmenneet.^lähde?

Laajempaa kansainvälistä huomiota seurojen välinen kilpailu sai ensimmäistä kertaa kauden 1958–1959 Euroopan cupissa, jonka välierissä seurat kohtasivat. Tilanne oli kahden ottelun jälkeen tasan 2–2, joten ratkaisu venyi kolmanteen osaotteluun. Real Madrid voitti ratkaisevan ottelun 2–1, ja eteni loppuotteluun ja lopulta neljänteen peräkkäiseen cup-voittoonsa.[106]

Real Madridissa seuraikonin asemassa oleva edustusjoukkueen entinen pelaaja ja kapteeni Raúl edusti juniorina myös Atléticoa.^lähde?

Pääartikkeli: Real Madrid (koripallo)

Real Madridin koripallojaosto perustettiin vuonna 1931, ja sen edustusjoukkue pelaa Espanjan ACB-liigassa. Seura on muun muassa 30 Espanjan- ja kahdeksalla Euroopan-mestaruudellaan Euroopan menestynein.[113]

Real Madridin veteraanijoukkue osallistuu vuonna 2008 perustettuun kaukalojalkapallon (fútbol indoor) Espanjan liigaan, jossa se on sijoittunut kahdesti toiseksi.[114][115] Vuonna 2009 Real Madrid voitti lajin Espanjan cupin.[116] Joukkueen kapteenina toimii seuran jalkapallon edustusjoukkueen monivuotinen maalivahti Paco Buyo.[117]

Jalka- ja koripallon lisäksi Real Madridilla on ollut toimintaa lukuisissa muissa lajeissa, jotka ovat kukin kuitenkin yksi kerrallaan hiipuneet. Näihin kuuluvat baseball, käsipallo, lentopallo, melonta, nyrkkeily, paini, pelota, pöytätennis, rugby, šakki, tennis, uinti, voimistelu ja yleisurheilu.[118][119]

Lajeista parhaiten seura on menestynyt lentopallossa. Lentopallojaosto perustettiin vuonna 1952, ja kaksi vuotta myöhemmin seura voitti ensimmäisen 12:sta cup-mestaruudestaan. Suurin menestys ajoittui 1970-luvulle, jolloin seura voitti cup-mestaruuksien lisäksi seitsemän sarjamestaruutta. Kauden 1982–1983 jälkeen jaosto kuitenkin lakkautettiin. Baseballissa Real Madrid voitti Espanjan-mestaruuden kahdeksan kertaa vuosien 1944–1963 aikana ja rugbyssä kertaalleen vuonna 1934.[118]

Tennispelaaja Manolo Santana voitti miesten kaksinpelin Wimbledonissa vuonna 1966 edustaessaan Real Madridia. Hän voitti kaksinpelin myös Meksikon kesäolympialaisissa vuonna 1968, jolloin tennis oli näytöslajina.[120]

Real Madridin entisten lajien urheilijoista olympialaisissa ovat kilpailleet myös muun muassa kiekonheittäjä Miguel de la Quadra-Salcedo (Rooma 1960), painonnostaja José Luis Izquierdo (Rooma 1960), voimistelijat Hermenegildo Martínez Sabido (Rooma 1960) ja María Luisa Fernández Miranda (Rooma 1960), painijat José Panizo (Rooma 1960 ja Tokio 1964), Francisco Delgado (Rooma 1960) ja Ángel López Rojo (Rooma 1960) sekä 1 500 metrin juoksija José Luis González (Moskova 1980, Los Angeles 1984 ja Barcelona 1992).[120]

Syyskuussa 2006 Real Madridin varapuheenjohtaja Juan Mendoza kertoi seuran olevan kiinnostunut rugbytoimintansa elvyttämisestä, mikä tapahtuisi jo olemassa olevan paikallisseuran CRC Madridin kautta. Seura on kotoisin Madridin naapurikunnasta Pozuelo de Alarcónista, ja sen edustusjoukkue pelaa Espanjan korkeimmalla sarjatasolla División de Honorissa. Samassa yhteydessä Mendoza mainitsi myös naisjalkapallo- ja futsaljaoston olevan seuran suunnitelmissa.[121]

Puheenjohtaja Ramón Calderón puolestaan kertoi lokakuussa 2006 seuran suunnitelmista sponsoroida Formula 1 -autoa kauden 2007 Espanjan Grand Prix’ssä ja mahdollisesti toisessakin osakilpailussa. Auto oli tarkoitus maalata seuran värein ja tunnuksin,[122] mutta suunnitelma ei toteutunut^lähde?.