Raymond Poincaré

Poincaré oli kotoisin Bar-le-Ducista, Meusen departementista. Hän oli virkamies ja meteorologi Nicolas Antoinin Hélène Poincarén poika. Hän opiskeli Pariisissa lakia. Lapsena hän todisti Ranskan–Preussin sodan aikaisen kotiseutunsa saksalaismiehityksen.

Hänet valittiin edustajainhuoneeseen vuonna 1887 Lorrainesta. Hän saavutti mainetta talouden asiantuntijana ja istui budjettineuvotteluissa 1890–1891 ja 1892. Hän oli Charles Dupuyn ensimmäisessä hallituksessa huhti–marraskuun 1893 koulutus-, taide- ja uskontoministerinä ja toisessa ja kolmannessa hallituksessa toukokuun 1894–tammikuun 1895 ajan talousministerinä.[1] Alexandre Ribotin hallituksessa Poincaré oli jälleen koulutusministeri.

Syksyllä 1895 hänet nimitettiin parlamentin varapuhemieheksi. Radikaalipuolueen kovasta vastustuksesta huolimatta hän toimi tässä tehtävässä 1897 saakka. Vuonna 1906 hän palasi talousministeriksi lyhytaikaiseen Sarrienin ministeriöön. Hän oli perustamassa keskustaoikeistolaista ARD-puoluetta (Alliance républicaine démocratique) vuonna 1901. Puolue muutti nimensä PRD:ksi vuonna 1911. Poincaré kirjoitti ja julkaisi tänä aikana seitsemän nidettä esseitä kirjallisuudesta ja politiikasta.

Poincarésta tuli pääministeri tammikuussa 1912. Hän alkoi ajaa tiukkaa saksalaisvastaista politiikkaa ja solmi uudelleen liittolaissuhteet Venäjään. Hän ajoi asevelvollisuuden pidentämistä kahdesta kolmeen vuoteen. Hänet valittiin Ranskan presidentiksi 17. tammikuuta 1913[2] Armand Fallièresin jälkeen. Hän yritti tehdä presidentinvirasta poliittisen voimatekijän ensi kertaa sitten 1870-luvun marsalkka Mac-Mahonin. Poincaré onnistui toteuttamaan jyrkkää ulkopolitiikkaansa, ja maailmansodan syttyessä hän otti tehtäväkseen tukea Ranskan sotaponnistelua tukemalla kansan taistelutahtoa. Hän jäi kuitenkin politiikasta sivummalle nimittäessään entisen vastustajansa Georges Clemenceaun pääministeriksi marraskuussa 1917.

Vuonna 1920 Poincarén kausi presidenttinä päättyi. Hän palasi senaattiin, mutta seurasi tarkasti ulkopolitiikkaa ja ajoi Versailles’n rauhan ehtojen tarkkaa noudattamista. Tämä sai presidentti Alexandre Millerandin nimittämään hänet jälleen pääministeriksi vuonna 1922 tavoitteena jyrkentää Aristide Briandin harjoittamaa myönnyttelypolitiikkaa Saksaa kohtaan. Poincaré noudatti tiukkaa linjaa saksalaisia kohtaan ja määräsi Ruhrin alueen miehityksen vuonna 1923,[1] kun Saksan Wilhelm Cunon hallitus oli kykenemätön maksamaan sotakorvauksia. Vastarinnan ja miehityksen aiheuttamat kustannukset johtivat kuitenkin radikaalien ja sosialistien voittoon vuoden 1924 parlamenttivaaleissa ja Poincaréen eroon.

Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1926, Poincaré kutsuttiin uudelleen pääministeriksi ja talousministeriksi talouskriisin vuoksi. Poincaré sai vakautettua frangin arvon[1] yhteen viidennekseen sen sotaa edeltäneestä arvosta. Saksaan hän suhtautui jo myöntyvämmin, mutta katkaisi diplomaattisuhteet Neuvostoliittoon. Hän johti keskusta-oikeiston voittoon 1928 vaaleissa, mutta vetäytyi eläkkeelle seuraavana vuonna. Viimeisinä vuosinaan hän kirjoitti laajat muistelmansa. Poincaré kuoli vuonna 1934.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Raymond Poincaré Wikimedia Commonsissa