Ray Harryhausen

Ray Harryhausen syntyi Los Angelesissa vuonna 1920.[1] Hänen vanhemmillaan Frederick ja Martha Harryhausenilla oli saksalaiset sukujuuret. Ray kiinnostui lapsena esihistoriallisista eläimistä ja teki niistä vahamalleja.[2] Elokuva-alasta hän innostui nähtyään vuoden 1933 elokuvan King Kong, joka oli ensimmäisiä stop motion -tekniikoita käyttäneitä elokuvia. Pian hän alkoi koneenrakentaja- ja keksijäisänsä avustuksella opiskella stop motion -tekniikan perusteita ja tehdä autotallissa lyhytelokuvia dinosauruksista ja apinoista. High school -ikäisenä Harryhausen tapasi King Kongin animaatioista vastanneen Willis O’Brienin, joka neuvoi häntä opiskelemaan anatomiaa ja kuvanveistoa.[1]

Animaattori George Pal oli paennut vuonna 1940 Euroopasta Yhdysvaltoihin. Harryhausen näytti hänelle töitään ja sai paikan Paramountilta, joka tuotti Palin elokuvien lyhytelokuvasarjan. Harryhausen liittyi 1942 armeijaan, ja hänet määrättiin viestijoukkoihin Frank Capran johtamaan propagandaelokuvia tuottavaan osastoon.[2]

Sodan jälkeen Harryhausen jäi työttömäksi ja alkoi tuottaa kaksiminuuttisia satutarinoita löytämälleen vanhalle 16-millimetriselle filmille. Hän liitti elokuviinsa esi- ja jälkinäytöksen, joissa esiintyi Hanhiemo, ja sai myytyä niitä kouluihin ja kirjastoihin.[2] King Kongin tuottaja ja ohjaaja Merian C. Cooper oli samoihin aikoihin tekemässä O’Brienin kanssa uutta elokuvaa suuresta apinasta. O’Brien pyysi Harryhausenia mukaan toteuttamaan elokuvan Afrikan aave animointeja.[1] O’Brien oli myös elokuvan tuottaja, joten Harryhausen joutui tekemään lopulta noin 80 prosenttia elokuvan animaatioista.[3] Elokuva ei menestynyt taloudellisesti, mutta O’Brien sai siitä parhaiden erikoistehosteiden Oscarin.[2]

Harryhausen suunnitteli 1950-luvun alussa uuden stop motion -tekniikan, joka säästi tuotantokustannuksissa. Ensimmäinen tekniikkaa käyttänyt elokuva oli Harryhausenin pitkäaikaisen ystävän Ray Bradburyn novelliin perustunut Syvyyksien hirviö (1953).[3] Elokuvan jälkeen Harryhausen teki muutamia satuanimaatiota ja mainoksia, kunnes tapasi tuottaja Charles H. Schneerin, jonka kanssa hän aloitti pitkän yhteistyön.[2]

Harryhausen teki viimeisen kerran animaatiota O’Brienille elokuvassa Eläinten maailma (1956). Tämän jälkeen hän jatkoi yhteistyötä Schneerin kanssa. Seuraavaksi valmistui elokuva Lentävien lautasten hyökkäys (1956).[2] Harryhausen siirtyi hirviöelokuvista fantasiaan vuoden 1958 elokuvassa Sinbadin uudet seikkailut. Siitä tuli sekä kaupallinen menestys että arvostelumenestys.[3] Se oli myös Harryhausenin ensimmäinen värielokuva, ja siinä nähtävää Sindbadin ja luurangon välistä taistelua pidettiin Britanniassa liian pelottavana.[2]

Gulliverin matkojen esituotantovaiheessa Harryhausen ja Schneer muuttivat Britanniaan, missä travelling matte -tekniikka, jolla yhdistettiin erikseen kuvattuja kohtauksia, oli parempaa kuin Hollywoodissa.[2] Britanniassa Harryhausen tapasi tutkimusmatkailija David Livingstonen jälkeläisen Diana Livingstone Brucen, jonka kanssa hän meni myöhemmin naimisiin ja sai tyttären.[1]

Harryhausenin ja Schneerin yhteistyö kesti 1980-luvun alkuun asti. Heidän elokuviaan olivat Salaperäinen saari (1961), Taistelu kultaisesta taljasta (1963), Ensimmäiset miehet kuussa (1964), The Valley of Gwangi (1969), Sinbad, merten sankari (1973), Sinbad ja tiikerinsilmä (1977) ja Jumalten taistelu (1981).[3] Näistä Taistelu kultaisesta taljasta on erityisen tunnettu Harryhausenin luomasta kreikkalaissankarien ja luurankoarmeijan välisestä miekkataistelusta.[1] Jumalten taistelu oli hänen ja Schneerin yhteistyön tietynlainen huipennus, sillä siinä yhdistyivät ensimmäisen kerran Harryhausenin animaatiot ja tähtinäyttelijät. Elokuvassa esiintyivät muun muassa Laurence Olivier Zeuksena sekä Maggie Smith ja Claire Bloom.[2] Harryhausenin työtehtävät olivat jo vähentyneet 1970-luvulla, kun Hollywood käänsi kiinnostuksensa enemmän digitaalisiin ja optisiin tehosteisiin, joiden käytöstä Harryhausen ei ollut kiinnostunut. Jumalten taistelu jäikin hänen viimeiseksi pitkäksi elokuvakseen.[1]

Jumalten taistelu ei ollut kuitenkaan Harryhausenin viimeinen elokuva, sillä hän viimeisteli vielä vuonna 2002 kahden nuoremman animaattorin avustuksella aiemmin keskeneräisen Hanhiemo-animaation The Story of The Tortoise & the Hare.[1]

Jäätyään eläkkeelle elokuva-alalta Harryhausen palasi kuvanveistoharrastukseensa ja kiersi maailmaa luennoimassa. Hän myös julkaisi vuonna 2004 omaelämäkerran An Animated Life. Vuonna 2012 ilmestyi Harryhausenia käsitellyt dokumenttielokuva Ray Harryhausen: Special Effects Titan.[2] Harryhausen lahjoitti vuonna 2010 Bradfordissa sijaitsevaan Kansalliseen mediamuseoon noin 20 000 esinettä käsittäneen kokoelmansa.[4] Siihen kuuluu muun muassa malleja, piirroksia, maalauksia ja kuvasuunnitelma Harryhausenin elokuvista.[5]

Harryhausen eli viimeiset vuotensa Britanniassa vaimonsa Dianan kanssa. Hän kuoli Lontoossa 7. toukokuuta 2013.[4]