Raviurheilu Suomessa

Raviurheilu Suomessa alkoi tavasta ajaa kilpaa kotiin kirkossakäynnin jälkeen. Kilpa-ajo oli suosittu perinteinen hupi maanviljelijöiden keskuudessa. Ensimmäinen järjestetty kilpailu ajettiin Turussa vuonna 1817.[1][2] Vuonna 1865 aloitettiin läänien hallintokaupungeissa järjestämään valtionajoja ja 1884 järjestettiin ensimmäinen keisarillisella asetuksella perustettu Suuri orikilpailu. Sen seuraajaksi puolestaan perustettiin Kuninkuusravit vuonna 1924. Maaseudun koneellistuessa 1900-luvulla työhevosten tarve väheni, ja myös raviurheilu alkoi taantua. 1950-luvulle tultaessa vuosittain järjestettiin vain puolet niin paljon paikallisraveja kuin lajin suosion huippukautena edellisinä vuosikymmeninä. Myös suomenhevosten määrä romahti, koska hevosilla ylipäätään ei vaikuttanut olevan sijaa modernissa yhteiskunnassa.[2]

Vuoteen 1959 asti Suomessa sai kilpailla raveissa vain suomenhevosilla. 1960-luvun alusta lähtien raveja ja totovedonlyöntiä alettiin tarjota kaupunkilaisille uutena huvittelun muotona. Uusia raviratoja rakennettiin ja vanhoja kunnostettiin, ja maahantuodut ravurirodut antoivat kilpailuihin uudenlaista tunnelmaa. Aiemmin lähinnä maanviljelijöiden harrastuksena olleesta raviurheilusta tuli ammattimaisempaa kun erityisesti juoksemaan jalostetut kevyet rodut kuten orlovravuri ja amerikanravuri ilmestyivät radoille.[3] Vuonna 1965 Suomen totovedonlyöntiä koskevia säännöksiä muutettiin siten, että pelin vaihdosta suurempi osa maksettiin voittoina. Tämä lisäsi entisestään kiinnostusta vedonlyöntiin, ja kasvava pelivaihto puolestaan mahdollisti useammat lähdöt ja korkeammat palkintosummat, mikä antoi ravurien kasvattajille uusia mahdollisuuksia ja kannustimia.[4] 1960-luvulta 1970-luvulle tultaessa ravien katsojamäärät olivat viisinkertaistuneet, ja suomenhevonen vakiinnutti asemansa ravurina.[3]

Vuonna 1965 suomenhevoskantakirjan yleishevossuunta muutettiin ravurisuunnaksi. Vaikka suomenhevosten määrä väheni aina vuoteen 1987 asti, raviurheilun suosio käänsi rodun varsamäärät uuteen nousuun vuoden 1970 historiallisen alhaisista luvuista.[3]

Raviurheilu on nykyäänkin suosittu yleisölaji, ja Kuninkuusraveihin on 2000-luvun alussa osallistunut jopa yli 50 000 katsojaa.[5] 8 000 hevosta osallistuu kilpailuihin vuosittain ja ravilähtöjä järjestetään vuoden jokaisena päivänä joulua lukuun ottamatta. Ravit ovat Suomen toiseksi seuratuin urheilulaji jääkiekon jälkeen noin 800 000 vuosittaisella katsojalla.[6]

Lämminveriravurit saivat osallistua Suomessa raveihin ensi kertaa vuonna 1960.[3] Ensimmäinen merkittävä lämminverirotu oli venäläinen orlovravuri.[7] Nopeampi risteytys venäjänravuri sai pian jalansijaa, ja myöhemmin sen tärkeä vaikute amerikanravuri. Alkuaikoina ulkomailta saatu hevosmateriaali oli alhaista tasoa, ja suomalainen lämminverikasvatus toimi tuontimaiden "roskakorina".[7] Tuontivaatimuksia kiristettiin, mutta jalostustyö oli jo ehditty alkaa huonolaatuisella hevoskannalla.[7] Noin vuosikymmenen ajan harjoitettiin risteytystä venäjän-, ranskan- ja amerikanravurirotujen välillä, kunnes 1980-luvulla puhdasveriset amerikanravurit valtasivat radat lopullisesti.

Suomessa on järjestetty erikseen suomenhevosille tarkoitettyja lähtöjä 1900-luvun keskivaiheilta lähtien, ja suomenhevosten virallisia suomenmestaruusajoja eli kuninkuusraveja on pidetty vuodesta 1924 lähtien. Raviurheilu on säilyttänyt suosionsa yleisölajina, ja 2000-luvun alussa Kuninkuusraveihin saapui yli 50 000 katsojaa.[5]

Suomenhevonen on ainoa Suomessa kasvatettava kylmäveriravurirotu.[8] Johtuen sen nopeudesta rotu ei yleensä saa osallistua muiden maiden kylmäverilähtöihin.[9] Suomen raviurheilusääntöjen suomenhevosia koskevat kohdat kattavat kuitenkin myös muut kylmäverirodut, ja ruotsalaiset ja norjalaiset kylmäveriset saavatkin osallistua suomalaisiin kylmäverilähtöihin, jos niitä ei ole erityisesti rajattu vain suomenhevosille.[8]

Nykyään noin 2 000:a suomenhevosta valmennetaan ja 3 000:a kilpailutetaan ravikäytössä. Hiljattain suomenhevosen ravikäyttö on kuitenkin vähentynyt hieman, ja kylmäverilähtöjä joudutaan peruuttamaan silloin tällöin osallistujapulan vuoksi. Raviurheilu sinänsä ei kärsi tällaisesta laskusuhdanteesta. Suomenhevosten suosion laskua voidaan selittää monilla tekijöillä. Hevosten ylläpitokulut esimerkiksi ovat Suomessa korkeat, joten aikaisemmin kilpailemaan kykenevät lämminveriset ovat taloudellisesti haluttavampia. Lämminverilähtöjen palkinnot ovat myös korkeammat, koska niissä on enemmän osallistujia ja täten enemmän osallistumismaksutuloja. Suomenhevosten kilpailuttaminen ei silti välttämättä ole vähemmän kannattavaa: rodun rakenne kestää kilpailujen rasitusta lämminverisiä paremmin ja voi siksi kilpailla kauemmin.[3] Menestys suomenhevosella saattaa myös olla helpommin saavutettavissa, koska monia suomenhevosia harjoitetaan ja kilpailutetaan lähinnä harrastuksenomaisesti, joten menestymiseen ei välttämättä tarvita täysimittaista ammattimaista paneutumista.[10]

Vermon ravirata alkukesällä 2004.

Suomessa on yhteensä 43 totoraveja järjestävää ravirataa, jotka Suomen Hippos on jakanut kolmeen luokkaan. Suomen pääratana toimii Helsingin Vermo, jonka lisäksi on 19 maakuntarataa sekä 23 kesärataa. Maakuntaradat järjestävät kilpailuja pääsääntöisesti ympärivuotisesti ja kesäradat nimensä mukaisesti vain kesäkautena. Raviurheilun ja hevoskasvatuksen keskusjärjestö Suomen Hippos linjasi 2023 alussa, että ympäri vuoden kilpaa ajavien raviratojen määrä lasketaan kahdeksaan. Joulu‒helmikuussa ravit keskitettäisiin pääasiassa kahdeksalle raviradalle: Jyväskylä, Kuopio, Lahti, Oulu, Seinäjoki, Tampere, Turku, Vermo. Näiden lisäksi kaksi ravirataparia Kouvola ja Mikkeli sekä Joensuu ja Pori ajaisivat talvikauden puoliksi.[14]

Alla lueteltujen 43 raviradan ohella Suomessa on lukuisia harjoitus- ja paikallisraviratoja, joilla ei järjestetä totoraveja.

Suomessa kilpaillaan talvisin myös ns. jääraveissa, joissa väliaikainen rata on tehty jonkin vesistön, yleensä järven jäälle. Myöskään näissä kilpailuissa ei järjestetä verdonlyöntiä, poikkeuksena maaliskuussa 2011 ensimmäistä kertaa järjestetyt Levin jääravit. [15]

• Tuhannen voiton klubi

• (2007) Suomenhevonen. Suomen Hippos. ISBN 978-951-95441-9-9.
• (2007) Liinaharja, Suomenhevosen taival. Otava. ISBN 978-951-1-21359-8.
• Korkala, Veikko (1976). Raviurheilu. Kirjayhtymä. ISBN 951-26-1229.