Kari Suomalainen

Suomalaisen isä oli musiikkikirjailija ja viulisti Yrjö Suomalainen (1893–1964) ja äiti oli balettitanssija Estelle o.s. Wikström (1897–1970), jonka isä oli kuvanveistäjä Emil Wikström. Karin sisar oli oopperalaulaja ja oopperaohjaaja Maaria Eira.[1]

Suomalainen vietti lapsena paljon aikaa äidinisänsä Emil Wikströmin ateljeessa Sääksmäen Visavuoressa. Hän kävi Helsingin normaalilyseossa kolme luokkaa, mutta ei viihtynyt koulussa ja jäätyään kahdesti luokalleen keskeytti sen. Enemmän kuin opiskelua ”Norssissa” hän jäi myöhemmin kaipaamaan koulun orkesteria, jossa hän oli soittanut vetopasuunaa.[2] Jo koululaisena Suomalainen piirteli karikatyyrejä ja pilakuvia. Hän opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Ateneumissa Helsingissä 1936–1939 ja vielä vähän aikaa sotien jälkeenkin. Mallina oli usein Lyyli Metsämaa, joka oli ollut mallina myös Eliel Saarisen piirtämissä seteleissä. Samaan aikaan Ateneumissa opiskeli kuvanveistäjäksi myöhemmin valmistunut presidentin poika Kalervo Kallio, joka teki Suomalaiseen voimakkaan vaikutuksen. Opiskeluaikanaan Suomalainen oli jonkin aikaa kihloissa.[3]

Ensimmäisen tiedoituskomppanian jäsen, alikersantti Kari Suomalainen jatkosodassa 01.01.1943 – 19.09.1944.

Suomalainen kuului nuoruudessaan suojeluskuntaan. Talvisodan ajan hän palveli ilmavalvontatehtävissä Sääksmäellä, jonne perhe oli paennut Helsingin pommituksia. Ilmavalvonnassa hänen kumppaninaan oli usein häntä neljä vuotta nuorempi toijalalainen koulupoika, tuleva menestyskirjailija Mauri Sariola. Suomalainen alkoi suorittaa asevelvollisuuttaan Tykistökoulutuskeskus 1:ssä Toijalassa huhtikuussa 1940, ja hän kävi aliupseerikoulun Päivölän kansanopistossa.[4] Jatkosotaan Suomalainen osallistui tiedustelualiupseerina Kenttätykistörykmentti 19:ssä, kunnes hänet huhtikuussa 1942 siirrettiin sotapropagandan palvelukseen. Aluksi hän oli Viipurin tiedotuskomppaniassa, josta hän myöhemmin siirtyi samaan tehtävään Aunukseen. Suomalaisen siirtoon tiedotustehtäviin vaikutti ratkaisevasti taidehistorioitsija, professori Ludvig Wennervirta, joka oli nähnyt hänen rintamalla tekemiään piirroksia ja suositteli nuorta alikersanttia.[5] Aunuksen tiedotuskomppaniassa palvelivat Suomalaisen lisäksi tuleva oopperalaulaja Kim Borg valokuvaajana sekä kirjailijat Oiva Paloheimo, Olavi Siippainen ja Lorenz von Numers kirjoittajina.[6]

Vuosina 1942-44 ilmestyi Lukemista Kaikille -lehdessä Kari Suomalaisen vuonna 1938 piirtämä sarjakuva Henkensä kaupalla. Alex Raymondin piirrostyyli oli tehnyt vaikutuksen Suomalaiseen, joka oli tutkinut tarkkaan Raymondin tekniikkaa. Vaikutteet näkyvät texasilaiseen rannikkokaupunkiin sijoittuvassa sarjakuvassa.[7]

Ensimmäinen puoliso oli taidemaalari Tyko Sallisen tytär, kirjailija Irja Salla, joka oli Karia kahdeksan vuotta vanhempi. Avioliitto kesti vuodet 1943–1945. Lyhyeksi jääneen avioliiton aikana puolisot eivät sodan vuoksi montakaan kertaa edes nähneet toisiaan. Salla joutui sodan jälkeen Nikkilän mielisairaalaan, missä häntä hoidettiin kuolemaansa saakka.[8]

Vuonna 1955 Kari avioitui Liisi "Lippe" Hokkasen (s. 1931) kanssa, joka tunnetaan myös laulajana ja kirjailijana. Lippe Suomalaisen mukaan Kari oli hyvin mustasukkainen ja vaikeasti alkoholisoitunut, mikä teki perhe-elämän vaikeaksi.[9][10] Heillä on kolme lasta: Petteri (s. 1955), Valtteri (1957–1995) ja Lilli, sittemmin Lilli Earl (s. 1964). Perheen ensimmäinen koti oli keittiön ja kolmen huoneen asunto Tehtaankadun varrella Ullanlinnassa, josta muutettiin 1960-luvun alussa Sanoma Oy:n omistamaan kerrostaloon Pohjois-Haagaan. Talossa asui useita Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien toimittajia, muiden muassa rikostoimittaja ja kirjailija Mauri Sariola, johon Kari oli tutustunut jo talvisodan aikana Sääksmäellä. Karin vanha asunto Ullanlinnassa jäi hänen työtiloikseen.[11]

Kari asui eläkkeelle jäätyään entistä vakituisemmin kesäasunnollaan Visavuoressa, isoisänsä ateljeen naapurissa. Vuonna 1990 rakennukseen avattiin Kari-paviljonki, jossa hänen elämäntyönsä on esillä.

Sota-aikana Kari sanoi olleensa vapaa-ajattelija.[12] Toisen lapsen syntymän aikoihin vuonna 1957 hän halusi kääntyä roomalaiskatolisuuteen.[10][13] Monien taivuttelujen jälkeen hänen vaimonsa suostui vaihdokseen.

Kari Suomalaisen otti Seura-lehden taittajaksi silloinen päätoimittaja Olli Ohtomies. Seurassa toimi tuohon aikaan myös taiteilijaystävä, joka oli tuttu sotavuosien rintamalta. Myös Seuran entinen päätoimittaja ja toimitussihteeri Olavi Järvi oli Kari Suomalaisen rintamamiesystäviä. Vänrikki Järvi oli jatkosodassa ollut yhtaikaa samoissa taisteluissa.[14] Kari Suomalainen oli myös jonkin aikaa kihloissa Seura-lehden toimitussihteerin Juliska Toivasen kanssa. Välirikko Toivasen kanssa johti myös siihen, että Kari Suomalainen jätti työnsä Yhtyneissä ja Seura-lehdessä. Kun Eljas Erkko tarjosi alkuvuodesta 1950 Suomalaiselle töitä Helsingin Sanomista, siirtyminen toisen lehden palvelukseen alkoi. Karin piirroksia nähtiin kuitenkin vielä noin vuoden ajan Seura-lehdessäkin.[1]

Seurassa Kari Suomalaisen tehtäviin kuului piirtää pääkuva rakkaus-, jännitys-, seikkailu- ja salapoliisikertomuksiin sekä muotoilla jutun pääotsikko. Lisäksi taittaja vastasi lehden typografiasta. Kaikkiaan Seurassa julkaistiin vuosina 1948–1951 lähes 150 Karin piirrosta. Kari Suomalainen kirjoitti Seuraan myös artikkeleita taiteilijoista ja piirtäjistä.[14] Kari keksi Seuralle myös oman hahmon, Onnen Oskarin, isopäisen, rusettikaulaisen pilapiirroshahmon.[15]

Arvi Kivimaa (vas.) ja Kari Suomalainen tekemässä sopimusta huvinäytelmän Hirttämätön lurjus esittämisestä vuonna 1965.

Kari valittiin Helsingin Sanomien pilapiirtäjäksi 1950-luvun alussa, ja työ jatkui 1990-luvulle asti. Hän sai hyvin vapaat kädet; päätoimittaja Eljas Erkko ilmoitti toimituksen väelle, että ”sen pojan piirroksiin ei sitten kosketa”. Kari tuli laajasti tunnetuksi poliittisista pilapiirroksistaan, joissa käsiteltiin politiikkaa vastoin ajan yleistä itsesensuuria. Poliittiset puolueet esiintyivät piirroksissa omina tyypiteltyinä hahmoinaan:

• Lihava kypäräpäinen pappi (Kokoomus). "Suomessa on piirtäjä Kari Suomalainen kypäräpappi-kokoomus hahmollaan vahvasti iskostanut ihmisten mielissä kirkon ja kokoomuksen erottamattoman liiton", kirjoitti Erkki Tuomioja.[16]
• Laiha työmies (Sosialidemokraatit). Kari kutsui itse sosialidemokraatteja "sosdemoiksi".
• Lihava resupekka (SKDL/SKP).
• Lihava isäntä (Maalaisliitto/Keskusta).[17]
• Pieni viiksekäs nököhampainen mies mustassa puvussa (RKP).
• Pieni valkopukuinen ja leveäkauluksinen mies (Liberaalit).

1950-luvun piirroksissa esimerkiksi SDP:n työmies oli vielä luonnollisen muotoinen, mutta tyylin kehittyessä harvojen viivojen tyyliksi siitä tuli absurdin laiha, samalla kun pyöreistä hahmoista tuli enemmänkin pallon muotoisia. Jonkin aikaa 1950-luvun alkupuolella kommunistien vertauskuvana oli silmäpuoli, koukkukätinen ja puujalkainen merirosvo (puuttuvat ruumiinosat olivat oikeanpuoleisia), jonka liinavyön alle oli tungettu sirppi ja vasara. Taiteilija hylkäsi hahmon pian liian operettimaisena,[18] ja tilalle tuli pitkäksi aikaa vakiintunut resupekka. Samoihin aikoihin Karin omakuvahahmo alkoi kehittyä alkuperäisestä hattu silmillä olleesta sittemmin vakiintuneeksi pieneksi mustaksi ukoksi.

Kaikille pienpuolueille Kari ei luonut omia hahmoja. TPSL:n edustajana oli joissakin 1960-luvun pilakuvissa pieni lierihattuinen mies ja Kristillisellä liitolla 1970–1980-luvulla pieni körttiläisasuinen mies. Sen sijaan esimerkiksi SMP:llä ja Perustuslaillisella Kansanpuolueella ei ollut koskaan omia hahmoja, vaan niitä edustivat niiden puheenjohtajat.

Hallituksen tai valtiovallan Kari kuvasi paksuksi frakkiasuiseksi mieheksi ja vastaavasti veronmaksajan (asiayhteydestä riippuen myös säästäjä tai kuluttaja) pienikokoiseksi ja laihaksi, repaleisiin vaatteisiin pukeutuneeksi ukoksi. Pari kertaa veronmaksaja kuvattiin pukeutuneena jopa olkaimin varustettuun tyhjään tynnyriin, mutta tämän piirrostavan taiteilija lopulta hylkäsi liian kärjistävänä. Yksi viimeisistä oli kuva, jossa valtion symboli resuisessa frakissa ja kolhitussa silinterihatussa käveli maantiellä tynnyriin pukeutuneen veronmaksajan kanssa, molemmilla kerjuupussi olalla ja alla teksti: "Monta mattia maantiellä".

Puolueiden lisäksi Kari kuvasi piirroksissaan usein myös riittävän värikkäitä yksittäisiä poliitikkoja. Muun muassa K.-A. Fagerholm, Taisto Sinisalo, Niilo Wälläri, Hertta Kuusinen ja monet muut olivat Karille soveltuvia kohteita puoluekarikatyyrien lisäksi.

1950-luvulla oli vielä vallalla kirjoittamaton sääntö, että valtionpäämiehestä ei tehdä pilakuvia ja hänen tulee esiintyä piirroksissa positiivisessa mielessä. Kun Kekkonen valittiin presidentiksi, Kari piirsi itsensä itkemässä piirroksen ääressä, kun hän koki menettäneensä mehevimmän piirrosten kohteensa. Kauan ei Kari kuitenkaan malttanut Kekkosta pitää poissa, ja niin tasavallan presidenttikin päätyi pilapiirrosten vakiokaartiin.[18]

Melkoista kohua ulkomailla nousi eräästä piirroksesta: kaksi kliseistä valkoista hellepuvuissaan oli köytetty totemipaaluun ja ympärillä tanssi joukko mustia ihmissyöjiä ripaskaa luut hiuksissaan. Rumpalin isorummussa luki Mau Mau band. Toinen köytetyistä valkoisista totesi toiselle:

»Olisi hauska tietää mistä he oppivat tuon tanssin!»

Pilapiirtäjän vihje siitä, että mau mau -liike olisi saanut tukea Neuvostoliitolta, oli liiankin selvä.[18]

Toinen Karin laajalti huomiota herättänyt pilapiirros, jonka aiheena oli Ilja Repinin maalaus Volgan lautturit, parodioi Neuvostoliiton pääministeri-puoluejohtaja Nikita Hruštšovia, jonka suuhun on pantu sanat: "Hävetkää, imperialistit!" Piirros oli esillä kansainvälisessä näyttelyssä Lontoossa 1958, mutta Suomessa se julkaistiin vasta kokoelmassa Maxi-Kari vuonna 1985, jolloin Neuvostoliiton johtoon oli tullut Mihail Gorbatšov. Lisäksi vuonna 1966 ulkoministeri Ahti Karjalainen kutsui Helsingin Sanomien silloisen päätoimittajan Teo Mertasen nuhdeltavakseen Karin piirroksen Satu porkkanasta vuoksi; piirroksen aiheena oli kymmenen vuotta aiemmin tapahtunut Porkkalan vuokra-alueen palautus Suomelle.[19][20]

Kari tehosti eräiden henkilöiden ulkonäön yksityiskohtia, muun muassa Mauno Koiviston hiustupsun ja Kalevi Sorsan solmion. Hän toi näyttävästi esille myös Johannes Virolaisen uuden kampauksen 1980-luvun alussa. Paavo Väyrysen nuoruutta (1980-luvulla) Kari kuvasi piirtämällä ministeriasemaa symboloivan silinterin luonnottoman suurikokoiseksi. Kari sanoi itse, että aiemmin poliitikot eivät pitäneet siitä, että he joutuivat pilapiirroksiin, mutta myöhemmin he loukkaantuivat, elleivät päässeet niihin.[21]

Kari allekirjoitti Koiviston Baltian-politiikkaa käsittelevän piirroksensa tittelillä "ulkopoliittisten ikkunoiden särkijä emeritus". Voidaan väittää, että Kekkonen viittasi Kariin Neuvostoliitolle pitämässään puheessa, vaikka Kekkonen toisaalta muotoili sanansa yleispätevästi.

Poliittisten pilapiirrosten lisäksi Kari kuvitti Helsingin Sanomiin kirjoittaneen Arijoutsin pakinat vuoteen 1971 saakka, jolloin Arijoutsi siirtyi eläkkeelle.

Jo heti uransa alkuvaiheessa Kari päätti ottaa piirroksiinsa arkisempia aiheita politiikan seuraamisen ja kommentoinnin rinnalle. Hän laskeskeli, että ajan mittaan sekä yleisö että hän itse kyllästyisivät pelkkiin poliitikkoihin; Suomessa ja maailmassa tapahtui paljon muutakin kuin politiikkaa. Kansalaisten kannalta merkittävämpiä olivat vallanpitäjien päätösten seuraukset kuin itse päätöksenteko. Piirroksissa politiikkaa, aatteita sekä ajan ilmiöitä ja virtauksia kommentoivat tavallisia kansalaisia edustaneet hahmot. Maaseudun asukkaita katsottiin kaupunkilaisten silmin.

Kari loi 1970-luvulla hämäläisen Rysänperän kyläyhteisön:

• Verneri V. Römppä (joka tosin oli esiintynyt yksinään jo 1960-luvulla), yli 90-vuotias ikivanhus, joka tuntee iästään huolimatta kiinnostusta seksiasioihin ja varsinkin nuoriin naisiin. Luonteeltaan Römppä on nokkela, mikä ilmenee oivaltavana huumorina. Hän vastustaa kaikenlaista terveysvalistusta eikä ole innostunut kulttuurista eikä kirkossakäynnistä. Römppä suhtautuu ulkomaalaisiin myönteisemmin kuin Vilho Pahka ja rivien välistä voi päätellä hänen olevan hieman kallellaan sosialismiin. Hän on myös Karin tiedottaja, joka kertoo piirtäjän jäämisistä lomalle ja välittää tämän muita kuulumisia.[22]
• Hiski Kutiainen, katontekijä suurine perheineen. Hiskin vaimo Elma on miestään ahkerampi ja älykkäämpi ja vitsailee tämän kustannuksella joskus niin ovelasti, ettei mies aina tiedä, mistä on kyse.[23] Rysänperän lapsia ja nuorisoa edustaa vain Kutiaisten runsas jälkikasvu.[24]
• Karjalan evakko Ieva-Kaisa (jossain yhteyksissä Ieva-Stiina), jossa henkilöityy kuva suomalaisesta naisvanhuksesta. Kuvaan kuuluvat huivi, hampaiden lähteminen ja käsilaukun tärkeys sekä kahvin himo ja juoruilu. Ieva-Kaisa käy ahkerasti kirkossa, kuitenkin pikemminkin ohjelman ja asioista perillä pysymisen kuin uskonnon vuoksi. Uteliaisuuttaan ja seuranhalustaan hän on valmis lähtemään kaikkialle – hän on miltei jokapäiväinen vieras Kutiaisilla – ja kokeilemaan kaikkea uutta, kuten Rysänperän uusia liikennevaloja.[25]
• Puujalka-Atte, joka vitsailee asiasta kuin asiasta ja vähättelee jalkavammaansa. Hän tapaa muita rysänperäläisiä postilaatikolla, lukee otteita sanomalehdistä ja kommentoi niitä. Kesäisin hän viettää aikaansa kylän kioskilla useimmiten Römpän kanssa. Hänen yksityiselämänsä jää piirroksissa kuitenkin enimmäkseen hämärän peittoon ja myös hänen ikäänsä on vaikea päätellä.[23]
• Vilho Pahka, yltiöisänmaallinen, muistoissaan elänyt sotaveteraani. Vilho Pahka asuu mökissään eristäytyneenä muista kyläläisistä, ainoastaan Römppä poikkeaa hänen luonaan silloin tällöin. Pahka esiintyy melko aggressiivisesti, vihaa ulkomaalaisia ja ottaa ärhäkästi kantaa maanpuolustuksen tilaan. Sotahenkisyys ilmenee paitsi puheesta, myös kivääristä ja marsalkka Mannerheimin kuvasta seinällä sekä esillä olevista kunniamerkeistä ja sotilaskuvasta. Kari kertoi itse panevansa "liian vaaralliset" repliikit oman piirroshahmonsa sijasta Römpän, Puujalka-Aten tai Pahkan suuhun.[26]
• Rysänperän henkilögalleriaan kuuluu myös paikkakunnan kirkkoherra, jonka nimeä piirtäjä ei mainitse. Kirkkoherra on kiivas naispappeuden vastustaja, mistä esimerkiksi Römppä häntä kiusoittelee. Myös Hiski Kutiainen kehottaa kirkkoherraa tulemaan Kutiaisten kotiin katsomaan, kuinka Elma saarnaa, ripittää ja messuaa.[27]

Kari sijoitti kuvitteellisen Rysänperän ajan tavasta poiketen^selvennä Savon sijasta Hämeeseen, koska hän arvosti hämäläistä kuivan toteavaa, mutta asian ytimeen osuvaa huumoria. Hän piti myös karjalaisten eloisuudesta ja heidän vivahteikkaasta kielestään, joita piirroksissa edusti Ieva-Kaisa. Sen sijaan hänen mielestään savolaiset "kikkailevat liiankin kanssa eivätkä kaiken lisäksi osaa nauraa itselleen". Karin mielestä maaseudun ihmiset edustivat näennäisestä huvittavuudestaan ja menneeseen jämähtäneisyydestään huolimatta järjen ääntä, koska nämä suhtautuivat muotivillityksiin kriittisemmin kuin kaupunkilaiset; muutoksia ei pitänyt tehdä vain muutosten itsensä vuoksi.[28] Esimerkiksi Hiski ja Elma Kutiaisen tupa säilyi sisustukseltaan – pönttöuuneineen, puuliesineen ja talonpoikaiskalusteineen – samanlaisena halki vuosikymmenten ja ainoa myönnytys nykyajalle siellä oli televisio. Sähköliettä, kahvinkeitintä tai nahkaista sohvakalustoa ei näkynyt Kutiaisilla vielä 1990-luvullakaan. Karin viimeisissä piirroksissa maaseudusta oli tullut ikääntyneiden ja maailman menosta syrjäytyneiden, mutta tilanteeseensa tyytyväisten ihmisten asuinympäristö.[29]

Muita piirroksissa usein esiintyneitä hahmoja olivat kaksi helsinkiläistä herrasmiestä, kaksi helsinkiläistä rouvaa, poliisit Koukku ja Väkä sekä puliukot Kustu ja Arska. Nämä henkilöt lausuivat omia huvittavia mielipiteitään kulloinkin ajankohtaisista asioista. Kustun ja Arskan sanailua vuodelta 1964: "Kuule, sanos mitä se kulttuuri oikeastaan on?" – "Emmä tiedä – sitä mä en ole koskaan juonu..."[30] Kirkon ja uskon tilaa kommentoi usein kaksi pappia, lihava ja laiha. Piirroksissa esiintyvät kaupunkilaiset edustivat pääosin yhteiskunnan keskiluokkaa. Ennen kaikkea mukana olivat erilaisissa palveluammateissa työskennelleet: opettajat, lääkärit, sairaanhoitajat, myyjät, tarjoilijat, ovimiehet, rahastajat ja linja-autonkuljettajat; silmiinpistävän usein poliisit ja sotilaat. Teollisuuden työntekijät puuttuivat piirroksista lähes täysin, vaikka heidän määränsä Suomessa lisääntyi huomattavasti 1950-luvulla ja vielä sen jälkeenkin. Piirrosten maailmankuva vastasi korostetusti porvarillista keskiluokkaa, jota tosin suurin osa suomalaisista alkoi viimeistään 1980-luvulla ollakin.[31]

Eräs nimenomaan Karin luomista hahmoista on "laumasopuli", jonka hän keksi presidentti Mauno Koiviston tokaisusta, että lehtimiehet ovat kuin lauma sopuleita jotka ryntäävät sokeasti hukkumaan. Mediaa edustavaksi hahmoksi Karin piirroksissa vakiintui tämän myötä 1980-luvulla lehtimiehen hatulla varustettu höröhampainen sopuli. Teoksessa Ha! Ha! Hauska Kari hahmo esiintyy jopa shiialaismullahin asuun puettuna sapelia heiluttaen Pertti Paasion ja Ulpu Iivarin rinnalla, ja kaikki kolme kiljuvat ääneen osoittaen Keijo Korhosen kuvaa:

»Tuomitsemme hänet karkotettavaksi maasta koska hänen mielestään suomalaisten tulee olla isäntiä omassa maassaan!»

Hahmo oli niin herkullinen, että Kari käytti sitä jopa suomettumisen pilkkaamiseen: eräässä piirrossarjassa vanhempi sopuli opastaa nuorempaa:[32]

»Muista sitten että natokenraali uhoaa mutta neukkukentsu varoittaa!»

Rauno Murju on Karin pilapiirtäjäuran viimeisten vuosien pilapiirroksissa esiintyvä fiktiivinen erikoistutkija, joka on karikatyyri tyhjänpäiväistä tutkimusta tekevästä tutkijasta. Risupartaisen, silmälasipäisen Rauno Murjun tekemä tutkimus on yleensä nollatutkimusta tai norsunluutornitutkimusta.[33] Murjulla on lapsekas, todellisen maailman todellisista asioista tietämätön ilme. Murjun keksintöjä ovat mm. televisiotuoli, josta katsoja ei pääse pois ennen ohjelman loppumista, sekä monikulmainen, vain kaloille ja ritareille sopiva hammasharja.[34] Kerran hän ehdotti, että oravanpyörä valjastettaisiin sähköä tuottamaan.[35] Osassa piirroksista, joissa Murju esiintyy, mainitaan myös Murjun yliopiston nimi: Paukkulan konttiyliopisto. Rauno Murju sai yhden äänen Yleisradion Satusuomalaiset-äänestyksessä.[36]

Pilapiirroksessa vuodelta 1966 satiiri kohdistuu Porkkalan vuokra-alueen palautuksen 10-vuotis­juhlintaan. Heti piirroksen julkaisun jälkeen ulkoministeri Ahti Karjalainen kutsui puheilleen Helsingin Sanomien silloisen päätoimittajan Teo Mertasen ja esitti tälle paheksuntansa.

Karin piirroksissa näkyi tämän tästä hänen luonteelleen ominainen vahva isänmaallisuus. Hän arvosteli jyrkästi Neuvostoliitolle nöyristelyä ja suomettumista. 1950- ja 1960-luvulla Kari syytti etenkin Maalaisliittoa epäisänmaallisuudesta ja asemansa pönkittämisestä Neuvostoliiton vaikutusvallalla pelottelemalla; hän piti keskenään veljeilleitä Maalaisliittoa ja SDP:sta vasemmalle irtautunutta oppositiota ("skogilaisia") suorastaan Neuvostoliiton kätyreinä. Kommunistien "räksytystä" Kari piti vastenmielisenä, mutta melko vaarattomana. Osansa Karin kritiikistä saivat myös pääministeri ja presidentti Urho Kekkonen ja tämän vallankäyttö. Kari antoi piirroksissaan ymmärtää, että Kekkonen kaappasi itselleen poliittisen hyödyn Porkkalan vuokra-alueen palautuksesta varmistaakseen valintansa uudeksi tasavallan presidentiksi vuonna 1956 ja oli etukäteen tietoinen Neuvostoliiton nootista syksyllä 1961.[37]

Kari tuomitsi jyrkästi myös Kekkosen poikkeuslailla tapahtuneen uudelleenvalinnan vuonna 1973: "Poliitikko hoitaa yhteisiä asioita, mutta jo halu määrätä toisten asioista osoittaa sellaista luonnetta, ettei häntä pitäisi valita."[38] Joulukuussa 1974 Kari ilmaisi piirroksessaan myötätuntonsa Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsijalle Simo Juntuselle, joka erotettiin lehdestä Kekkosen painostuksesta; Juntusen mielestä Suomi maksoi öljylaskunsa Neuvostoliitolle väärentämällä historiaansa. [39]

Karin kommunisminvastaisuus ilmeni selvästi jo hänen uransa alkuvuosina. Eräässä Helsingin messuhallissa 1950-luvun alussa pidetyssä näyttelyssä esiteltiin uusi käänteentekevä keksintö, robotti, joka liikkui, puhui ja teki kaikenlaisia temppuja, kun vain laittoi sähköjohdon pistorasiaan. Kari kommentoi laatimassaan piirroksessa, ettei tuossa amerikkalaisessa keksinnössä ollut mitään uutta; suomalaiset kommunistit olivat tehneet sen jo aikoja sitten. Piirroksessa oli robotti, jonka rinnassa olivat kirjaimet SKP, ja robotista lähti sähköjohto Moskovaan.[40]

Kari katsoi itse jo 1950-luvulla joutuneensa ulkopoliittisesti tuhman pojan maineeseen etenkin yöpakkaskriisin aikaisten, presidentti Urho Kekkosta ja Neuvostoliittoa ärsyttäneiden piirrostensa vuoksi. Myöhemmin hän kertoi, että kun hän kerran tapasi kirjailija Yrjö Soinin, joka oli vuonna 1956 julkaissut sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä kriittisesti tarkastelleen teoksen Kuin Pietari hiilivalkealla, Soini totesi: "Me olemme niitä harvoja, jotka nykyisin kehtaavat katsoa toisiaan silmiin."[41]

Tyyne Leivo-Larsson nimitettiin vuonna 1958 Suomen suurlähettilääksi Osloon. Hän oli ensimmäinen suomalainen nainen suurlähettiläänä. Kari kommentoi asiaa piirroksessaan: "Ei naisten nimittäminen suurlähettiläiksi ole vielä mikään todistus heidän tasa-arvoisuudestaan – nimittihän Caligulakin senaattoriksi hevosen!"[42]

Vaikka Kari joutui työnsä vuoksi seuraamaan tarkoin aikansa virtauksia, hän ei ollut juuri lainkaan kiinnostunut populaarikulttuurista. Klassisen musiikin ystävänä hän sivuutti nuorisomusiikin täysin, ja niinpä esimerkiksi The Beatles esiintyi hänen piirroksissaan vain kerran, Elvis Presley ei kertaakaan. Populaarikulttuurin suurista nimistä myös Marilyn Monroe näkyi vain yhdessä Karin pilakuvassa ja siinäkin melko epämääräisesti. Poikkeuksellista oli Jayne Mansfieldin esiintyminen peräti kuudessa piirroksessa. Innokkaasta elokuvien, etenkin lännenfilmien, katselustaan huolimatta Kari kommentoi niitä piirroksissaan niukasti.[43]

1960-luvun lopulla Karin kritiikin kohteeksi tulivat nuoret radikaalit, joiden pasifismi heikensi hänen mielestään maanpuolustuksen yleistä arvostusta. Hän arvosteli myös puolustusmäärärahojen vähyyttä ja puolustusvoimien varustetason vanhanaikaisuutta, jonka hän katsoi johtuvan kansanrintamahallitusten maanpuolustusta vähättelevästä asenteesta.[44]

Aseistakieltäytyjiin hän suhtautui peittelemättömän halveksivasti. Toisaalta Kari piti aseellista maanpuolustusta nimenomaan miesten tehtävänä eikä hyväksynyt naisten 1990-luvulla toteutunutta vapaaehtoista asepalvelusta. 1980-luvun lopulla Kari alkoi pitää Euroopan yhdentymistä uutena uhkana isänmaallisuudelle. Hän kyseenalaisti myös Yhdistyneiden Kansakuntien merkityksen yksittäisten valtioiden turvallisuuden takaajana.[45] Piirroksissaan Kari kuvasi rauhankyyhkyn mitättömäksi suurten sotakoneistojen rinnalla; hänen mielestään pasifistit olivat itse asiassa Neuvostoliiton valtapyrkimysten välikappaleita.[46] Kansainvälisen Punaisen Ristin satavuotisjuhlan aikaan (1959) Kari piti järjestön tehtävää melko epätoivoisena: "On ehkä mahdollista parantaa ihmisten haavoja – mutta ei heidän pahaa sisuaan..."[47] Aatteellisena esikuvanaan Kari piti ennen muita Johan Vilhelm Snellmania; Marja Ylönen on pitänyt häntä jopa "Snellmaniakin snellmanimpana".[48] Seppo Porvalin mukaan Kari oli yksi niistä harvoista suomalaisista, joka ei koskaan lukenut Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta. Karin omat sotaan liittyneet ihanteet olivat vahvasti runebergilaisia, ja hän siteerasi usein piirroksissaan Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita.[49]

Tammikuussa 1983 Kari kiivastui Naton Euroopan joukkojen yhdysvaltalaisen komentajan Bernard Rogersin lausunnosta, jossa tämä epäili suomalaisten maanpuolustustahtoa, mikäli Neuvostoliitto sodan tullen hyökkäisi Suomen kautta Norjassa olevia Naton kohteita vastaan. Aiheesta tehdyssä piirroksessa Vilho Pahka kysyy vihaisena: "Vai ettei me tarpeen tullen tapeltas! Miten monta näyttöä se Nato-kentsu oikein tahtoo?" Rogersin lausunto herätti Suomessa suuren hälyn, ja se torjuttiin jyrkästi.[50]

Kari toi suomen kieleen 70-luvulla termin "hurraaisänmaattomuus", joka on johdettu "hurraaisänmaallisuudesta".[51]

Suhteessaan kotiin ja uskontoon Kari oli konservatiivi. Snellmanin hengen mukaisesti hän otti piirroksissaan voimakkaasti kantaa yhteiskunnan sodanjälkeisessä murroksessa tapahtuneeseen kirkon maallistumiseen sekä naisen ja miehen roolien muuttumiseen. Karin mielestä miehellä piti olla auktoriteettiasema ja hänen oli elätettävä perheensä, kun taas naisen tärkeimpänä tehtävänä oli lasten kasvatus ja kodin hoito. Vanhempien oli kasvatettava lapsensa kunnioittamaan isänmaata ja perittyjä arvoja ja vastaavasti lasten oli kunnioitettava vanhempiaan. 1960-luvulta lähtien Kari irvaili "pehmomiehille" ja luonteeltaan hallitseville naisille.[52] Kari paheksui sitä, että kirkko kosiskeli seurakuntalaisten suosiota hänen mielestään halpahintaisin keinoin. Professori Osmo Tiililän – joka erosi vuonna 1962 kirkosta vastalauseena sen maallistumiselle – hengessä Kari vaati kirkon pitäytymistä perustehtävässään ja vastusti naispappeutta. Vielä naispappeuden toteuduttua hän teki naispappeja ivaavia piirroksia.[53] 1970-luvun lopulla syntyneen vihreän liikkeen kannattajia hän nimitti vähättelevään sävyyn "luontoilijoiksi".[54] Feminismiä hän pilkkasi jatkuvasti. Häntä huolestuttivat kotien hajoaminen ja perheiden kasvatusvastuun hämärtyminen, mikä ei hänen mielestään johtunut yksinomaan naisten yleistyneestä työssäkäynnistä, vaan myös perinteisten arvojen rapautumisesta ja yhteiskunnan lisääntyneestä holhouksesta.[55]

Lilli Earlin mielestä Karin parhaat oivallukset syntyivät 1960- ja 1970-luvulla.[56] Kekkosen kauden loputtua Suomen sisäpolitiikka ei enää tarjonnut Karin kynälle yhtä herkullisia aiheita kuin ennen.[57] Puolueiden väliset erot latistuivat, puoluehahmot lähes katosivat piirroksista 1980-luvun lopulla ja niiden sijasta alkoivat esiintyä yksittäiset poliitikot. Piirtäjää ja Helsingin Sanomia aiemmin yhdistäneet tekijät olivat muuttuneet tai muuttumassa vähemmän tärkeiksi, ja lehdessä korostuivat aiempaa selvemmin sellaiset liberaalit piirteet, joita Suomalainen ei kokenut omikseen.[58]

Karin kannanotot ajan ilmiöihin eivät enää saaneet aivan varauksetonta vastaanottoa, ja varsinkin hänen somaliaiheiset piirroksensa talvella 1991 saivat Hufvudstadsbladetin päätoimittajan Håkan Hellbergin vaatimaan "piirtäjän panemista aisoihin" ja piirroksia "käsiteltäviksi".[59] 28 oikeusoppinutta jätti oikeusministeriöön selvityspyynnön, loukkaavatko Karin somalipiirrokset painovapauslakia ja sisältävätkö ne kiihotusta kansanryhmää vastaan, mutta asia ei johtanut jatkotoimiin. Kari itse olisi halunnut oikeuteen, koska hän olisi ollut 1900-luvun ensimmäinen pilapiirtäjä, joka joutuu Suomessa vastaamaan töistään oikeudessa.[60]

Kesäkuussa 1991 Kari jätti paikkansa Helsingin Sanomissa, kun hänen viimeisin somaliaiheinen piirroksensa jätettiin julkaisematta. Piirroksessa poliisi Väkä sanoo kaverilleen Koukulle ”Minä vain kysyin onko heillä viisumia ja työlupaa” samalla kun taustalla sermin takana näkyy lauma katketakseen nauravia, kalliisiin muotivaatteisiin pukeutuneita, karrikoidun kärjistävästi kuvattuja mustia miehiä. Tätä lehden johto piti sopimattomana tukena väitteille, joiden mukaan pakolaisasioihin olisi liittynyt tarkoituksellisia väärinkäytöksiä.^lähde? Piirros poistettiin ladelmasta eikä sitä siis julkaistu Helsingin Sanomissa. Piirtäjä oli jo uhannut erota, jos hänen töitään sensuroitaisiin, ja nyt toteutti uhkauksensa. Päätoimittaja Janne Virkkunen myönsi Karille eron ja antoi julkisuuteen lausunnon, jonka mukaan piirroksen hyllyttäminen ei johtunut itse sen aiheesta, vaan saman aiheen toistumisesta liian usein lyhyen ajan sisällä.[61]

Kari piirsi vielä tämän jälkeen eräisiin muihin lehtiin, joskin melko harvakseen. Viimeisiksi jääneet piirrokset nähtiin kokoelmassa Sammakoita, joka julkaistiin Karin kuoleman jälkeen syksyllä 1999. Kari kuvitti 1990-luvulla myös kaksi poikansa Valtteri Suomalaisen muistelmateosta, Kuolet vain kahdesti (1994) ja Sauna Syyriassa (1995). Ensin mainitussa Valtteri kertoo työstään ruumiinavaajana ja jälkimmäisessä osittain koomisistakin kokemuksistaan YK-joukoissa.

Karin seuraajaksi Helsingin Sanomien poliittisena pilapiirtäjänä tuli aiemmin Uudessa Suomessa työskennellyt Terho Ovaska.

Kaikkiaan piirroksia Helsingin Sanomiin kertyi 7 500.[62]

• Karin parhaat. Sanoma Osakeyhtiö, 1953.
• Karin piirrosparaati. Sanoma Osakeyhtiö, 1955.
• Karin karuselli. Sanoma Osakeyhtiö, 1956.
• Hassu maailma. Sanoma Osakeyhtiö, 1958.
• Kakarakirja. Sanoma Osakeyhtiö, 1959.
• Pilkkakirja. Sanoma Osakeyhtiö, 1960.
• Löysin lännen: matkapakinoita. Sanoma Osakeyhtiö, 1960.
• Kerro, kerro kuvastin. Sanoma Osakeyhtiö, 1961.
• Tappi auki. Sanoma Osakeyhtiö, 1963.
• Sotakuvia. Sanoma Osakeyhtiö, 1963.
• The Christmas Street. Sanoma Osakeyhtiö, 1964.
• Nyyttikestit. Sanoma Osakeyhtiö, 1964.
• Slummisuutarit. Sanoma Osakeyhtiö, 1966.
• Kansa urhokas. Sanoma Osakeyhtiö, 1967.
• Tienaripojat. Sanoma Osakeyhtiö, 1969.
• Tää on kivaa!. Sanoma Osakeyhtiö, 1971.
• Kari Hvitträskissä: pilapiirrosnäyttely 1972–73. , 1972.
• Ihana aamu!. Otava, 1973. ISBN 951-1-01153-7.
• Muisto Urholle. Teksti Jaakko Okker. Otava, 1974. ISBN 951-1-01525-7.
• Täyskäsi. Otava, 1975. ISBN 951-1-02112-5.
• Herran pelko on herran alku. Teksti Jaakko Okker. Otava, 1976. ISBN 951-1-04079-0.
• Kolmivarpainen sammakko: humoristin päiväkirja 1975. Otava, 1976. ISBN 951-1-04100-2.
• Keisarivalssi. Otava, 1977. ISBN 951-1-04564-4.
• Ei voi olla totta!. Otava, 1979. ISBN 951-1-05486-4.
• Me tulemme taas!. Otava, 1980. ISBN 951-1-05950-5.
• Vitsissä löytyy. Otava, 1982. ISBN 951-1-06527-0.
• Manu ja kultatupsu. Otava, 1982. ISBN 951-1-07018-5.
• Meidän sakki. Otava, 1982. ISBN 951-1-07057-6.
• Joutsenlampi jäässä. Otava, 1983. ISBN 951-1-07562-4.
• Manun synttärialbumi. Otava, 1983. ISBN 951-1-07637-X.
• Kuvassa mukana. Otava, 1984. ISBN 951-1-08036-9.
• Maxi-Kari: 1000 piirrosta 1951–85. Otava, 1985. ISBN 951-1-08570-0.
• Tupla-Kari. Otava, 1986. ISBN 951-1-09069-0.
• Välskärin kertomuksia. Otava, 1987. ISBN 951-1-09691-5.
• Kari-kanava. Otava, 1987. ISBN 951-1-09897-7.
• Karin sota. Recallmed, 1987. ISBN 951-9-22116-6.
• Paksu Kari. Otava, 1988. ISBN 951-1-10344-X.
• Ha! Ha! Hauska Kari. Otava, 1989. ISBN 951-0-15951-4.
• Uusi uusi Kari. Otava, 1990. ISBN 951-0-16508-5.
• Löysin lännen / Kolmivarpainen sammakko. Otava, 1990. ISBN 951-1-11444-1. Yhteisjulkaisu.
• Nämä nuo ne. Otava, 1991. ISBN 951-0-09691-5.
• Karin lääkärikirja. Toimittanut Maarit Huovinen. Recallmed, 1991. ISBN 951-9221-41-7.
• Kakarakirja 2. WSOY, 1992. ISBN 951-0-18154-4.
• Vanhenemisen taito. Toimittanut Maarit Huovinen. Recallmed, 1993. ISBN 951-9221-55-7.
• Sorry, Sir!. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19909-5.
• Sellaista sattuu. WSOY, 1995. ISBN 951-0-20468-4.
• Viha etsii kohdetta: pamfletti. Toimittanut Maarit Huovinen. WSOY, 1995. ISBN 951-0-20721-7.
• Vilho Pahkan veteraanikirja. WSOY, 1996. ISBN 951-0-21315-2.
• Kissa vieköön!. WSOY, 1997. ISBN 951-0-22212-7.
• Autokirja. Toimittanut Ville Taajamaa. Recallmed, 1997. ISBN 951-9221-84-0.
• Vähäiset. WSOY, 1998. ISBN 951-0-23017-0.
• Menestyjän käsikirja. Toimittanut Ville Taajamaa. Recallmed, 1998. ISBN 951-9221-89-1.
• Sammakoita. WSOY, 1999. ISBN 951-0-23879-1.
• Karin parhaat 1951–54. Toimittanut Lippe Suomalainen. WSOY, 2000. ISBN 951-0-24915-7.
• Karin parhaat 1955–59. Toimittanut Lippe Suomalainen. WSOY, 2001. ISBN 951-0-26317-6.
• Sarvia ja hampaita. Toimittanut Lilli Earl. Otava, 2003. ISBN 951-1-18541-1.
• Mustahattuinen mies. Toimittanut Lilli Earl. Otava, 2005. ISBN 951-1-20360-6.
• Saunapuhdas Suomi. Toimittanut Lilli Earl. Otava, 2007. ISBN 978-951-121-504-2.
• Funtastic Kari. Toimittanut Lilli Earl. Recallmed, 2008. ISBN 978-951-847-071-0.
• Tarkastaja Wilson ja muita dekkareita. Toimittanut Juri Nummelin. Recallmed, 2010. ISBN 978-951-847-085-7.
• Vain parasta. Toimittanut Lilli Earl. Recallmed, 2016. ISBN 978-951-847-107-6.

• Petronius: Trimalkion pidot. Otava, 1958.
• Arijoutsi: Älä hikeenny. Otava, 1958.
• Arijoutsi: Turpiin vaan ja onnea. Otava, 1958.
• Arijoutsi: Terve menoa. Otava, 1959.
• Arijoutsi: Sillä siisti. Otava, 1961.
• Arijoutsi: Vintti pimeänä. Otava, 1962.
• Mattsson, Gunnar: Ruotsalaiset vastatuulessa. WSOY, 1963.
• Sipponen, Urho: Tilulilulii, räiskis ja pum-pum: musiikkikaskuja. Tajo, 1963.
• Mattsson, Gunnar: Suomalaiset myötätuulessa. WSOY, 1964.
• Mattsson, Gunnar: Suloisesta Suomestamme: tuntematonta Suomen historiaa. WSOY, 1964.
• Arijoutsi: Aina hampaissa. Otava, 1964.
• Arijoutsi: Kiitti ja murisi: valittuja pakinoita. Otava, 1965.
• Arijoutsi: Täältä pesee. Otava, 1965.
• Arijoutsi: Tultiin tuttaviks. Otava, 1973. ISBN 951-1-01160-X.
• Rahunen, Matti: Miehen ikä: Ahti Karjalainen 50 vuotta. Kirjayhtymä, 1973. ISBN 951-2602-16-4.
• Sarlund, Seppo ym.: Maa ja mies: Johannes Virolaisen kuusi vuosikymmentä 31.1.1974. Kirjayhtymä, 1974. ISBN 951-2608-44-8.
• Arijoutsi: Alko aina hankala. Otava, 1974. ISBN 951-1016-81-4.
• Huovinen, Pentti: Kekkosen näköinen mies: kekkoskaskuja 75 vuoden ajalta. Weilin+Göös, 1975. ISBN 951-3513-86-6.
• Arijoutsi: Kimppuun käyvät ja kielletyt. Otava, 1975. ISBN 951-1-02108-7.
• Virkkunen, Sakari: Korsimo – Kekkosen mies. Otava, 1976. ISBN 951-1-04120-X.
• Kähkölä, Paavo ym.: Toinen tasavalta. Otava, 1976. ISBN 951-1-02324-1.
• Savola, Hannu: Näin saatiin presidentti. Sanoma Osakeyhtiö, 1982. ISBN 951-9-13483-2.
• Salminen, Esko: Porkkalan palautuksesta noottikriisiin. Otava, 1982. ISBN 951-1-07026-6.
• Salola, Eero: Ilman fritsaria. Otava, 1991. ISBN 951-1-11667-3.
• Suomalainen, Valtteri: Kuolet vain kahdesti. Recallmed, 1994. ISBN 951-9221-64-5.
• Suomalainen, Valtteri: Sauna Syyriassa. Recallmed, 1995. ISBN 951-9221-70-0.
• Valkinen, Kaija: Nauru päivässä, 365 vuodessa. Valitut Palat, 2010. ISBN 978-951-584-879-6.

• Yhdeksästoista askelma. Otava, 1948. Julkaistu nimimerkillä Jasper.
• Hirttämätön lurjus, näytelmä. 1966.
• Kalle-sedän jutut, näytelmä. 1975.
• Ihmisen ääni. Toimittanut Maarit Niiniluoto. WSOY, 1977. ISBN 951-0-08312-7.
• Yrjö Suomalaisen musiikkipakinoita. Otava, 1978. ISBN 951-1-04948-8.
• Karin ääni. Toimittanut Maarit Niiniluoto. WSOY, 1990. ISBN 951-0-16584-0.