Raunioarvo

Raunioarvo (saks. Ruinenwert) on sortuneiden rakennusten esteettistä ja kulttuurihistoriallista arvoa kuvaava käsite. Raunioarvonäkökohdat voidaan huomioida suunnitteluvaiheessa miettimällä, millä tavalla toteutettuna rakennuksesta jää aikanaan jäljelle mahdollisimman näyttävä ja pitkään ilman huoltoa säilyvä raunio.

Parthenon esimerkkinä esteettisesti miellyttävistä raunioista
Suomalaisen Honkarakenteen rakentaman palatsin sivuportaikko Ukrainan entisen presidentin Viktor Janukovytšin residenssissä. Rakennus valmistui vuonna 2010.
Kuva Hashiman saarelta Japanista.

Raunioarvon kannalta ideaalisessa tilanteessa merkittävien rakennusten rauniot säilyvät niin kauan, että ne kertovat oman aikansa arkkitehtuurivirtauksista ja laajemminkin kulttuurista vaikuttavalla tavalla vielä vuosisatojen päästä.

Raunioarvoteorian isänä pidetään arkkitehti Albert Speeriä. Hän kehitti teorian 1930-luvulla ja käsitteli sen muodostumista kirjallisesti vuonna 1969 julkaistussa muistelmateoksessaan Erinnerungen. Saksaa vuosina 1934-1945 hallinnut diktaattori Adolf Hitler tuki teoriaa innokkaasti. Niinpä tuolloin suunniteltiinkin useita monumentaalisia rakennuksia, joiden oli tarkoitus kuvastaa tuleville sukupolville kansallissosialistisen Saksan vanhaa loistoa. Useimmat näistä rakennussuunnitelmista jäivät kuitenkin toteuttamatta.

Periaatteessa raunioarvoteoriaa voidaan soveltaa myös historiankirjoituksen vääristelyyn; vanhat rauniot eivät välttämättä välitä menneisyydestä totuudenmukaista käsitystä, vaan sen mielikuvan, jonka arkkitehdit ja rakennuttajat ovat halunneet aikakaudestaan jättää jäljelle. Käytännössä laajamittaista historioinnin manipulointia arkkitehtuurin avulla ei kuitenkaan tiedetä koskaan onnistuneesti tapahtuneen.

Esimerkiksi muinaisen Rooman, Egyptin ja Kreikan ajoilta säilyneet rauniot ilmentävät näkijöilleen raunioarvoa, joskaan näitä rakennuksia ja monumentteja suunniteltaessa ei tiettävästi huomioitu tarkoituksella raunioarvoteoriaa.

Miksi rauniot kiehtovat?

Lontoon Tate Britain -museossa keväällä 2014 avattu näyttely käsitteli sitä, miksi kuvat hylätyistä rakennuksista kiinnostavat yhä enemmän. Käsitteellisenä lähtökohtana näyttelyssä oli saksankielinen sana Ruinenlust eli rauniohalu ja ajatuksena oli tarkastella taiteilijoiden pakkomielteitä rapistuvaan ja ränsistyneeseen.[1]

Ruinenlust-sana kuvaa psykopatologista uteliaisuutta tulla vedetyksi sellaiseen, mitä eniten pelkäämme. Emme pelkästään kompastele raunioissa, vaan etsimme niitä, norkoilemme niiden hoippuvissa, maatuvissa muodoissa – romahtamaisillaan olevien holvien, katkaistujen pylväiden, hajoavien jalustojen seassa – ja nautimme epäonnistumisen ja sortumisen värinästä, horjuvasta kokonaisuudesta.[2]

Kiinnostus raunioituneita rakenteita ja paikkoja kohtaan ei ole vain himokasta. Niissä herää sekavia tunteita, kuten kauhua, nostalgiaa, katumusta – mutta myös eräänlainen vavahdus ja subliimi jännite. Monet taiteilijat vastaavat tähän ajatellen, että raunioita ei pitäisi tutkia pelkästään hieman epäilyttävällä tavalla, vaan ne pitäisi nähdä myös mahdollisuuksina.[1]

Vesuviuksen purkauksessa vuonna 79 tuhoutuneesta Pompeijista tuli suosittu aihe sekä sen kaivausten käynnistyttyä vuonna 1748, kuin myös samanaikaisen antiikin jäänteisiin kohdistuneen kiinnostuksen takia. Ajan taiteen ja kirjallisuuden aiheena oli ajatus siitä, että menneisyyden tuho on historian varoitus sille, mitä saattaa tapahtua.

Kyseessä on tyytymättömyys nykyaikaisuuteen. Vaikka olisimme kuinka moderneja, vaikka saisimme aikaan valtavasti edistystä, kaikki kuitenkin loppuu. Kaikki tuhoutuu, kuten Kreikan ja Rooman kulttuurit.

Näyttelyn kuraattorin mukaan näkemys siitä, että menneisyyden tuho ulottuu nykyisyyteemme saattaa olla selitys niiden kuvien suosioon, jotka kuvaavat myös 1900-luvun teollista rappiota. Varsinkin Detroitin teollisen rappion kuvien suosion takana saattaa olla talouskriisin mukanaan tuoma herätys.

Näyttelyssä oli esillä valokuvaajien Yves Marchandin ja Romain Meffren kuvia vuonna 2010 julkaistusta kirjasta Ruins of Detroit. Valokuvaajat kuvasivat myös hylättyjä, tuhottuja teattereita, jotka on muutettu kirkoiksi, kauppaliikkeiksi tai bingosaleiksi. He kuvasivat myös Nagasakin rannikolla Japanissa olevaa Hashiman saarta, joka oli kaivosteollisuuden palveluksessa, kunnes hylättiin täysin 1970-luvulla.

Kuraattorin mukaan raunion arvo on sen kyvyssä sallia meitä liikkumaan ajassa. Rauniot ovat viehättäviä, koska ne eivät ole vain asioita, jotka ovat selviytyneet ajassa, vaan ne myös osoittavat johonkin suuntaan. Valokuvaaja Marchandin mukaan raunio sallii näkymän sekä menneisyyteemme, että myös nykyisyyteemme, sekä siihen mitä on tulossa. Ne kaikki voi nähdä samanaikaisesti.[1]

Lähteet

Viitteet
  1. Fiona Macdonald: From Pompeii to Detroit: Why ruins fascinate BBC Culture. 4.3.2014. BBC. Viitattu 16.5.2015. (englanniksi)
  2. Frances Stonor Saunders: How ruins reveal our deepest fears and desires The Guardian. 7.3.2014. Guardian News and Media Limited. Viitattu 16.5.2015. (englanniksi)
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.