Reino Helismaa

Reino Vihtori Helenius syntyi Helsingissä 12. heinäkuuta 1913 Maria (o.s. Manninen) ja Vihtori Heleniukselle. Hän oli Ullanlinnassa asuneen kahdeksanhenkisen perheen pojista nuorin. Isä Vihtori oli ammatiltaan puuseppä. Hän kuoli Suomen sisällissodan aikaan huhtikuussa 1918, kun hänet ammuttiin kadulla vaikkei ollut sotimassa eikä edes aseistettu. Perhe lähti pakoon Laukaaseen, jossa Maria-äidillä oli sukulaisia. Samana vuonna he muuttivat Lahteen äidin veljen Augustin luo. Reino kävi Lahdessa neljä vuotta kansakoulua sekä Lahden Lyseossa keskikoulun. Vuonna 1931 hän suoritti armeijan lentokonekorjaajana Viipurissa. Näihin aikoihin hän kiinnostui huumoripitoisista kupleteista ja osti haitarin.[3]

Varsinaiselta ammatiltaan Helismaa oli konelatoja.

Päästyään armeijasta Reino työskenteli aluksi lautatarhalla ja myöhemmin sähköyhtiössä mittarinlukijana. Vuonna 1935 hän aloitti enonsa Augustin omistaman kirjapainon konelatojana, aluksi harjoittelijana. 1930-luvulla hän oli myös jonkin aikaa Lahden sosialidemokraattien nuoriso-osastossa ja työskenteli myös pankin vahtimestarina.[3]

Tuona aikana oli tapana muuttaa sukunimi suomalaiseksi. Niin teki myös Reino Helenius, joka päätti vuonna 1934[1] vaihtaa nimensä Helismaaksi. Helismaa meni naimisiin lahtelaisen Lempi Turusen (29.5.1915–4.7.1983)[4] kanssa 13. syyskuuta 1936. Pariskunta muutti Viipuriin, josta Helismaa sai vakituisen työpaikan Karjalan kirjapainossa.[3]

Vuonna 1937 Helismaat saivat ensimmäisen lapsensa, Arto-pojan. Tytär Satu syntyi vuotta myöhemmin vuonna 1938.[5]

Konelatojana ansaitut rahat eivät kuitenkaan riittäneet, joten Helismaan piti löytää myös jokin toinen ansiotulo. Hän rupesi kirjoittamaan Lukemista kaikille ja Seikkailujen maailma -lehtiin nimimerkeillä Rudi Halla, Masa Palo ja Eemil Arsa. Lisäksi hän alkoi esiintyä erilaisissa tilaisuuksissa kitaransa kanssa. Rahat riittivät lopulta viipurilaisen omakotitalotontin varaamiseen 1939.[3] Viipurissa Helismaa tutustui jo silloin näyttelijöinä ja muusikkoina tunnettuihin Masa Niemeen ja Kale Teuroseen, joiden kanssa hän esitti ohjelmaa paikallisten kirjaltajien juhlissa ja iltamissa.[6]

Vuonna 1939 Helismaa joutui kuitenkin lähtemään ylimääräisiin sotaharjoituksiin. Talvisota alkoi marraskuussa, ja Helismaa komennettiin ilmatorjuntaan. Sota loppui vuoden 1940 maaliskuussa ja Helismaa kotiutui toukokuussa. Viipuri menetettiin Neuvostoliitolle, joten Helismaa menetti kotinsa ja työpaikkansa. Edessä oli muutto takaisin Lahteen, jossa Helismaa sai työpaikan ravintolan vahtimestarina. Pian pariskunta kuitenkin muutti Helsinkiin, kun Helismaa sai työpaikan konelatojana Maalaiskuntien Liiton kirjapainossa; häntä pidettiinkin erittäin nopeana latojana.[7][3]

Talvisota oli päättynyt, ja Helismaa ryhtyi kirjoittamaan novelleja ja pakinoita Isku-nimiseen lehteen, jota hän Olavi Kanervan kanssa päätoimitti.[7] Kesällä alkoi kuitenkin jatkosota ja miehiä tarvittiin rintamalla. Tällä kertaa Helismaa joutui etulinjaan. Pian hänen taitonsa riimittelijänä ja laulajana huomattiin, ja hänet siirrettiin viihdytysjoukkoihin. Sota päättyi 1944 ja Helismaa palasi takaisin kirjapainoon. Sota oli kuitenkin väsyttänyt häntä ja hän haaveili tavallisesta perhe-elämästä. Esiintymiset rajoittuivat lähinnä kirjapainon omiin juhliin.[3] Vuonna 1945 Helismaan perheeseen syntyi poika Markku, joka myöhemmin tuli tunnetuksi toimittajana. Samaan aikaan Helismaat perustivat kotinsa silloisen Helsingin maalaiskunnan Puistolaan, joka kuitenkin jo vuoden 1946 alussa liitettiin Helsinkiin.[5]

»Helismaan runontekotaito tuli ilmi painossa, kun Helismaa nopeaan tahtiin latoi tekstiä ja samalla keskusteli jonkun toisen kanssa runosta, jota tämä tuli pyytämään ystävättären häihin tai kastetilaisuuteen, mihin tarvittiin nopeasti jokin sopiva runonpätkä. Hän kirjoitti nopeasti tekstin latomakoneella ja otti tavallisesta, työn alla olevasta palstasta yhden vedoksen ja ojensi sen tilaajalle: se oli pikapalvelua. Jos sävel oli ennakolta tiedossa – se saattoi olla kansanlaulu tai tuttu iskelmä – Helismaa lauloi tekstin latomakoneensa ääressä. Työkaverit sanoivat, että koska Helismaalla oli noin paljon sivuhommia, pitäisi latomoon kai saada parempi akustiikka.»
(Kirjasta Reino Helismaa, jätkäpoika ja runoilija[3])

Maaliskuussa 1948 Helismaa pestattiin sosialidemokraattisen ammattiyhdistysmiehen Janne Hakulisen johtaman Työväen Ohjelmapalvelun (TOP) palkkalistoille. Toimiston periaatteena oli välittää ohjelmaa ja esiintyjiä lähinnä sosialidemokraattien eri puolilla maata järjestämiin tilaisuuksiin ja sen kaartissa oli etupäässä helsinkiläisiä taiteilijoita, Helismaan ohella muiden muassa näyttelijä ja laulaja Lulu Paasipuro. Taiteilija suoritti toimistolle esiintymisistään välityspalkkion, mutta sai pitää esiintymispalkkionsa itse. Työskentely TOP:ssa ei ollut Helismaalle poliittinen pesti, vaan hän oli siellä vapaana taiteilijana, joka oli tilattavissa esiintymään vaikkapa Rovaniemelle. Toisaalta hän kirjoitti revyytekstejä ja kisällilauluja sosialidemokraattisille kisälliryhmille ja SDP:n puoluetoimiston tarpeisiin. Samalla kuitenkin myös kansandemokraattien ohjelmatoimisto Ohjelmatyö kääntyi teksti- ja aihepulassaan Helismaan puoleen. Helismaa esiintyi muun muassa sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitun SDP:n vahvimman miehen Väinö Tannerin vapautumisen kunniaksi järjestetyssä juhlassa elokuussa 1948.[8]

Toivo Kärki ja Reino Helismaa työpöydän ääressä.

Tapio Rautavaaraan Helismaa tutustui Puistolan työväentalolla. He olivat kuulleet toisistaan jo sodan aikaan, sillä he olivat taistelleet samassa rykmentissä, JR 4:ssä, mutta eivät olleet vielä tuolloin tavanneet. Rautavaara oli kutsuttu esiintymään Puistolan työväentalolle, jolloin hän huomasi Reino Helismaan istuneen eturivissä. Rautavaaran kertoman mukaan Helismaa tuli näyttämön puolelle, paiskasi Rautavaaran kanssa kättä ja sanoi: ”Mä olen sitten se Helismaa.” [9]

Tapio Rautavaara muisteli ensitapaamistaan Helismaan kanssa Peter von Baghin haastattelussa vuonna 1978:

» Se oli onnellinen kohtaaminen. Meistä tuli kaverit heti. Onnellista oli myös se, että suurin piirtein samoihin aikoihin sattui syntymään Toivo Kärki, Reino Helismaa ja Tapio Rautavaara. Helismaa teki tekstit, Kärki sävelsi ja minä pulputin ne kansalle. Sodan jälkeinen kansa oli sellaista, että ne tahtoivat unohtaa sen harmaan formun, sen pulan ja ne tuskat ja kärsimykset ja pelon.»

[10]

Helismaa tuli tunnetuksi sodan jälkeen esittämällä J. Alfred Tannerin kupletteja. Ensimmäinen levytys tehtiin vuonna 1947 Rautavaaran kanssa kappaleella ”Yhteinen Susannamme”.[11] Vuonna 1948 Helismaa levytti yksinään J. Alfred Tannerin kappaleita, muun muassa ”Kekkerit Mäkelän kanatarhassa” ja ”Nujulan talkoopolkka”.[12][13] Muutamia viikkoja sen jälkeen, kun Rautavaara vuonna 1949 jätti päivätyönsä Osuustukkukaupassa, Helismaa sanoutui irti Työväen Ohjelmapalvelusta ja miehet muodostivat kiertueparin "Iloiset trubaduurit".[14]

Yhteisillä kiertueillaan Helismaa ja Rautavaara keskustelivat paljon runoudesta. Helismaalle oli aluksi yllätys, että myös Rautavaara, keihäänheittäjä, oli kiinnostunut lyriikasta. Vauhtiin päästyään miehet huomasivat, että heillä oli useita yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Molempien suosikkirunoilijoita olivat Eino Leino, Johan Ludvig Runeberg, Yrjö Jylhä, Kaarlo Sarkia ja Heikki Asunta. Suomennoksina he lukivat myös maailmanrunoutta; esimerkiksi Omar Khaijam oli kummallekin tuttu. Sekä Helismaalla että Rautavaaralla oli kiertueillaan mukanaan kirjoja, joista valittiin iltamissa esitettäviä runoja.[15]

Heti alussa "Iloisia trubaduureja" täydennettiin harmonikansoittajalla, jota tarvittiin paitsi säestämään laulajia, myös soittamaan iltamatilaisuuden päättäneet tanssit. Säestäjät vaihtuivat usein, ja eräässä vaiheessa tehtävässä oli Lasse Pihlajamaa, kunnes syksyllä 1949 vakituiseksi säestäjäksi löytyi suurelle yleisölle silloin vielä täysin tuntematon Esa Pakarinen. Pakarisen nimeä ei aluksi mainittu Helismaan ja Rautavaaran kiertueilmoituksissa lainkaan, mutta pian hänen koomikonlahjansa alkoivat näkyä muun muassa hänen kehittämiensä roolihahmojen Severi Suhosen ja Impi Umpilammen muodossa.[16]

Jo ennen sotia mainetta saavuttanut säveltäjä Toivo Kärki oli saanut jatkosodan aikana käsiinsä Olavi Paavolaisen toimittaman rintamamiesten runoantologian "Täältä jostakin", jossa hänen huomiotaan oli herättänyt hänelle täysin tuntemattoman alikersantti Reino Helismaan runo ”Unta ja totta”. Sodan päätyttyä Kärki otti yhteyttä Helismaahan. Kärki tunsi heti löytäneensä sukulaissielun; Helismaa oli impulsiivinen henkilö, joka suorastaan pulppusi ideoita.[17] Heistä tuli työkavereita, ja menestyksekäs yhteistyö jatkui aina Helismaan kuolemaan saakka. Heidän ensimmäisenä yhteisenä kappaleenaan syntyi vuonna 1948 ”Suutarin tyttären pihalla”, jonka Helismaa esitti. Vihjailevan sanoituksensa takia kappale oli kaksitoista vuotta esityskiellossa.[11][18] "Suutarin tyttären pihalla" oli Helismaan ensimmäinen levytetty sanoitus.[19]

Sotien jälkeen Helismaa esiintyi erityisesti myös Tapio Rautavaaran ja Esa Pakarisen kanssa, mutta Rautavaara sanoutui irti kiertueporukasta syksyllä 1950.[11] Rautavaara perusteli lähtemistään sillä, että isolla porukalla palkkiorahat pitää jakaa eikä kenellekään jää juuri mitään. Rautavaaran lähtö porukasta oli Helismaalle aluksi kova paikka, mutta myöhemmin hän myönsi Rautavaaran tehneen oikean ratkaisun.[9] [20] Samoihin aikoihin Toivo Kärjen yhteistyö hänen siihenastisen pääasiallisen sanoittajansa Lauri Jauhiaisen kanssa katkesi erimielisyyksiin. Jauhiainen katsoi, että hänelläkin on oikeus säveltämiseen, ja alkoi tarjota töitään kilpaileville levy-yhtiöille. Tästä Kärki suuttui ja antoi saman tien Jauhiaiselle lopputilin. Ennen Jauhiaista Kärjen kappaleita olivat tekstittäneet Kerttu Mustonen ja Helena Eeva. Molemmat olivat erittäin taitavia sanoittajia, mutta he eivät kuitenkaan olleet pysyneet Kärjen nopeassa tahdissa.[21]

Helismaa oli saavuttanut mainetta paitsi sanoittajana, myös säveltäjänä lauluillaan "Päivänsäde ja menninkäinen", "Balladi villistä lännestä" ja "Rakovalkealla". Heti alussa Kärki teki kuitenkin Helismaalle selväksi, että tämä kiinnosti häntä vain sanoittajana eikä säveltäjänä, mutta tekstien tekijänä hänelle tulisi riittämään töitä.[22] Helismaan taidoista esiintyjänä ja koomikkona Kärki ei myöskään ollut lainkaan niin vakuuttunut kuin Helismaa, joka itse oli suunnitellut itselleen uuden J. Alfred Tannerin tai Rafael Ramstedtin tyyliä.[23] Kun miesten yhteistyö käynnistyi toden teolla, kappaleita syntyi tiiviillä tahdilla: ”Katuviertä pitkin”, ”Linjuripolkka”, ”Rovaniemen markkinoilla”, ”Imatran Inkeri”, ”Kaksi vanhaa tukkijätkää”, ”Neljän tuulen tiellä”, ”Reppu ja reissumies”, ”Muhoksen Mimmi”, ”Kaksi ystävää”, ”Kievarin Kirsti”, ”Kulkurin iltatähti”, ”Rekiretki”, ”Lentävä kalakukko” – nämä kaikki ja monta muuta pelkästään vuonna 1951.[24] Vuonna 1951 Helismaa sai levylle kaikkiaan 46 tekstiään.[25] Laulajina olivat Helismaan itsensä lisäksi muun muassa Esa Pakarinen, Jorma Ikävalko, Justeeri (Kauko Käyhkö), Veikko Sato, Erkki Junkkarinen ja Matti Louhivuori. Helismaan oma laulutuotanto rajoittui vain humoristisiin kupletteihin.[11]

Rautavaara levytti paljon Helismaan kirjoittamia lauluja. Muutamat klassikoiksi muodostuneista kappaleista hän levytti vasta Helismaan kuoltua. Aiemmin Rautavaara ei erityisesti ollut innostunut Helismaan iskelmistä, sillä hän itse suosi iskelmän sijasta laulelmaa. Yhteistyö kaksikon välillä jatkui kuitenkin 1960-luvun taitteesta aina Helismaan kuolemaan saakka.[26]

Rautavaaran lähdettyä Pakarisen (vas.) ja Helismaan (kesk.) kiertueporukasta hänen tilalleen otettiin Jorma Ikävalko (oik.)

”Rillumarei”-elokuvat saivat alkunsa, kun ohjaaja Toivo Särkkä ehdotti yhteistyötä Helismaan, Pakarisen ja Jorma Ikävalkon kanssa. Vuoden 1951 elokuva Rovaniemen markkinoilla oli kansan suosikki mutta kriitikoiden vihaama. Elokuvaa seurasi joukko muita nopeasti kuvattuja rillumarei-elokuvia. Elokuvien käsikirjoitukset tehtiin nopeasti. Tarinat olivat romanttisia, mutta niiden rinnalla kulki huumorijuoni, ja elokuvat sisälsivät runsaasti iskelmiä.[11] Kriitikot vihasivat elokuvia, mutta kansa kuitenkin otti rillumarein avosylin vastaan, ja myöhempi arviointi on osoittanut sen olleen ainakin parhaimmillaan aitoa ja rehellistä katoavan maaseutumaisen elämänmuodon, tukkijätkien ja kulkureiden maailman kuvausta. Kärki ja Helismaa joutuivat armottoman ryöpytyksen kohteeksi, ja heitä pidettiin suomalaisen musiikkimaun pilaajina.[11] Vaikka heidän tuotteistaan vain pieni osa oli rillumareita, kaikki muutkin heitettiin ”virallisen” kritiikin taholta samaan roskakoriin. Kärki puolusteli Helismaata ja hänen töitään, välillä myös silloin kun hän oli arvostelijoiden kanssa osittain samaa mieltä.[9]

Samoihin aikoihin tehtiin runsaasti elokuvia, joihin Helismaa teki käsikirjoituksen ja Kärki musiikin. Lähes kaikki näistä lytättiin suoralta kädeltä, koska tekijänä oli Helismaa. Esimerkiksi Helismaan salanimellä kirjoittamaa näytelmää aluksi kehuttiin, mutta kun selvisi, että nimen takana olikin Helismaa, sen esittäminen lopetettiin.[9] Moni silloinen suosikki-iskelmä oli joko elokuvasta peräisin tai antoi elokuvalle aiheen. Pekka Puupää -elokuvien pitkä sarja alkoi 1953.[27] Suosittu elokuvasarja sai kuitenkin päätöksen vuonna 1960, kun Pätkää näytellyt Masa Niemi teki itsemurhan.[27]

Juhannuksen 1954 alla sai Vallilan kesäteatterissa Helsingissä ensiesityksensä Karjala-aiheinen laulunäytelmä Ruoska ja rakkaus, jonka tekijöiksi ilmoitettiin Väinö Karras ja Markku Tien'oja. Esityksen ohjasi Saara Ranin ja näyttelijät valmensi Into Lätti. Näytelmä sai kiittävät arvostelut, jopa niin, että Sam Sihvon Jääkärin morsiamen todettiin saaneen voittajansa. Ensiesityksen päätyttyä tekijöitä taputettiin esiin, mutta kukaan ei ilmestynyt lavalle. Helsingin Sanomien Toini Havu kiitteli näytelmän aitoutta ja iloisuutta ja elokuvaohjaaja Erik Blomberg suunnitteli sen filmaamista. Väinö Karras ja Markku Tien'oja tiedettiin yleisesti nimimerkeiksi, mutta salaisuus säilyi yli puoli vuotta, kunnes tekijöiksi paljastuivat Kärki ja Helismaa ja näytelmä katosi julkisuudesta.[28]

1950-luvun alkupuolen Kärki-Helismaa -tuotantoa olivat lisäksi muun muassa kappaleet ”Minä soitan sulle illalla”, ”Lauluni aiheet”, ”Laivat puuta – miehet rautaa”, ”Me tulemme taas”, ”Vanhan myllyn taru”, "Täysikuu", ”Odotin pitkän illan”, ”Hiljainen kylätie”, ”Muista minua”, ”Ohi on”, ”Lapin jenkka”, ”Mummon kaappikello”, ”Virta toi – virta vei” ja ”Keskiyön tango”.[29] Tuotannossaan Kärki ja Helismaa olivat johdonmukaisesti tavallisen kansalaisen puolella ”nappiherroja” vastaan. 1950-luvun lopulla esille nousi nuoria laulajia, ja Kärjen ja Helismaan tuotanto modernisoitui, syntyivät mm. kappaleet "Onni jonka annoin pois", "Vanhan veräjän luona" ja "Nuori rytmi" [30], 1960-luvun puolella mm. "Tähdet kertovat", "Tulenliekki", "Kaikessa soi blues", "Tango merellä" , "Neljäs mies".[31] Merkittävä oli vuoden 1963 "Tuopin jäljet", jonka myötä Tapio Rautavaara palasi Kärjen-Helismaan tuotannon pariin.[32] Helismaan tiettävästi viimeinen teksti oli "Aurinko laskee länteen", joka esitettiin vasta Helismaan kuoltua. [33]

Kärjen sävellysten lisäksi Helismaa teki myös muun muassa ulkomaalaisiin kappaleisiin suomenkielisiä sanoja. Hän kirjoitti tekstejä niin kupletteihin, tangoihin, iskelmiin kuin myös rakkauslauluihin.[11]

Helismaan 1960-luvun elokuvakäsikirjoituksia olivat muun muassa Oho, sanoi Eemeli, Pekka ja Pätkä neekereinä ja Se alkoi omenasta.

Vuosina 1945–1964 Helismaa käsikirjoitti Yleisradiolle – vuodesta 1948 lähtien pääjohtaja Hella Wuolijoen aloitteesta perustetulle Radioteatterille – alun toistasataa radiohupailua, joista tunnetuimpia oli useana jaksona vuodesta 1954 esiintynyt Villi länsi -aiheinen Laiska-Lassi. Lisäksi hän teki sketsejä ja lauluja muiden käsikirjoittamiin kuunnelmiin.[34] Helismaan ensimmäinen radiolle käsikirjoittama hupailu oli Härkätaistelu Tiritombassa vuodelta 1945, joka oli myös ensimmäinen radion viihdetoimituksen hoitajaksi juuri samana vuonna tulleen Antero Alpolan hyväksymä käsikirjoitus. Alpola piti tätä myös ajanvietetoimituksen ohjelmapoliittisena linjauksena.[35] Rakenteeltaan Helismaan kirjoittamat hupailut olivat Alpolan mukaan ”jonkinmoista operettia”, jossa oli melko niukasti repliikkejä, mutta runsaasti musiikkia. Repliikki saattoi ehkä jatkua lauluna tai laulu jatkua repliikkinä; samoin repliikkiin voitiin vastata laululla tai lauluun repliikillä. Myös Helismaalla itsellään oli jokaisessa hupailussaan esitettävänään jokin rooli.[36] Vuodesta 1958 lähtien esitetyn Kankkulan kaivolla -hupailun käsikirjoittamiseen Helismaa ei kuitenkaan osallistunut, vaikka eräissä sen arvioinneissa tätä veikkailtiinkin.[37] Helismaan kirjoittamia hupailuja ohjasivat vuorotellen mm. Marja Rankkala, Mauno Hyvönen, Oke Tuuri ja Kauko Käyhkö. Kankkulan kaivolla -sarjan tavoin Helismaa oli tarkoittanut hupailunsa nimenomaan harmittomaksi ajanvietteeksi eikä niissä otettu kantaa politiikkaan tai yhteiskunnallisiin ongelmiin. Helismaa itse luonnehti kuunnelmien käsikirjoittamista:

»Ei radioonkaan kirjoittaminen niin helppoa ole. Täytyy ajatella mitä kirjoittaa, muuten kirjoittaa helposti mitä ajattelee – ja se ei mene läpi. [38]»

Reino Helismaan radiouran alkuaikoina Yleisradion ohjelmaneuvosto suhtautui häneen erittäin kielteisesti ja Antero Alpola muisteli myöhemmin pitäneensä häntä väkipakolla ohjelmistossa. Alpola puolusti Helismaata eräässä Yleisradion ohjelmakokouksessa vuonna 1949:

»Ruma ääni, sellainen Helismaalla varmaankin on. Minusta se on kumminkin hyvin pieni vika kuplettilaulajalle. Miehen esityksissä ei ole epävarmuutta hänen puhutellessaan lauluineen kuulijaa. Hänellä on hyvin selvä tekstinlausunta eikä hän koketeeraa äänellään, vaan laulun sisältö on pääasia ja sen hän vie tehokkaasti perille. [39]»

Lokakuussa 1961 Reino Helismaa julkaisi kolmen levyn sarjan "Repen nykyaikaiset kansanlaulut", joissa ivan kohteena oli paitsi Yleisradion iskelmiä syrjinyt musiikkipolitiikka, myös Suomen sisäpolitiikan kielteiset ilmiöt ja lukuisat suurta yleisöä kuohuttaneet skandaalit. Ensimmäisen osan alussa Helismaa keskeytti Kai Pahlmanin yhtyeen aloittaman Rovaniemen markkinoilla -jenkan alkuunsa:

»Ei, ei, pojat, pankaas poikki. Nyt tehdään taidetta! Niin. Minulla on jo kauan ollut epämiellyttävä lisänimi; sanovat nimittäin Rillumarei-Helismaaksi. Tästä syystä olen tästä lähtien päättänyt laulaa vain taidetta. Ja helpoin tapa laulaa taidetta on laulaa kansanlauluja. Mutta kansanlauluja ei nykyään enää kukaan viitsi sellaisinaan – ainakaan ihan selvin päin – kuunnella, joten minä olen näitä lauluja hiukan nykyaikaistanut eli modernisoinut.»

Sanomalehdet olivat täynnä satiiristen laulujen aiheita. Pääministeri V. J. Sukselainen joutui eroamaan saatuaan tuomion niin kutsutussa Kansaneläkelaitoksen asuntojutussa, ja hieman myöhemmin valtakunnanoikeus tuomitsi Suomen Pankin johtajan Aarre Simosen sakkoihin Kätilöopiston jutussa. Mannerheimin Lastensuojeluliitossa paljastui yli 30 miljoonan markan kavallus, johon syylliseksi todettiin liitossa työskennellyt rouva Karin Sauramo, ja poliittisiakin sävyjä saaneessa margariiniskandaalissa väitettiin margariinin valmistukseen käytetyn jopa kuolleita kissoja. Maalaisliiton puoluesihteerin Arvo Korsimon kerrottiin saaneen Tampereen ja Turun välisen valtatie 9:n uuden linjauksen muutetuksi siten, että se halkaisi hänen oman maatilansa sijasta yhdeksän muuta tilaa ja teki lisäksi viisi tilaa elinkelvottomiksi. Everstiluutnantti Sven Oskar Lindgren pakotti metsästysmailleen Pernajassa eksyneen kultamitaliampuja Pentti Linnosvuon ja tämän seurueen kävelemään aseella uhaten edellään kädet ylhäällä ja housut kintuissa; samoihin aikoihin Ilmari Turjan Uusi Kuvalehti nosti esiin Lindgrenin entistä negatiivisempaan valoon saattaneen sotamies Hytin tapauksen jatkosodan ajalta. Julkisuudessa oli niin ikään paljon esillä rautatiehallituksen pääjohtajan Erkki Aallon omavaltainen johtamistyyli. Näitä kaikkia aiheita Helismaa käsitteli lauluissaan, ja osansa saivat myös presidentti Urho Kekkosen sisäpoliittiset otteet ja hänen uudelleenvalintansa estämiseksi perustettu Honka-liitto. Erään Helismaan pilkkalaulun "Ajankohtaista loiskiehuntaa" otsikko viittasi Kekkosen Paasikivi-seurassa pitämään ulkopoliittiseen puheeseen, jossa presidentti kuvaili Suomen puolueettomuuspolitiikkaa horjuttamaan pyrkivien tahojen toimintaa kemiallisin termein.[40]

Reino Helismaa oli kova tupakoimaan,[9] ja hän sairastui keuhkosyöpään 1960-luvun alussa. Syöpä saatiin kuitenkin onnistuneesti leikattua kevättalvella 1964 ja tulevaisuus näytti valoisalta, mutta myöhemmin saman vuoden aikana hänen yleiskuntonsa alkoi uudelleen heiketä ja lopulta jopa tavallinen kävelykin kävi voimille. Helismaalla havaittiin luusyöpä, johon hän kuoli 51-vuotiaana vuonna 1965. Hänet on haudattu Honkanummen hautausmaalle. Helismaan muistotilaisuudessa lausuttiin:

»Hän oli kansanmies, kansanrunoilija; hänen tukkijätkänsä ja äijänsä ovat yhtä aitoja kuin Haanpään koristelemattomuudessaan ja rentoudessaan. Kyllä Helismaa totisesti osasi ottaa myös ilon irti, ja hänen ilonsa oli vapauttavaa, rentouttavaa ja estotonta, hänen riiminikkariutensa virtuoisista. Aivan toisenlaisen Helismaan tapaamme monissa vakavissa lauluissa. Niissä on jo syviä äänenpainoja, mietteliästä elämänviisautta, herkkää lyriikkaa, hiljaista pohdintaa...[41]»

[42]

Sairaan miehen kärsimyksiä oli lisännyt Kaustisen Purppuripelimanneilta syksyllä 1964 saapunut kirje Tapio Rautavaaran levyttämän Peltoniemen Hintriikan surumarssin johdosta. Kirjeessä huomautettiin ensinnäkin, että kyseessä oli Peltoniemen Hintriikki – mies eikä nainen, kuten Helismaa oli käsittänyt. Toiseksi paheksuttiin sitä, että Helismaan kaltainen "rillumarei-mies" oli rohjennut kajota suorastaan pyhänä pidettyyn kaustislaisen kansanmusiikin tunnussävelmään. Pohjalaisina kaustislaiset eivät myöskään hyväksyneet mitään köyhyyttä sävelmiinsä; Hindrik Peltoniemi oli päin vastoin ollut vauras talonpoika. Kaustislaisten kirje loukkasi myös Tapio Rautavaaraa ja kappaleen sovittajaa Toivo Kärkeä, joka oli löytänyt kappaleen eräältä Yleisradion kantanauhalta. Kaustisen Purppuripelimannit lähettivät kirjeestä kopion Yleisradioon, joka pani Peltoniemen Hintriikan surumarssin saman tien esityskieltoon.[43]

Toivo Kärjen pojan Kalervo Kärjen mukaan Helismaan kuolema merkitsi vääjäämättä yhden aikakauden päättymistä, vaikka hänen ystävistään ja ikätovereistaan Toivo Kärki, Esa Pakarinen, Tapio Rautavaara ja Kauko Käyhkö jatkoivat uraansa vielä pitkään. Helismaa oli ollut ikäpolvensa keskeinen henkinen suunnannäyttäjä, sodan jälkeen aloittaneista viihteentekijöistä hän lähti ensimmäisenä, ja muiden oli siitä eteenpäin tultava toimeen uusin eväin. Toisaalta Toivo Kärki pääsi jatkossa hieman helpommalla, kun toisen "suomalaisen musiikkimaun pilaajan" varhainen poismeno aiheutti huonoa omaatuntoa iskelmää halveksineissa piireissä. Ne, jotka eivät Kärjen musiikista pitäneet, olivat ainakin hiljaa.[44]