Rauli Tuomi

Rauli Tuomi syntyi laajaan näyttelijäsukuun. Hänen vanhempansa olivat näyttelijät Arvi ja Santa Tuomi, ja Liisa Tuomi oli hänen siskonsa. Setä Valter Tuomi ja täti Emmi Jurkka (o.s. Tuomi) olivat niin ikään näyttelijöitä, samoin kuin Rauli Tuomen serkut Sakari, Vappu ja Jussi Jurkka.

Koulussa huonosti menestynyt Tuomi oli isänsä johtaman Viipurin Kaupunginteatterin avustajana ja opiskeli teatterin oppilaskoulussa. Hän sai kiinnityksen kaudeksi 1937–38 ja esitti Daniel Hjortin nimiroolin jo 17-vuotiaana. Vaativa rooli toi Tuomelle huomattavaa tunnustusta, ja menestyksen siivittämänä hän muutti Helsinkiin opiskelemaan Suomen Näyttämöopistoon.

Tuomi oli naimisissa häntä 11 vuotta vanhemman Rakel Linnanheimon kanssa viisi vuotta ennen kuolemaansa.

Tuomi opiskeli Näyttämöopistossa vuosina 1938–1940 ja sai tämän jälkeen kiinnityksen Suomen Kansallisteatteriin, jossa hän näytteli kuolemaansa saakka. Uran alkuajat hän palveli kuitenkin rintamalla talvisodassa Taipaleenjoella ja esiintyi viihdytyskiertueilla. Jatkosodan aikana sotilasarvoltaan vänrikki Tuomi osallistui muun muassa Sortavalan valtaukseen ja haavoittui useasti.

Sodan jälkeen Tuomi nousi Kansallisteatterin tähtinäyttelijäksi. Hän tulkitsi teatterissa usein klassisten draamojen romanttisia rakastajia, kuten Romeon ja Julian miespääosan. Julian roolissa oli Eeva-Kaarina Volanen. Niin ikään Tuomen taiteellisia menestysrooleja olivat muun muassa Sapphon Phaon, Likaisten käsien Hugo, Antigonen Haimon ja Lothringenin Johannan Farwell.

Tuomi esiintyi myös kaikkiaan 24 elokuvassa. Lukuisten pikkuroolien jälkeen hän teki ensimmäisen merkittävän osansa elokuvassa Synnin puumerkki (1942). Rooli arkkitehti Kaarle Lithauna Linnaisten vihreässä kamarissa (1945) toi hänelle parhaan miespääosan Jussi-palkinnon. Toistamiseen hänelle myönnettiin Jussi-patsas kahta vuotta myöhemmin Ilmari Unhon ohjaamasta elokuvasta ”Minä elän” (1946). Palkittujen roolien myötä Tuomi oli nopeasti kasvaneen suosionsa huipulla. Hänen viimeiseksi elokuvakseen jäi Haaviston Leeni (1948).

Tuomen suurimmat elokuvaosat olivat vireeltään traagisia nuoria rakastajia tai yksinäisiä sieluja. Aikalaiskriitikot pitivät hänen näyttelemistyyliään runollisen herkkänä ja modernin eleettömänä. Tuomi itse piti nimenomaan vakavista osista, sillä omien sanojensa mukaan häntä ei ollut siunattu huumorin lahjoilla.

On arveltu, että nuorena koettu sota, useat haavoittumiset ja poikkeuksellisen voimakas eläytyminen kärsivän kirjailijan rooliin ”Minä elän” -elokuvassa jättivät pysyvät jäljet Tuomen mieleen. Häntä on kuvattu luonteeltaan herkäksi ja kiihkeäksi. Tuomi teki 29-vuotiaana itsemurhan jättämällä eräänä yönä Helsingin-asuntonsa keittiössä kaasuhanan auki.[1]

»Meillä soi puhelin aamuyöstä – Rakel soitti ja kertoi että Rauli on Marian sairaalassa. On ilmoitettava Arville ja Santalle ja sitten kiiruhdettava paikalle. Kun saavuimme, oli kaikki jo ohi – Rauli oli kuollut.»
(Liisa Tuomi)

• Tuomi, Liisa: Elämäni kiikkulauta. Kustannusliike Apulehti, 1972.
• / Tuomi, Rauli (1919–1949) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• Rauli Tuomi Elonetissä.