Raoul Palmgren

Vuonna 1926 Palmgrenin vanhemmat muuttivat Orivedelle, ja Raoul lähti koulutielle Tampereelle. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen klassillisesta lyseosta. Palmgren opiskeli historiaa, estetiikkaa ja sosiologiaa Helsingin yliopistossa. Vuonna 1940, juuri valmistuneena filosofian kandidaattina, hänet valittiin Tampereen kaupunginkirjaston johtajaksi.

Palmgren kuului Katri Valan ihailijoihin. Tietämättä Valan 1930 solmimasta avioliitosta Armas Heikelin kanssa hän lähetti Valalle kosimakirjeen, ja nolo tapaus vaikutti myöhemminkin heidän väleihinsä.[1] Palmgren oli sittemmin kolmesti avioliitossa. Ensimmäinen puoliso oli toimittaja Irja Laurikainen 1936–1953, toinen teatteriohjaaja Ilmi Parkkari 1953–1979 ja viimeinen Marja-Leena Palmgren (o.s. Vainionpää). Palmgrenilla on neljä lasta: Marius (s. 1941), Oliver (s. 1945), Nina (s. 1957) ja Laura (s. 1959). Yksi hänen lapsenlapsistaan on näyttelijä-kirjailija Reidar Palmgren.

Palmgren osallistui talvisotaan, mutta kirjoitti myöhemmin, että koki olleensa väärällä puolella. Kieltäydyttyään jatkosodasta hän painui "maan alle". Maaliskuussa 1942 Raoul ja Irja Palmgren sekä Arvo Turtiainen pidätettiin. Raoul Palmgren tuomittiin sotilaskarkuruudesta ja valtiopetoksen valmistelusta neljäksi ja puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran johtoon kuulunut Irja Palmgren tuomittiin valtiopetoksen valmistelusta kuudeksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen.[2] Vankeusaikansa Raoul Palmgren oli aluksi Pelson ja myöhemmin Sukevan vankilassa. Raskaat ulkotyöt huonolla ravinnolla olivat viedä hengen, mutta pääsy kirjuriksi ja johtajan sihteeriksi pelastivat. Sotien jälkeen Palmgren katsoi yhdeksi keskeiseksi tehtäväkseen "tilinteon sotaan johtaneen 1930-luvun ja sen fasistisen ilmapiirin kanssa". Vuonna 1953 hän julkaisi näistä teemoista kertovan avainromaanin 1930-luvun kuvat nimimerkillä R. Palomeri. Palmgren on kertonut romaanin päähenkilön Rolf Pahlmanin olevan tarkka kuvaus hänestä itsestään.[3]

Palmgrenista kehittyi 1930-luvun mittaan aikansa johtava kirjallisuuskriitikko, jota luettiin arvostaen ja arvostellen sekä vasemmistossa että oikeistossa. Sosiologi Risto Alapuro luonnehti Palmgrenin kirjallista toimintaa kollegansa Perry Andersonin teoriaan viitaten[4] seuraavasti:

”Häneen sopii ehkä parhaiten Andersonin ajatus, että olennaista oli marxilaisen teorian ja porvarillisen teorian, ei marxilaisen teorian ja proletaarisen käytännön välinen suhde. Hänen tutkimukselliset kirjoituksensa olivat keskustelua porvarillisten tulkintojen kanssa esimerkiksi Kalevalasta ja kansallisesta noususta.”

Palmgren toimi aktiivisessa yhteydessä kulttuuriyhdistys Kiilaan ja johti 1930-luvulla Akateemista Sosialistiseuraa (ASS). Hänen puheenjohtajakaudellaan ASS alkoi suomentaa marxilaista kirjallisuutta, muun muassa Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisen puolueen manifestin vuonna 1935 ja seuraavana vuonna Marxin teokset Gothan ohjelman arvostelua ja Palkkatyö ja pääoma. Pari vuotta myöhemmin Palmgren toimitti ASS:n opintokerhoalustusten pohjalta oppikirjan Marxilaisuus: Dialektisen materialismin sovellutuskokeita. Palmgrenin lisäksi kirjaan kirjoittivat Helmer Adler, Olavi Selin, Jarno Pennanen, Mauri Ryömä, Reino Oittinen, Maija Savutie ja Cay Sundström freudilaisuudesta, luonnontieteistä ja työväenliikkeen taktiikasta sekä marxilaisesta valtio- ja historiankäsityksestä, sosiologiasta, talousopista ja estetiikasta. Kirja myytiin muutamassa kuukaudessa loppuun, eikä siitä otettu uusia painoksia.

Palmgrenin vaikutuksesta kirjailijajärjestö Tulenkantajat ja sosiaalidemokraattisena järjestönä aloittanut Akateeminen Sosialistiseura suuntautuivat jyrkästi vasemmalle[5]. Eräät Palmgrenin Soihtu-lehdessä vuonna 1937 julkaisemat lokakuun 1917 vallankumousta ylistäneet kirjoitukset johtivat siihen, että yleinen syyttäjä nosti häntä vastaan syytteen ”laillisen yhteiskuntajärjestelmämme halventamisesta”, mutta oikeus vapautti Palmgrenin.

Sodan jälkeen Palmgren toimi Kansankulttuuri Oy:n kirjallisena johtajana ja vuosina 1945–1952 Vapaa Sana -lehden kulttuuritoimittajana ja päätoimittajana sekä vuodesta 1957 ensin Kemin ja sitten Vaasan kirjastojen kirjastonjohtajana. Kolme vuotta väitöskirjansa valmistumisen jälkeen, vuonna 1968, hänet valittiin Oulun yliopiston kirjallisuustieteen professoriksi.[6]

Vuonna 1972 Palmgrenille myönnettiin arvokkaasta julkaisutoiminnasta Eino Leinon palkinto,[7] jota jakaa Eino Leinon Seura vuosittain kotimaisen kirjallisuuden tai sen tutkimuksen alalta.[8]

Palmgren liittyi Suomen Kommunistiseen Puolueeseen loppusyksyllä 1944 heti vapauduttuaan vankeudesta. Hän alkoi työskennellä lehtimiehenä. Hän ei kuitenkaan täysin hyväksynyt puolueen eikä Neuvostoliiton politiikkaa. Hän protestoi sitä, että puolueen “venäläisillä” eli Neuvostoliiton puoluekoulun käyneillä oli ylivalta. Palmgren oli kuitenkin kylmän sodan asetelmassa voimakkaasti Neuvostoliiton puolella: Neuvostoliiton aseet puolustivat rauhaa, kun taas Yhdysvallat valmisteli sotaa. Marsalkka Mannerheimin kuolema vuonna 1951 nosti esille Palmgrenissa vihamielisyyttä, vaikka se kansan valtaosassa herätti kunnioitusta ja arvostusta marsalkkaa kohtaan. Lopulta vuonna 1952 Palmgren erosi SKP:stä, jolloin hänet erotettiin Vapaan Sanan päätoimittajan tehtävästä.[5] Eroa edelsi titolaisuuden tuomitsemisesta syntynyt konflikti SKP:n johdon kanssa.[9]

• Vallankumous ja vastavallankumous Saksassa, 1937
• Venäläinen romaaniperinne ja Neuvostoliiton kirjallisuus, 1940
• Suuri linja, 1948
• Marxilaisen estetiikan kaksitasoisuus, 1953.
• 1930-luvun kuvat (nimimerkillä R.Palomeri), 1953
• Hapanta (nimimerkillä Hapan), 1953
• Miten luemme kaunokirjallisuutta, 1953
• Toivon ja pelon utopiat. Helsinki: Kansankulttuuri, 1963.
• Työläiskirjallisuus (väit.), 1965
• Joukkosydän: Vanhan työväenliikkeemme kaunokirjallisuus 1–2. Porvoo Helsinki: WSOY, 1966.
• Työläiset ja mustalaiset Minna Canthin "Työmiehen vaimon" sosiaalisina ja draamaelementteinä, 1970
• Maksim Gorki: Elämä ja teokset. Helsinki: Kansankulttuuri, 1978. ISBN 951-615-184-1.
• Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä, 1980
• Tekstejä Vapaan sanan vuosikymmeneltä, 1981
• Tekstejä viran ja viisauden vuosikymmeniltä, 1982
• Kapinalliset kynät I–III, 1983–1984
• Kaupunki ja tekniikka Suomen kirjallisuudessa, 1989
• Täällä toimitus: Lehdistö ja lehtimiehet kaunokirjallisen kuvauksen kohteena, 1994
• Vankilapäiväkirja: Raoul Palmgrenin epitafi 1940-luvulle. Toimittanut Marja-Leena Palmgren. Oulu: Pohjoinen, 1997. ISBN 951-749-293-6.

• Kalemaa, Kalevi: Raoul Palmgren: Suomalainen toisinajattelija. Helsinki: Tammi, 1984. ISBN 951-30-5382-2.
• Kalemaa, Kalevi: ”Palmgren, Raoul (1912–1995)”, Suomen kansallisbiografia, osa 7, s. 505–508. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-448-7. / Teoksen verkkoversio.
• Liikanen, Ilkka & Sallamaa, Kari (toim.): Palmgrenin työ: Raoul Palmgrenin yhteiskunnallisen ajattelun ja tutkijankuvan piirteitä sekä tuotannon bibliografia. Oulun yliopiston kirjallisuuden laitoksen julkaisuja 4. Oulu: Oulun yliopisto, 1982. ISBN 951-42-1214-2. Teoksen verkkoversio (PDF).

• Raoul Palmgrenin muistokirjoitus. Helsingin Sanomat (Käyttäjätunnuksella).
• Kiilasta ja 1930-luvun kulttuuripolitiikasta. Ylen Sininen laulu -sarjan osa.
• Alapuron, Risto: Suomen älymystö Venäjän varjossa. Helsingin Sanomat. 1977. Arkistoitu 5.3.2016. Viitattu 14.9.2020. Ensimmäinen luku kirjasta Suomen älymystö Venäjän varjossa
• Raoul Palmgren keskustelee vuonna 1969 Seppo Valjuksen kanssa George Orwellin romaanista 1984 ja sen kuunnelmaversiosta. YLEn elävä arkisto.
• Drufva, Juha: Raoul Palmgren jätti pysyvän jäljen kulttuurihistoriaan. Kansan uutiset 8.1.2012.
• Drufva, Juha: Raoul Palmgren loi uudenlaisen tavan hahmottaa korkeakulttuuria. Kansan uutiset 20.1.2012.
• Palmgren, Raoul hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)