Ranskan unioni

Ranskan unioni (ransk. Union française) oli Ranskan neljännen tasa­vallan perustus­lailla vuonna 1946 perustettu valtiollinen kokonaisuus, jonka muodostivat Ranska ja sen siihen­astiset siirto­maat. Vuonna 1958 sen tilalle perustettiin Ranskan yhteisö.[1]

Ranskan unioni
Union française
1946–1958
lippu vaakuna

     Ranska ja Ranskan merentakaiset departementit     Ranskan merentakaiset alueet     Yhdistyneiden kansakuntien huoltohallintoalueet
     Ranska ja Ranskan merentakaiset departementit
     Ranskan merentakaiset alueet
     Yhdistyneiden kansakuntien huoltohallintoalueet
Pääkaupunki Pariisi
Historia
– perustettiin 27. lokakuuta 1946
– Kambodža erosi unionista 25. syyskuuta 1955
– Etelä-Vietnam erosi 9. joulukuuta 1955
– Marokko erosi 2. maaliskuuta 1956
– Tunisia erosi 20. maaliskuuta 1956
– Laos erosi 11. toukokuuta 1957
– unioni lakkautettiin ja tilalle perustettiin Ranskan yhteisö 5. lokakuuta 1958
Viralliset kielet ranska
Valuutta Ranskan frangi
CFA-frangi
CFP-frangi
Ranskan Indokiinan piastre
Tunnuslause Liberté, égalité, fraternité
Kansallislaulu ”Marseljeesi”
Edeltäjä Ranskan siirtomaavalta
Seuraaja Ranskan yhteisö

Unionin rakenne

New Yorkin yliopiston Afrikan historian professori Frederick Cooperin mukaan Ranskan unioni käsitti kuuden­laisia alueita:

  1. Euroopassa varsinainen Ranska (ransk. France métropole), joka jakautui 90 departementtiin
  2. ”vanhat”, etupäässä Karibian alueella sijainneet siirto­maat, joista vuonna 1946 tuli Ranskan departementteja, sekä Senegalin neljä vanhaa kuntaa (Quatre communes)
  3. ”uudet” siirtomaat, jotka käsittivät pääosan Ranskan afrikkalaisista alueista ja joiden asukkaat enimmäkseen olivat Ranskan kansalaisuutta vailla
  4. Algeria, jonka alue oli osa Ranskan tasa­valtaa, mutta jonka asukkaista vain osa, etupäässä eurooppalais­taustaiset, olivat Ranskan kansalaisia, kun taas enimmät arabit ja berberit olivat alamaisia, joilla oli vain rajoitetut kansalais- ja poliittiset oikeudet
  5. protektoraatit Marokko, Tunisia ja Ranskan Indokiinan alueet, jotka olivat aikoinaan päätyneet sopimus­teitse Ranskan vallan alaisuuteen ja joiden hallitsijoilla oli itsenäisen valtion päämiehen asema
  6. huoltohallintoalueet kuten Kamerun ja Togo, joita Ranska hallitsi Yhdistyneiden kansa­kuntien valtuuttamana ja jotka olivat aikaisemmin olleet Kansain­liiton mandaattialueita.[2]

Historia

Ranskan unioni perustettiin Ranskan neljännen tasa­vallan perustus­lailla 27. lokakuuta 1946. Sen mukaan Ranskalla ei enää ollut siirto­maita, vaan Ranskan emämaa (ransk. France metropole), meren­takaiset departementit ja meren­takaiset territoriot yhdistettiin Ranskan unioniksi, yhdeksi Ranskaksi.[3]

Unionin tarkoituksena oli ”yhtenäistää meren­takaiset alueet Suur-Ranskaksi, jota asuttavat Ranskan kansalaiset ja jonka siunauksena on ranskalainen kulttuuri”.[3] Brittiläisestä imperiumista poiketen, joka oli asettanut siirto­maihin paikallis­hallinnon, joka saattoi luonnollisesti kehittyä erilliseksi hallitukseksi, Ranska halusi muodostaa yhden hallituksen hallitsemaan keskitetysti koko Ranskan unionia.[3]

Ranskan unionilla oli presidentti, korkea neuvosto (ransk. Haut Conseil) ja yleiskokous (ransk. Assemblée de l’Union). Presidenttinä toimi Ranskan presidentti. Unionin edustajistoon kuului tasavallan neuvoston, Ranskan kansallis­kokouksen sekä merentakaisten territorioiden ja departementtien paikallisten lain­säädäntö­elinten edustajia, mutta sillä ei käytännössä ollut mitään valtaa.[3] Korkea neuvosto kokoontuikin vain kolme kertaa, ensimmäisen kerran vuonna 1951.[4]

Merentakaisilla alueillakin oli edustajistonsa, mutta todellisuudessa kaikki valta pysyi Ranskan parlamentilla ja oli täten hyvin keskitetty.[3] Meren­takaisten alueiden omilla edustajistoilla oli vain rajoitetusti valtaa paikallisissa asioissa.[3] Sen sijaan monet meren­takaisten territorioiden synty­peräiset asukkaat kohosivat Ranskan emämaassa merkittävään asemaan, jolloin heistä käytettiin nimitystö evolués (”kehittyneet”).[3]

Siinä toivossa, että Algeriaan saataisiin rauha, unionin rakennetta uudistettiin 31. tammikuuta 1956. Assimilaatio tavoitteena hylättiin ja territorioille myönnettiin autonomia, joka teki niille mahdollisesti perustaa oman paikallisen hallituksen ja lopulta itsenäistyä.[3] Tämä ei kuitenkaan toteutunut ennen vuotta 1958, jolloin Charles de Gaullen vaikutuksesta säädettiin Ranskan viidennen tasa­vallan perustus­laki. Silloin Ranskan unioni lakkautettiin ja tilalle perustettiin Ranskan yhteisö, joka oli itse­hallinnollisten valtioiden muodostama valtio­liitto. [3]

Ranskan unionista eronneet maat

Seuraavat maat erosivat Ranskan unionista ja itsenäistyivät jo ennen kuin unioni vuonna 1958 lakkautettiin:

Lisäksi Ranska luovutti Intialle vuonna 1950 Chandernagorin ja vuonna 1954 muut Intian rannikolla sijainneet alueensa (Pondicherry, Karikal, Mahé, Pondicherry ja Yanao).[8]

Lähteet
  1. ”Ranskan yhteisö”, Otavan iso Fokus, 6. osa (Ra–Su), s. 3432. Otava, 1973. ISBN 951-1-01236-3.
  2. Marc Frey, Jost Dülferr (toim).: ”Alternatives to Nationalism in French West Africa, 1945-60”, Elites and Decolonization in the Twentieth Century, s. 110–137. Houndmills: Palgrave Macmillan, 2011.
  3. Alfred William Brian Simpson: Human Rights and the End of Empire: Britain and the Genesis of the European Convention, s. 285–287. Oxford University Press, 2004. ISBN 199267898. Teoksen verkkoversio.
  4. Simpson, Human Rights (2004), s. 286, alaviite 33
  5. Cambodia severs ties with France - Declares Her Independence - Prince Norodom Takes the Post of Premier. New York Times, 26.9.1955. Artikkelin verkkoversio.
  6. Pentagon Papers Part IV A 3 media.nara.gov. Arkistoitu 5.4.2012. Viitattu 25.9.2015.
  7. Laos Worldvisitguide.com.
  8. ”Ranskan Intia”, Otavan iso Fokus, 6. osa (Ra–Su), s. 3405. Otava, 1973. ISBN 951-1-01236-3.

    Kirjallisuutta
    • French Africa, 1947–48: Reform, Violence, and Uncertainty in a Colonial Situation. Critical Inquiry, 2014, 40. vsk, nro 4, s. 466–478. Artikkelin verkkoversio.
    • A comparative study of French and British decolonization. Comparative Studies in Society and History, 1978, 20. vsk, nro 1. Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
    • The French Colonial Consensus and People's War, 1946-58. Journal of Contemporary History, 1974, s. 217–247. Artikkelin verkkoversio.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.