Ranskan lakiasäätävä kansalliskokous

Ranskan lakiasäätävä kansalliskokous (ransk. Assemblée nationale législative) oli Ranskan parlamentti vallankumouksen aikana vuosina 1791–1792. Se toimi ensimmäisen perustuslain säätämisen ja monarkian kumoamisen välisen yhden vuoden ajan.

Kuningas Ludvig XVI julistaa sodan Itävallalle lakiasäätävän kansalliskokouksen istunnossa 20. huhtikuuta 1792.

Lakiasäätävä kansalliskokous korvasi vuoden 1791 perustuslain nojalla perustuslakia säätävän kansalliskokouksen. Lakiasäätävän kansalliskokouksen vaalit järjestettiin 29. elokuuta – 5. syyskuuta 1791, ja se aloitti toimintansa 1. lokakuuta 1791. Se kokoontui koko toimintansa ajan Pariisissa samassa paikassa kuin edeltäjänsä, Tuileries’n palatsin pihapiiriin kuuluneessa niin sanotussa Maneesin salissa (Salle du Manège).[1] Perustuslain mukaan lakiasäätävään kansalliskokoukseen kuului 745 edustajaa, jotka valittiin epäsuoralla valitsijamiesvaalilla. Äänioikeus oli rajattu niin sanottuihin aktiivisiin kansalaisiin eli niihin vähintään 25-vuotiaisiin miehiin, jotka maksoivat vuodessa vähintään kolmen työpäivän arvon verran veroja. Kansalliskokouksen vaalikauden oli tarkoitus olla kaksi vuotta. Kuninkaalla oli kansalliskokouksen säätämiin lakeihin lykkäävä veto-oikeus.[2][3]

Perustuslakia säätävä kansalliskokous oli päättänyt edustaja Maximilien Robespierren aloitteesta, että sen jäseniä ei voitu valita lakiasäätävään kansalliskokoukseen, joka sai näin kokonaan uuden, selvästi edeltäjäänsä radikaalimman kokoonpanon.[4] Perustuslakia säätävässä kokouksessa vasemmistosiipenä ja hallitsevana ryhmänä olleet perustuslaillisen monarkian kannattajat, feuillantit, olivat lakiasäätävässä kokouksessa oikeistona ja vähemmistönä.[3] Tasavallan kannattajia oli lähes puolet edustajista.[4] Uutena vaikutusvaltaisena vasemmistona olivat girondistit, jotka saivat nimensä siitä, että monet heidän johtajistaan oli valittu Gironden maakunnasta. Girondistien johtohahmoja olivat Brissot, Vergniaud ja Guadet. Kansalliskokouksen enemmistön muodostivat riippumattomat edustajat, mutta taitavina puhujina tunnetut girondistit saivat usein enemmistön puolelleen ja pääsivät siten hallitsevaan asemaan.[3] Lisäksi jotkin kansalliskokousedustajat (mm. Chabot ja Merlin de Thionville) kuuluivat girondisteista vasemmalle olleeseen jakobiiniklubin radikaalisiipeen.[5] Muita vaikutusvaltaisia edustajia olivat muun muassa Condorcet, Cambon ja Couthon.[4]

Tärkein lakiasäätävän kansalliskokouksen aikana tehty päätös oli 20. huhtikuuta 1792 annettu sodanjulistus Itävallalle, mikä oli girondistien äänekkäästi ajama hanke. Kansalliskokous ajautui konfliktiin kuningas Ludvig XVI:n kanssa, sillä kuningas käytti toistuvasta veto-oikeuttaan jarruttaakseen kansalliskokouksen säätämiä lakeja, erityisesti sellaisia, jotka oli tarkoitettu rojalistiemigranttien ja niskuroivan papiston rankaisemiseen. Ludvig XVI:n ja monarkian epäsuosio johti Pariisissa 10. elokuuta 1792 puhjenneeseen kansannousuun, jonka yhteydessä kansanjoukot ja kapinalliset sotilaat pakottivat kansalliskokouksen panemaan kuninkaan viralta ja kutsumaan koolle uuden perustuslakia säätävän kansalliskokouksen.[4][1] Kansalliskokous määräsi seuraajansa, kansalliskonventin, valittavaksi miesten yleisellä äänioikeudella aiemman tuloihin sidotun äänioikeuden sijaan. Lakisäätävä kansalliskokous piti viimeisen istuntonsa 20. syyskuuta 1792. Kansalliskonventti aloitti toimintansa samana päivänä ja julisti kaksi päivää myöhemmin ensimmäisen tasavallan perustetuksi.[1]