Ranskan Sudan

Ennen ranskalaismiehitystä nykyisen Malin alueella oli useita valtioita. Niistä suurimmat olivat Samori Tourén hallitsema mandinkavaltakunta Wasulu Nigerjoen yläjuoksulla, sulttaani Ahmadu Tallin tukulorivaltakunta joen keskijuoksulla ja Tieba Traorén senufovaltio Kenedugu etelässä. Keskenään sotineet afrikkalaisvaltiot kärsivät sisäisistä valtataisteluista ja alistettujen heimojen kapinoista. Ne eivät kyenneet vastustamaan nykyaikaisesti aseistetun siirtomaa-armeijan vähitellen edennyttä hyökkäystä.[3]

Länsi-Sudanin valtaamista tavoitellut Ranska laajensi aluettaan lännestä Senegalista käsin. Senegalin kuvernöörin Louis Faidherben aikana vuonna 1854 alettiin rakentaa Médinen linnoitusta Senegaljoen yläjuoksulle. Tukulorivaltakunnan hallitsijan Umar Tallin kanssa solmittu sopimus vakiinnutti Ranskan valtapiirin Bafingjoelle saakka. Ranskalaiset tiedustelijat matkailivat alueella solmien sopimuksia paikallisten päälliköiden kanssa.[4]

Länsi-Sudan 1880-luvun lopussa.

Kaksikymmentä vuotta kestänyt Länsi-Sudanin alistaminen alkoi vuonna 1878. Gustave Borgnis-Desbordesin ja Joseph Gallienin johtamaan ensimmäiseen vaiheeseen kuului vähittäinen eteneminen kohti Nigerjokea. Ranskalaiset perustivat linnoitukset Bafoulabéen vuonna 1879, Kitaan vuonna 1881 ja Bamakoon vuonna 1883. Vuonna 1880 alettiin rakentaa rautatietä Kayesin ja Bamakon välille. Ahmadun kanssa solmittiin vuonna 1881 sopimus, jonka perusteella ranskalaiset saivat purjehtia Nigerjokea pitkin.[5]

Berliinin konferenssista vuonna 1884 alkaneen toisen vaiheen tavoitteena oli Samorin, Ahmadun ja Tieban alistaminen diplomatian keinoin Ranskan vasalleiksi. Paikallisten päälliköiden kanssa solmituilla protektoraattisopimuksilla Ranskan alaisuuteen joutuivat laajat alueet Bafingin, Falémén ja Gambian yläjuoksuilla sekä Fouta Djallonin pohjoisrinteillä. Ahmadun kanssa solmittiin uusi sopimus vuonna 1887. Samorin kanssa kolmivuotisten taistelujen jälkeen vuonna 1886 solmittu sopimus mahdollisti Mamadou Laminen johtaman kapinan kukistamisen Senegalissa. Seuraavan vuoden protektoraattisopimus Samorin kanssa laajensi Ranskan aluetta Niger- ja Tinkissojoelle saakka. Siguiriin perustettiin vuonna 1888 tärkeä linnoitus. Dinguirayen emiirin Aguibu Tallin, Futa Djallonin sulttaanien ja Kenedugun Tieban kanssa solmitut liitot estivät brittien etenemisen Gambiasta ja Sierra Leonesta. Wasulun ja Kenedugun sota vuosina 1887–1888 heikensi molempia ja pakotti Samorin uusiin alueluovutuksiin.[6]

Vuonna 1890 alkanut kolmas vaihe liittyy siirtomaavaltojen väliseen kilpailuun ja tarpeeseen miehittää aikaisemmin vain kartalle piirretyt etupiirialueet. Ranskan Sudanin ensimmäinen kuvernööri Louis Archinard aloitti hyökkäyksen tukulorivaltakuntaa vastaan, jota hallitsivat Kaartan alueen Nioroon siirtynyt Ahmadu ja hänen Ségouun jäänyt poikansa Madani. Ségou vallattiin Mari Diarran johtamien bambaroiden tuella vuonna 1890 ja Nioro vuonna 1891. Mari Diarran johtama kapina kukistettiin ja Ségoun valtaistuimelle asetettiin vähäksi aikaa Kaartan entisen bambarahallitsijan poika Bodian Coulibaly. Nigerin vasemmalle rannalle Sansandingiin perustettiin Mademba Syn johtama nukkevaltio. Ahmadu pakeni Macinan pääkaupunkiin Bandiagaraan, josta hänet karkotettiin vuonna 1893. Tukulorivaltakunnan viimeinen jäänne oli ranskalaisten Bandiagaraan asettama Ahmadun veli Aguibu, joka hallitsi vuoteen 1902 saakka.[7]

Ranskan Sudan vuonna 1893.

Segun, Kaartan ja Macinan alueiden valtauksen jälkeen ranskalaiset saattoivat keskittyä Samori Tourén mandinkavaltakunnan tuhoamiseen. He perustivat jo vuonna 1891 linnoituksen Nigerin itäpuolelle Kankaniin ja hävittivät Wasulun pääkaupungin Bissandougoun. Samorin sissisodan hävityksistä kärsineet heimot asettuivat ranskalaisten puolelle, ja hänen uudelleen aseistautunut armeijansa siirtyi itään Kongin alueelle. Ranskalaisten taisteluissa kärsimät tappiot koskivat lähinnä heidän bambarasotilaista koostunutta alkuasukasarmeijaansa. Sota kävi kuitenkin suhteettoman kalliiksi, mikä herätti arvostelua kotimaassa. Keskustelu armeijan omavaltaisuudesta saavutti huippunsa vuonna 1894, kun Timbuktun vastoin siviilikuvernöörin määräystä vallannut Eugène Bonnierin retkikunta tuhoutui tuaregien kanssa käydyssä taistelussa. Joseph Joffren lisäjoukot löivät tuaregit, mutta taistelut Timbuktun ja Gaon seuduilla jatkuivat vielä monen vuoden ajan.[8]

Ranskalaisten vahvistetut joukot valloittivat vuosina 1895–1898 nykyisen Burkina Fason mosivaltiot ja Kenedugun pääkaupungin Sikasson. Kenedugun viimeinen hallitsija Babemba Traoré teki taistelussa itsemurhan. Ranskan ja Britannian länsiafrikkalaisten siirtomaiden rajat vahvistettiin vuonna 1898, ja Liberiaa kohti vetäytynyt Samori jäi ranskalaisten vangiksi. Britannia tunnusti Senegalista Tšadiin ulottuneen Ranskan Länsi-Afrikan vuoden 1899 julistuksella, vaikka sen itäosa oli yhä miehittämättä.[9]

Katin varuskunta 1900-luvun alussa.

Alkuasukasjoukkojen tarkastus Timbuktussa.

Bakoyejoen ylittävä rautatiesilta Toukotossa.

Kenraalikuvernöörin käynti Bamakon asemalla.

Rautatien pääteasema Koulikorossa.

Jokilaiva lähtee Kayesista.

Postialus Nigerjoella.

Kuvernöörin residenssi Bamakossa.

Katu Bamakossa.

Siirtomaan rajat ja viralliset nimet muuttuivat moneen kertaan, mutta yleisessä kielenkäytössä se tunnettiin koko ajan Ranskan Sudanina[10]. Vuonna 1880 perustettiin sotilasalue, jota kutsuttiin nimellä Ylä-Senegal. Sen keskuspaikkana toimi aluksi Médinen linnoitus ja vuodesta 1881 lähtien Kayes. Alue nimettiin Senegalin kuvernöörin alaiseksi Ranskan Sudaniksi 18. elokuuta 1890. Ranskan Sudan erotettiin Senegalista vuonna 1892 ja seuraavana vuonna sen sotilashallinto korvattiin siviilihallinnolla.[11]

Ranskan Länsi-Afrikan muodostamisen yhteydessä vuonna 1895 osia Ranskan Sudanista liitettiin Senegaliin ja Ranskan Guineaan. Vuonna 1899 laajoja alueita liitettiin Guineaan, Dahomeyhin ja Norsunluurannikkoon ja siirtomaan nimeksi tuli Ylä-Senegal ja Keski-Niger.[12] Siitä ja Senegalin yhteyteen kuuluneista protektoraateista muodostettiin Senegambia ja Niger vuonna 1902[13][14].

Vuonna 1904 perustettiin Ranskan Länsi-Afrikan federaatioon kuulunut Ylä-Senegal ja Niger. Vuoteen 1911 saakka siihen kuului myös Nigerin sotilasalue (nykyinen Nigerin tasavalta) ja vuoteen 1919 Ylä-Volta. Siirtomaan pääkaupunki siirrettiin vuonna 1908 Kayesista Bamakoon.[12]

Vuonna 1920 alue nimettiin jälleen Ranskan Sudaniksi. Osa lakkautetusta Ylä-Voltasta liitettiin siihen vuonna 1932. Alue palautettiin vuonna 1947, jolloin Ylä-Volta perustettiin uudelleen.[12] Osa Hodhin alueesta liitettiin Mauritaniaan vuonna 1944[15].

Ranskan Sudanin hallinto oli samanlainen kuin muissa Ranskan Länsi-Afrikan siirtomaissa. Kuvernöörin (vuoteen 1937 saakka virallisesti varakuvernöörin) johtama alue oli jaettu ranskalaisten komendanttien johtamiksi piireiksi, jotka puolestaan jakautuivat afrikkalaisten päälliköiden johtamiksi kantoneiksi. Siirtomaan kuvernööri oli Dakarissa istuneen Ranskan Länsi-Afrikan kenraalikuvernöörin alainen.[16] Ranskan Sudanin kuvernööreinä toimivat muun muassa William Ponty (1899–1908), Jean Henri Terrasson de Fougères (1924–1931) ja Edmond Jean Louveau (1946–1952).[17]

Alueella sijainneet protektoraatit lakkautettiin vuonna 1904, ja valta siirtyi kokonaan ranskalaisen hallintokoneiston käsiin. Perinteisen eliitin joukosta nimitetyistä kantoninpäälliköistä tuli virkamiehiä, joiden tuomiovalta siirtyi vuonna 1912 kantonien tuomioistuimille. Siirtomaan talous perustui pakkotyöhön, väestön maksamaan henkilöveroon ja kauppiailta kerättyihin maksuihin, jotka eivät kuitenkaan riittäneet kattamaan armeijan ja hallinnon kuluja. Järjestelmän paikallisia tukipylväitä olivat henkilöverosta osansa saaneet kantoninpäälliköt, olojen vakiintumisesta hyötyneet kauppiaat sekä siirtomaa-armeijan sotilaat ja aliupseerit, joista bambarat muodostivat kaksi kolmasosaa.[18]

Ranskan Sudanin vientituotteita olivat arabikumi, puuvilla, maapähkinä, elävä karja, kulta, norsunluu, strutsinsulat ja ensimmäiseen maailmansotaan saakka kautsu. Tuonti koostui tehdasvalmisteisista kankaista, elintarvikkeista ja suolasta. Yleensä rahana peritty henkilövero edisti rahatalouden kehitystä. Dakarin–Nigerin rautatien valmistuminen Kayesin ja Bamakon välille vuonna 1904 ja kokonaan vuonna 1923 houkutteli alueelle ranskalaisia kauppahuoneita, jotka ostivat raaka-aineita pilkkahintaan ja myivät kalliita teollisuustavaroita. Orjuuden lakkauttaminen virallisesti vuonna 1905 synnytti työvoimareservin, joka asutti sodassa autioituneita alueita, työskenteli puuvilla- ja maapähkinäpelloilla sekä hakeutui ansiotöihin Senegaliin, Gambiaan ja Norsunluurannikolle.[19]

Pohjoisen tuaregit ja Bandiagaran ylängön dogonit jatkoivat vastarintaa 1910-luvulle saakka. Ensimmäisen maailmansodan taistelukentille värvättiin Ranskan Sudanista etupäässä väkisin 72 000 sotilasta, ja elintarvikkeiden pakko-otot herättivät tyytymättömyyttä. Vuosina 1915–1918 syntyi kapinaliikkeitä Bélédougoussa, Mustan-Voltan ja Banin välisellä alueella sekä Firhunin johtamien tuaregien keskuudessa, mutta Ranskan armeija tukahdutti ne kovin ottein.[20]

Kapinaliikkeiden seurauksena siirtomaahallinto etsi tukea perinteiseltä afrikkalaiselta eliitiltä. Vuonna 1919 perustettiin kuvernöörin arvohenkilöistä nimittämät kantonineuvostot ja seuraavana vuonna kuvernöörin apuna toiminut Ranskan Sudanin hallintoneuvosto, jonka afrikkalaisjäseniä alettiin valita vaaleilla vuonna 1925. Äänioikeuden sai muutama tuhat arvohenkilöä, virkamiestä, kauppiasta, siirtomaa-armeijan entistä upseeria ja palkittua sotaveteraania. Bamakoon, Kayesiin ja Moptiin perustettiin viranomaisten nimittämät kaupunkineuvostot. Valtaosa afrikkalaisista oli kuitenkin edelleen Ranskan alamaisia, joilla ei ollut kansalaisoikeuksia.[21] Alamaisia koski usein mielivaltainen alkuasukaslainsäädäntö, jonka perusteella heidät voitiin määrätä pakkotyöhön tai armeijaan[22].

Vuonna 1921 suoritetun väestönlaskennan mukaan Ranskan Sudanissa oli 2,5 miljoonaa asukasta, joista 1 164 oli Ranskan kansalaisia. Väestö kasvoi noin neljän prosentin vuosivauhtia. Kaupunkiväestön lisääntymisestä huolimatta yli 95 prosenttia siitä oli puolittain omavaraistaloudessa eläviä maanviljelijöitä.[23]

Ranskan Sudan oli maailmansotien välisenä aikana Länsi-Afrikan vilja-aitta, josta vietiin maataloustuotteita muihin siirtomaihin. Tuotanto kasvoi nopeasti 1930-luvun alun lamavuosia lukuun ottamatta, ja kausitöistä naapurimaiden plantaasiviljelmillä muodostui pysyvä ilmiö. Maataloustuotannon rakenne säilyi monipuolisena maapähkinän ja puuvillan viljelyn laajentumisesta huolimatta.[24]

Ranskalaisten suurin investointihanke oli vuonna 1932 perustettu Office du Niger, jonka tavoitteena oli puuvillan tuotannon lisääminen keinokastelun avulla. Sotuban ja Markalan padot ja kastelujärjestelmät rakennettiin pakkotyövoimalla, ja niitä varten värvättiin maanviljelijöitä Ranskan Sudaniin liitetystä Ylä-Voltasta. Puuvillan asemasta pelloilla viljeltiin riisiä, ja kalliiksi tulleen projektin tulokset alkoivat näkyä vasta 1950-luvun vaihteessa.[25]

Alueen teollisuus oli hyvin vähäistä ja se liittyi lähinnä keinokasteluprojekteihin ja rautatien toimintaan. Ensimmäinen pieni vesivoimalaitos valmistui Félouun vuonna 1927. Teollisuutta suurempi merkitys oli perinteisillä käsityöammateilla. Kaupankäyntiä hallitsivat suuret ranskalaisyritykset. Viennin arvo saavutti aikaisemmin paljon suuremman tuonnin vuonna 1939.[26]

Sotien välisen ajan yhteiskunnalliset muutokset liittyvät taistelukentiltä palanneisiin sotaveteraaneihin, kansallisen sivistyneistön syntyyn, orastavaan ammattiyhdistysliikkeeseen ja politiikkaan sekä islamilaisiin herätysliikkeisiin. Alkuasukaslainsäädännön alaisuudesta vapautetut sotaveteraanit tukivat siirtomaavaltaa, mutta puolustivat toisaalta voimakkaasti omia etujaan. Ranskalaisen koulutuksen saanut nuori sivistyneistö työskenteli opettajina ja virkailijoina, ja heistä muodostui 1930-luvun vaihteessa syntyneen kolonialismin vastaisen liikkeen ydinjoukko. Ensimmäisiä sudanilaisia nationalisteja olivat radikaali Tiemoko Garan Kouyaté ja feodalismiin kallistunut Fily Dabo Sissoko. 1930-luvun alussa syntyi sivistyneistön yhdistystoimintaa, ja vuosikymmenen puolivälin jälkeen perustettiin ensimmäiseksi kansalaisjärjestöksi laskettava Foyer du Soudan. Afrikkalaiset rautatieläiset perustivat ammattiyhdistyksen Senegalin Thièsissä vuonna 1929.[27]

Ranskan kansanrintamahallitus aktivoi poliittista toimintaa. Sen eurooppalaiset kannattajat perustivat vuonna 1937 Amis du rassemblement populaire du Soudan français -järjestön, johon hyväksyttiin myös afrikkalaisia. Kansanrintaman myötä syntyi myös opettajien ammattiliitto, jonka johtajiin kuuluivat Mamadou Konaté ja Mamby Sidibé. Tavallisen kansan tyytymättömyys kanavoitui hamallismin kaltaisiin suufilaisveljeskuntiin, joita siirtomaahallinto piti erityisen vaarallisina.[28]

Toisen maailmansodan alkaessa Ranskan armeijaan kutsuttiin noin 60 000 sudanilaista. Sota lamautti siirtomaan talouden ja poliittisen elämän. Vichyn hallituksen menetettyä otteensa Länsi-Afrikasta vuonna 1943 alueelle syntyi demokratialiike, johon vaikuttivat ranskalaiset kommunistit. Ranskan afrikkalaisten siirtomaiden kuvernöörien kokouksessa Brazzavillessä vuonna 1944 laadittiin ohjelma, joka muodosti lähtökohdan sodanjälkeisille uudistuksille.[29]

Ranskan Sudanin talous toipui melko nopeasti toisen maailmansodan aiheuttamasta lamasta. Alueen väkiluku nousi 4,2 miljoonaan vuonna 1949, ja kaupungeista varsinkin Bamako kasvoi sodan jälkeen hyvin nopeasti. Työväestön ja toimihenkilöiden määrä lisääntyi, ja maaseudulle syntyi uusi maataloustyöväen ryhmä. Emämaan investoinnit keinokasteluhankkeisiin, infrastruktuuriin ja jossain määrin myös teollisuuteen kasvoivat voimakkaasti. Maapähkinän ja puuvillan vienti saavutti huippunsa 1950-luvun lopussa, mutta perinteiset naapurimaihin vietävät tuotteet kuten karja, kuivattu kala ja hirssi tuottivat kaksi kertaa enemmän tuloja.[30]

Vuonna 1946 hyväksytyn Ranskan neljännen tasavallan perustuslain mukaan Ranskan Länsi-Afrikasta ja Sudanista tuli osa Ranskan unionia. Alue sai edustajansa Ranskan kansalliskokoukseen, senaattiin, unionin yleiskokoukseen ja Ranskan Länsi-Afrikan suureen neuvostoon. Paikalliseksi kansanedustuslaitokseksi perustettiin kuvernöörin johtama alueneuvosto. Vuosina 1945–1946 hyväksytyt lait lakkauttivat alkuasukaslainsäädännön ja antoivat siirtomaiden asukkaille kansalaisoikeudet. Äänioikeutta laajennettiin uusiin väestöryhmiin, mutta vuoden 1946 kansalliskokousvaaleihin sai osallistua yhä vain kaksi prosenttia sudanilaisista.[31]

Ranskan Sudanin ensimmäiset poliittiset puolueet perustettiin vuosina 1945–1946. Niistä tärkeimmät olivat perustuslakia säätäviin kansalliskokouksiin valitun Fily Dabo Sissokon Sudanin edistyspuolue ja Mamadou Konatén johtama Sudanin liitto. Konservatiivista edistyspuoluetta tukivat perinteinen eliitti ja siirtomaahallinnon edustajat, kun taas radikaali kolonialismin vastainen Sudanin liitto sai kannatuksensa kaupunkiväestön ja sivistyneistön keskuudesta. Jälkimmäinen oli osa panafrikkalaista Rassemblement démocratique africain -puoluetta.[32]

Kommunistien kanssa yhteistyötä tehnyt Sudanin liitto joutui 1950-luvun vaihteessa viranomaisten vainon kohteeksi ja menetti kannatustaan edistyspuolueelle. Tilanne muuttui ammattiyhdistysliikkeen kasvun ja maalaisväestön aktivoitumisen myötä. Työväestön heräämisessä suuri merkitys oli vuosien 1947–1948 rautatielakolla. Sudanin liitto osallistui työläisten ja maataloustyöväen yhdistystoiminnan järjestämiseen ja vaati nykyaikaista työlainsäädäntöä, joka tuli voimaan vuonna 1952. Äänioikeutettujen määrä moninkertaistui 1950-luvun alussa ja saavutti miljoonan rajan Ranskan kansalliskokousvaaleissa vuonna 1956. Sudanin liitto löi vaaleissa kilpailijansa ja lähetti parlamenttiin ensimmäistä kertaa pääsihteerinsä Modibo Keïtan. Vallanvaihdon vahvistivat saman vuoden kaupunginvaltuustovaalit, joissa Keïta valittiin Bamakon kaupunginjohtajaksi, sekä vuoden 1957 aluekokousvaalit, joissa Sissokon ja Hamadoun Dickon edistyspuolue kärsi murskatappion. Siitä eronnut Jean Silvandre oli jo aikaisemmin ajautunut politiikan sivuraiteille.[33]

Ranskan kansalliskokouksen vuonna 1956 hyväksymä puitelaki oli yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden lisäksi säätänyt aluehallinnon uudistuksen, joka vahvistettiin presidentin asetuksella vuonna 1957. Ranskan Sudan sai muiden siirtomaiden tavoin aluekokouksen valitseman hallituksen, jonka puheenjohtajana toimi emämaan nimittämä alueen päämies eli entinen kuvernööri. Sudanin liitto muodosti hallituksen, jonka varapuheenjohtajaksi valittiin puoluejohtoon kuulunut Jean-Marie Koné. Aluekokous ja hallitus ryhtyivät toteuttamaan uudistuksia ja afrikkalaistamaan virkakuntaa, mihin liittyi myös kantonin- ja kyläpäälliköiden toimien lakkauttaminen.[34]

Sudanin liitto kannatti Länsi-Afrikan yhtenäisyyden säilyttämistä ja Ranskan kanssa liittoutuneiden autonomioiden federaatiota. Sen emopuolueessa RDA:ssa oli asiasta erilaisia näkemyksiä. Guinean Sékou Touré vaati välitöntä itsenäisyyttä ja Norsunluurannikon Félix Houphouët-Boigny vastusti liittovaltiota. Sudanin liitto piti täyttä itsenäisyyttä ennenaikaisena ja kehotti hyväksymään Charles de Gaullen ehdottaman Ranskan viidennen tasavallan perustuslain vuoden 1958 kansanäänestyksessä. Perustuslaki sai alueella 97 prosentin kannatuksen.[35]

Aluekokous julisti uuteen perustuslakiin nojautuen entisen Ranskan Sudanin Ranskan yhteisöön kuuluvaksi autonomiseksi Sudanin tasavallaksi 24. lokakuuta 1958. Ranskan Länsi-Afrikan hajottua Sudanin tasavallan, Senegalin, Ylä-Voltan ja Dahomeyn edustajat ryhtyivät suunnittelemaan Malin liittovaltiota, joka julistettiin Dakarissa tammikuussa 1959. Pian sen jälkeen vahvistettiin autonomisen Sudanin tasavallan perustuslaki. Maaliskuun 1959 lainsäädäntökokousvaaleissa Sudanin liitto sai kaikki edustajainpaikat ja pääministeriksi tuli puolueen johtaja Modibo Keïta. Maahan pystytettiin yksipuoluejärjestelmä.[36]

Kesäkuussa 1960 itsenäistyneeseen Malin liittovaltioon jäivät lopulta vain Sudanin tasavalta ja Senegal. Niiden johtajien väliset ristiriidat kärjistyivät nopeasti, ja Senegal julistautui itsenäiseksi elokuussa 1960. Liittovaltion hajoamisen seurauksena Sudanin tasavalta julistautui itsenäiseksi Malin tasavallaksi 22. syyskuuta 1960.[37]