Ranskan Intia

Ranskan Intiaan kuului viisi entistä kauppa-asemaa: Chandernagor Bengalissa, Pondichéry, Karikal ja Yanaon itärannikolla ja Mahé läntisellä Malabarrannikolla[3]. Se käsitti lisäksi joukon pieniä markkinapaikkoja ja varastoalueita, joista käytettiin nimityksiä loge, factorie tai terrain. Niiden yhteispinta-ala oli arviolta neljä neliökilometriä ja asukasluku 2 000–3 000 henkeä (vuonna 1947).[4]

Suurin osa väestöstä asui Pondichéryssa, joka oli myös pinta-alaltaan laajin alue, noin 300 neliökilometriä[5]. Alueiden etäisyys toistaan oli 150–1 905 kilometriä, mikä vaikeutti niiden hallintoa ja pakotti käyttämään Brittiläisen Intian infrastruktuuria[6]. Pondichéry koostui kahdestatoista ja Mahé ja Yanaon kahdesta erillisestä maapalasta, joita brittien ja myöhemmin Intian hallitsemat alueet erottivat toisistaan[7].

Ranskan Intia oli myös väestöltään hajanainen. Pondichéryn ja Karikalin asukkaat olivat tamileja, Chandernagorin bengaleja, Mahén malajalamin ja Yanaonin telugun puhujia.[8] Eurooppalaisia oli vuonna 1948 vain 781 henkeä[9]. Hindulaisia oli 86 %, katolisia 7,6 % ja muslimeja 6 % vuonna 1926[10].

Ranskalaiset saapuivat Intiaan portugalilaisten, hollantilaisten ja englantilaisten vanavedessä 1600-luvulla. Ludvig XIV:n valtiovarainministeri Jean-Baptiste Colbert perusti vuonna 1664 Ranskan Itä-Intian kauppakomppanian, jonka toimintaa jatkoi vuoteen 1769 saakka Compagnie des Indes Perpétuelles. Komppania perusti kauppa-aseman Pondichéryn kalastajakylään vuonna 1674, Chandernagoriin Kalkutan pohjoispuolelle vuonna 1688, Mahéen vuonna 1720 ja Karikaliin vuonna 1739. Yanaonissa ranskalaiset olivat harjoittaneet kaupankäyntiä vuodesta 1731, mutta heidän omistuksensa tunnustettiin vasta 1750.[11] Intiaan tuotuja tavaroita olivat viini, kankaat, rauta, lyijy ja tina, kun taas Ranskaan vietiin muun muassa puuvillakankaita, silkkiä, oopiumia, ammusten valmistamiseen tarvittavaa nitraattia, mausteita, teetä ja Länsi-Afrikassa rahana käytettyjä kaurikotiloita[12].

Ranskan ja Britannian taloudellinen kilpailu kärjistyi 1700-luvun puolivälissä. Kauppakomppanian kuvernööri Joseph-François Dupleix ryhtyi laajentamaan Ranskan omistuksia Etelä-Intiassa ja Deccanin ylängöllä solmimalla liittosopimuksia paikallisten hallitsijoiden kanssa. Komppania ei kuitenkaan ollut kiinnostunut aluevalloituksista ja Dupleix kutsuttiin takaisin kotimaahan. Seitsenvuotinen sota vuosina 1756–1763 vahvisti Britannian asemia. Napoleonin sotien aikana miehitetyt kauppapaikat palautettiin Ranskalle Pariisin rauhassa vuonna 1815, mutta maalta kiellettiin niiden linnoittaminen ja sotajoukkojen pitäminen.[13]

Ranskan Intian taloudellinen tilanne oli vuoden 1815 jälkeen vaikea Britannian saarrosta johtuneen kaupankäynnin tyrehtymisen seurauksena. Ranskalaiset eivät kuitenkaan hylänneet aluettaan, vaan kehittivät sen hallintoa ja pyrkivät ottamaan paremmin huomioon myös paikallisen väestön tarpeet. Pienuudestaan huolimatta Ranskan Intia oli 1800-luvun loppupuolelle saakka Algerian jälkeen Ranskan väkirikkain siirtomaa.[14] Sen asukkaat saivat Ranskan kansalaisuuden ja äänioikeuden parlamenttivaaleissa vuonna 1848. Alueen parlamenttipaikka lakkautettiin kuitenkin jo seuraavana vuonna ja se palautettiin vasta vuonna 1871. Seuraavana vuonna perustettiin paikallista väestöä edustaneet kunnallis- ja siirtomaaneuvostot. Todellinen valta pysyi kuitenkin kuvernöörin ja virkamiesten käsissä.[15]

Alueen talous alkoi elpyä tullimaksujen alentamisen jälkeen vuonna 1860. Tärkeimmät vientituotteet olivat seesami, indigoväri, puuvilla ja maapähkinät. Maataloutta ja liikenneyhteyksiä kehitettiin, ja monet intialaiset hakeutuivat ansiotöihin Ranskan ja Britannian siirtomaiden sokeriruokoviljelmille. Vuoden 1885 tienoilla suunta kuitenkin kääntyi, ja Pondichéry menetti asemansa vientisatamana Madrasille. Väestö sai elantonsa riisin viljelystä, tekstiiliteollisuudesta ja kalastuksesta. Koululaitosta kehitettiin, mutta sen laajentaminen paikallisen väestön keskuuteen törmäsi ranskan kielen taidon vähäisyyteen, konservatismiin ja kastieroihin.[16]

Ranskan Intia oli pieni, hajanainen ja taloudellisesti vähäpätöinen, mutta sillä oli huomattava merkitys maan siirtomaavallan ja kulttuuriarvojen symbolina. Vuonna 1946 se sai Ranskan merentakaisen alueen aseman ja sen asukkaista tuli Ranskan unionin kansalaisia. Toisessa maailmansodassa koetun nöyryytyksen jälkeen ranskalaiset halusivat pitää kiinni alueistaan myös Intian itsenäistyttyä vuonna 1947. Jawaharlal Nehru vaati kaikkien vieraiden valtioiden hallitsemien alueiden liittämistä Intiaan. Eräänlaisena hyväntahdon eleenä Ranska luopui vuoden lokakuussa 1947 loge-alueistaan, joita se ei käytännössä muutenkaan hallinnut.[17]

Ranskalaishallintoon tyytymättömimmän Chandernagorin kunnanvaltuusto päätti vuonna 1948 liittyä Intiaan. Päätös hyväksyttiin seuraavana vuonna järjestetyssä kansanäänestyksessä ja vahvistettiin vuonna 1951 solmitulla sopimuksella. Vuoden 1949 huhtikuussa Intia irtisanoi brittien vuonna 1941 solmiman tulliliittosopimuksen, jolla oli sodan aikana helpotettu Charles de Gaullea tukeneen Ranskan Intian tilannetta. Poliittinen ja taloudellinen painostus, 1930-luvulla alkanut intialaisen nationalismin nousu ja lisääntyneet levottomuudet siirtomaa-alueilla sekä tappio Indokiinassa saivat Ranskan lopulta antamaan periksi. Intiaa kannattavat aseelliset joukot ottivat haltuunsa Yanaonin ja Mahén kesä-heinäkuussa 1954 ja saman vuoden lokakuussa siirtomaan kunnanvaltuustojen ja edustajainkokouksen jäsenet päättivät liittymisestä Intiaan.[18]

Ranskan hallitus luovutti alueen Intialle de facto 1. marraskuuta 1954, mutta Ranskan parlamentti hyväksyi vuonna 1956 solmitun luovutussopimuksen vasta heinäkuussa 1962[19]. Pondichéryn, Karikalin, Mahén ja Yanaon alueista tuli Intian hallituksen nimittämän varakuvernöörin johtama Pondicherryn osavaltio, jolla oli vaaleilla valittu lainsäädäntökokous ja sen edustajista nimitetty ministerineuvosto. Se sai liittovaltion alueen statuksen vuonna 1962.[20]

• Guenot, Emmanuelle C.: Borders, Nationalism, and Representations: Imagined French India in the Era of Decolonisation, 1947–1962 ses.library.usyd.edu.au. 2015. Viitattu 26.5.2018.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ranskan Intia Wikimedia Commonsissa