Ranskan Dahomey

Ennen miehityssotaa ranskalaisten läsnäolo rannikolla oli voimakasta. Valloitussodassa 1890-luvun alussa kukistettiin fon-kansa ja saatiin hallintaan koko Etelä-Dahomey. Vuoteen 1900 asti ranskalaiset hallitsivat suojelemiensa paikallisten hallitsijoiden avulla lähes koko maata, kunnes heidät korvattiin suoraan Ranskan hallinnon alaisilla johtajilla. Samaan aikaan veroja korotettiin. Vuonna 1905 Dahomey yhdistettiin Ranskan Länsi-Afrikkaan (AOF) yhtenä sen osa-alueena. Alueen asema säilyi lähes muuttumattomana siirtomaahallinnon loppuun asti.[3]

Ranskalaiset tekivät liitto- ja suojelusopimuksia Dahomeyn ympärillä olevien alueiden kanssa. Vuoteen 1908 mennessä kaikki entiset paikallishallinnon rippeet oli hävitetty. Aikaisempien afrikkalaisten kuninkaiden seuraajat eivät saaneet käyttää kuninkaan arvonimeä, vaan heitä kutsuttiin nimillä chefs supérieurs. Kuitenkin useimmat Dahomeyn dynastiat säilyivät, vaikka vain niiden alamaiset tunnustivat ne.[3]

Ranskan Dahomeyn siirtomaahallinto oli rauhallista, mutta sen katkaisivat pidätykset, protestit, vähäiset sotilaalliset selkkaukset ja toisinaan salamurhat.[4]

Toisen maailmansodan jälkeen AOF:n alueita johti Dakarissa, Senegalissa sijainnut kenraalikuvernööri, joka oli vastuussa siirtomaaministeriölle Pariisissa. Hänen apunaan oli neuvoa-antava hallintoneuvosto, jossa oli viisi edustajaa alueen jokaisesta maasta. Jokaisessa siirtomaassa oli oma kuvernööri, joka oli vastuussa Dakarille, sekä territoriaalinen kokous, jonka valta oli myös rajoitettu.[5]

Ranskan valta vahvistettiin myös pysyvien rajojen perustamisella. Vuoteen 1889 mennessä Ranska, Saksa (lännessä oleva Togomaa) ja Britannia (idässä oleva Nigeria), saivat sovittua Ranskan rajat rannikolla. Sen jälkeen rajalinjat ulotettiin sisämaahan ja Länsi-Afrikan kansat saatiin hyväksymään uudet kohtalonsa.[6]

Rajoille määrättiin tarkastajat ja tulliasemat. Siirtomaahallinto tukahdutti joidenkin alueiden kehityksen. Esimerkiksi Grand-Popon ja Togomaan välissä rannikolla oleva Agoué kärsi Ranskan ja Saksan tullimääräysten jäykästä soveltamisesta. Salakuljetus Nigeriasta alkoi heti tulliasemien perustamisen jälkeen.[7]

Siirtomaavallan muutos Dahomeyssa näkyi selvimmin verojen voimakkaana kasvuna. Ranskalaiset säätivät tulliverot 1880-luvulla hallintokulujen kattamiseksi. Siirtomaiden odotettiin maksavan oman hallintonsa, mutta keskushallinto vastasi sotilasmenoista. Ranskan Afrikan kenraalikuvernöörin virka perustettiin muodollisesti vuonna 1899, mutta se toteutettiin vasta vuonna 1905. Kenraalikuvernöörin keskusbyrokratia perustettiin Dakariin, josta se perusti sotilasvallan miehityksen sisämaassa oleviin alueisiin, sekä vastasi pääomasijoittamisesta.[7]

Kuvernööri perusti Dahomeyhin rautatieyhtiön vuonna 1904, jota laajennettiin Savéen Porto-Novosta ja Sakétésta Pobèen, sekä otti haltuunsa Cotonoun sataman parantamisen.[8]

Maantien kivetystöitä Dahomeyssa noin vuonna 1900.

Rajojen perustaminen vahvisti Ranskan valtaa Dahomeyssa. Tullihuoneiden avulla yritettiin verottaa Togoon ja Nigeriaan suuntautuvaa kauppaa, mutta koska tulli oli eri suuruinen kolmen siirtomaan alueella, tuontitavaran suhteellinen hinta oli eri suuruinen, mikä tarjosi mahdollisuuden salakuljetukselle. Rajat merkitsivät myös eroja verotus- ja työvoimapolitiikassa. Vuonna 1910 ”päävero” oli Togossa 7,5 frangia, kun taas Dahomeyssa se oli 2,5 frangia. Ne, jotka asuivat Dahomeyssa ja joiden pellot olivat Togon puolella rajaa, tulivat ennen pitkää haluttomiksi menemään pelloilleen. Jotkut Savéssa asuvat muuttivat Nigeriaan välttääkseen henkilöverotusta ja teiden rakentamisen pakkotyötä, mutta palasivat koteihinsa kaupankäyntiä varten.[6]

Dahomeylaisia Porto-Novon torilla vuonna 1908.

Dahomeyn siirtomaahallinnon nettovaikutus oli, että maan asukkailta siirrettiin valtavia summia verotuksen avulla. Varovaisimman arvion mukaan verotuloista neljännes yksinkertaisesti siirrettiin pois maasta. Toisen arvion mukaan 40 prosenttia kerätyistä veroista siirrettiin maasta ja pääosa lopuista tuloista käytettiin tuhlaillen.[9]

Vaikka Dahomeyn siirtomaahallinto oli vahvempi kuin aikaisemmat, se oli aluksi pieni ja heikko. Se yritti hallita maata, kauppaa ja tuotantoa. Kauppapolitiikassa yritettiin tukea eurooppalaisten ja erityisesti ranskalaisten yritysten laajentumista. Ranskalaisia kauppiaita nimitettiin hallintoon ja he olivat usein kauppakamarien johdossa.[10]

Eri paikkakunnilla Borgoussa, Atakorassa ja Monossa syntyi kansannousuja osittain ensimmäisen maailmansodan aiheuttamien korkean verotuksen, kuljetusolojen ja rekrytointipolitiikan takia. Kansannousuja aiheuttivat myös se, että siirtomaavalta lakkautti perinteiset karavaani- ja kauppareitit. Syinä kansannousuihin olivat myös Ranskan hallinnon aiheuttamat epäkohdat Dahomeyssa, liian suuri paikallisten hallitsijoiden määrä, sekä historiasta juontuvat levottomuudet. Niissä oli mukana myös Nigerian muslimien agitaatiota valkoihoisia vastaan, sekä riitojen leviäminen Dahomeyn Bariba-johtajien, erityisesti Nikkin alueella, jossa britit olivat suistaneet vallasta Bussa-johtajan Nigeriasta käsin vuonna 1915.

Ylipäätään kapinoinnin taustalla oli Ranskan toteuttama perinteisten johtajien vallan rajoittaminen. Vaikka kansannousut olivat luonteeltaan paikallisia, eivätkä ne suuntautuneet suoraan hallintoa vastaan, mukana oli alueen koko väestö. Kapinoiden tukahduttamista estivät maasto, sekä Ranskan Dahomeyssa olevien joukkojen vähyys.

Kapinoita olivat Hollin kapina Ouéméssa 1914, joka rauhoittui vuonna 1918, Borgoun kansannousu, joka alkoi vuonna 1916 ja murskattiin 1918. Somba-kansan kapinaliike Atakorassa syntyi tyytymättömyydestä sotaväkeenottoihin.[11]

Ranskan kuvernöörit nujersivat kapinoita ja rankaisivat osallistujia sakoilla, vankeudella ja veronkorotuksilla. Selkkauksia ratkoivat myös epävirallisesti ranskalaisten nimittämät kantonien päälliköt.[4]

Ranskan siirtomaapolitiikan taustalla oli teoreettinen oppi, jonka mukaan oletettiin, että siirtomaiden kansat sopeutuvat vähitellen siirtomaahallitsijan alaisuuteen. Niille siirtomaiden alamaisille, jotka olivat omaksuneet Ranskan kulttuurin mukaiset ominaisuudet, myönnettiin assimilén (sopeutunut) tai évoluén (kehittynyt) asema. Näitä olivat esimerkiksi ranskan kieli, vaatetus, koulutus ja uskonto. Asema saatettiin myöntää myös henkilölle, joka oli palvellut erinomaisesti Ranskan siirtomaa-armeijassa tai virkailijana.

Évoluén aseman hankkinut afrikkalainen sai itselleen oikeuden anoa Ranskan kansalaisuutta. Prosessi oli kuitenkin niin monimutkainen, että koko Ranskan Länsi-Afrikassa sellainen myönnettiin vain kahdelle tuhannelle afrikkalaiselle (vuonna 1934 Dahomeyssa 78:lle).[12]

Évolués-järjestelmä palveli kahta tarkoitusta. Kustannuksia voitiin vähentää korvaamalla ranskalainen työvoima afrikkalaisella. Sen avulla voitiin myös luoda illuusio siitä, että siirtokunnan asukkaat hyötyisivät ”sivistymisestä”. Heidän tarkoituksenaan oli palvella Ranskan loistoa, ja kaukaisessa, etäisessä tulevaisuudessa heistä tulisi tarpeeksi ”sivistyneitä”, jotta heitä voitaisiin pitää täysin ranskalaisina. Tämä ei kuitenkaan koskaan todella toteutunut.[13]

Vaatimukset siihen, että länsiafrikkalainen voisi saada Ranskan kansalaisuuden olivat kovia. Henkilön olisi täytynyt syntyä johonkin Senegalin neljästä maakunnasta (Saint-Louis, Gorée, Rufisque ja Dakar). Hänellä oli myös oltava vähintään kymmenen vuoden ansioitunut asema Ranskan palveluksessa ja todisteita hyvästä luonteesta. Hänellä täytyi myös olla Ranskan Kunnialegioonan kunniamerkki.

Vuonna 1912 julkaistun asetuksen mukaan ehdokkaan, jotka halusi hakea Ranskan kansalaisuutta tuli täyttää seuraavat vaatimukset:

1. lojaalisuus Ranskan siirtomaahallinnolle ja sen palveleminen
2. kyky lukea ja kirjoittaa ranskaa
3. taloudellinen tasapaino ja hyvä luonne[14]

Ranskan kansalaisuudesta oli monia etuja. Kun länsiafrikkalaisesta tuli ranskalainen, hän oli Ranskan lain ja tuomioistuimen alainen. Mustaihoinen ranskalainen vapautettiin indigénatista, pakkotyöstä, johon ranskalainen hallintovirkailija saattoi tuomita kenet tahansa afrikkalaisen enintään kahdeksi vuodeksi ilman oikeudenkäyntiä. Länsiafrikkalainen ranskalainen saattoi matkustaa pakkotyöhön rahallista korvausta vastaan. Henkilö voitiin myös nimittää mihin tahansa virkaan Ranskassa tai siirtokunnassa.[13]

Indigénat

Indigénat oli siviilioikeudellinen laki, lakikokonaisus tai säädös, joilla rajoitettiin niitä alkuperäiskansojen (peuples indigènes) väestöjä, jotka eivät olleet saavuttaneet évolulén tai assimilén asemaa. Säännökset olivat voimassa Ranskan siirtomaissa 1800-luvun lopulta 1940-luvulle.

Kansalaisoikeuksien ja poliittisten vapauksien rajoituksiin kuului pakkotyöhön, esimerkiksi kantamiseen pakottaminen. Voimassa oleva laki salli indigénatin toimeenpanon kulloisenkin Ranskan hallitsijan alaisena. Indigénat oli eräs suurimpia konfliktien aiheuttajia Ranskan Afrikassa.[15]

Grand-Popon laguunisatama Dahomeyn lounaisrannikolla.

Corvée oli pakkotyötä, jossa verojen asemasta pakotettiin työskentelemään useimmiten rakennuksilla tai kantajina. Useimmissa Ranskan siirtomaissa se esiintyi toisen maailmansodan loppuun asti osana idigénat-lakia, jota sovellettiin perinteiseen väestöön. Corvée-työ oli Ranskan siirtomaavallan alaisten kansojen suuri valituksen aihe, ja se synnytti erilaisia kapinoita.[16]

Ranskalaiset luopuivat assimilaatiopolitiikasta, koska se osoittautui epäkäytännölliseksi. Vuoteen 1937 mennessä vain 80 000 Ranskan viidestätoista miljoonasta länsiafrikkalaisesta oli tullut Ranskan kansalaiseksi. Heistä 78 000 oli Ranskan kansalaisia, koska he olivat syntyneet jossakin neljästä Senegalin maakunnasta. Nimi muutettiin 1920-luvulla assosiaatiopolitiikaksi. Suunniteltiin yhdistys, joka järjestäisi yhteiskuntaa uudelleen saavuttaakseen oletetun maksimaalisen hyödyn sekä ranskalaisille että länsiafrikkalaisille.

Tutkijoiden mukaan tämä politiikka oli käytännössä kuin hevosen ja sen ratsastajan yhdistämistä, koska ranskalaiset sanelevat aina suunnan, johon kehityksen tulisi mennä ja määrittelivät, mistä olisi molemminpuolista hyötyä heille itselleen ja länsiafrikkalaisille. Usko ranskalaisen sivilisaation paremmuuteen heijastui siirtokunnan oikeusjärjestelmässä, heidän asenteessaan alkuperäiskansojen lakia, viranomaisia, heidän oikeuksiaan maahan ja koulutustaan kohtaan. Ranskalaiset tuomitsivat kaiken afrikkalaisen primitiiviseksi ja barbaariseksi.[13]