Rannikkopatteri 43 (Viro)

Rannikkotykistöpatteri rakennettiin Sõrvenniemen eteläkärkeen lähelle Sõrven majakkaa Säären kylän koillislaidalle Torgun kunnassa. Se sijaitsi vain muutaman kymmenen metrin päässä merestä ja rajoittui idässä nykyiseen Kuressaare-Sääre-tiehen ja pohjoisessa Sääre-Jämajan päällystettyyn tiehen.[2]

Rannikkotykistöpatterin suunnittelu aloitettiin syksyllä 1912. Patterin rakennussuunnittelun teki venäläinen tunnettu linnoittaja Nikolai Ungerman syksyllä 1916 mitä nykyaikaisimman ja tehokkaimman puolustavan tykistökompleksin malliin. Mittaustöiden jälkeen aloitettiin rakentaminen, mutta rakennusmateriaalien kuljettamiseen tarvittiin satama. Mõntun satama, jossa oli 253 metriä pitkä venesilta[5], ja sitä patteriin yhdistävä 4,5[4] tai 5 km pituinen ja 750 mm:n raidelevydellä rata saatiin valmiiksi vuonna 1914. Varsinaisten tykistöasemien asennustyöt aloitettiin joko tuolloin vuonna 1914[2] tai joidenkin lähteiden mukaan vasta syksyllä tai loppuvuonna 1916[6], kun Petrogradista tuodut komponenttilasti saatettiin purkaa Mõntun satamassa.[7] Maanalaiselle perustukselle valettiin halkaisijaltaan noin 10 metrinen betonilavetti, jonka tasaisella reunalla oli kaksiraiteinen tukitie tykin rullien kääntämistä varten. Keskellä kohoavan kartiomaisen alustaan asennettiin ympyrään 29 halkaisijaltaan 60 mm:n pulttia tykistölaiturin kiinnitystä varten.[5] Jokainen sellainen rannikkotykkiasema oli vaikuttava rakennelma, jossa oli 16 metriä pitkä ja yli 50 tonnia painava tykinpiippu.[8]

Tämä rannikkopatteri nro 43 valmistui sotatilassa ja kiireessä. Lokakuussa 1917, kun saksalaiset suorittivat opetaarion Albionin yhteydessä maihinnousun Saarenmaan Tagalahdella, olivat rakentamatta vielä kahden tykkiaseman noin 10 metrin korkuiset ja 4,5 metriä leveät sirpalesuojaseinät.[7] Lisäksi syyskuussa 1917 saksalaisesta lentokoneesta ammutun pommin aiheuttaman tulipalon seurauksena tykkiaseman nro 3 varten rakenteilla olevassa ammuskellarissa tapahtui räjähdys, jolloin 70 merimiestä ja kolme upseeria kuoli.[2]

Rannikkotykistöpatterin nro 43:n aseistus koostui Obuhovin terästehtaalla valmistetusta neljästä 12 tuuman (4 x 305 mm) pitkäputkisesta merikanuunasta, jotka olivat asennettu kiinteään panssarisuojattuun tykkitorniin. Taistelukunnossa tykin korkeus oli 6 metriä ja painoi 120 tonnia. Kyseessä oli neljä itä-länsisuuntaista yksipiippuista tykkiasemaa, joilla jokaisen ampumavoimassa oli avoin, 360 asteen poikittaiskulma[3] ja pitkä, jopa 28 kilometrinen kantama.[7] Tykkiasemat sijaitsivat pareittain, toisistaan 63 m etäisyydellä, ja parien välinen etäisyys oli 112 metriä. Kolme tykkiä olivat samassa rivissä ja yksi oli 20 metrin verran etäämmällä muiden takana. Jokaista tykkiä varten rakennettiin betoninen lavetti ja hirsikattoinen soravallin ympäröimä ammusvarasto. Jokaisella tykkiasemalla oli oma Zeissin periskooppitähtäin ja polttomoottorivoimalaitos.[1] Suuresta koostaan huolimatta aseet ladattiin käsin.[6] Laitteistoa huollatti yli 120 hengen tiimi. Ammuksen paino oli 470 kg, se nostettiin syöttölinjalle manuaalisella vinssillä ja sitten 6 henkilöä lähetti sen iskulla piippuun. Myös 132 kilon painoiset jauhepanokset lähetettiin myös käsin. Vuoden 1911 mallin ammus sisälsi 60 kg räjähdysainetta, sen alkunopeus oli 800 m/s ja lentoetäisyys 28 km.[6]

Tämä oli Väinämeren puolustuslinnoitusten joukossa ainoa patteri, jonka tykit olivat panssaroiduissa torneissa. Tykkitornien suojaksi kaavailtiin myös 10 metrin korkuisia ja 4,3 metriä paksuja betoniseiniä, mutta tällainen ehdittiin toteuttaa vain toisen ja kolmannen tykkiaseman osalta.[8] Sõrve sääre rannikkopatteria pidettiin tuolloin Irbenin itsenäisenä linnoituksena, johon lisäksi asennettiin niin 75 mm ilmatorjunta- kuin 120 mm tykkejä, ja jota täydennettiin salmeen siirretyillä laajoilla miinaesteillä. Säären lahdensopukassa oli tukikohta 6 vesilentokonetta varten. Lisäksi patteriin kuului kaksi kaponieeria ja koko kompleksi yhdistettiin Mõntun satamalaituriin 4,5[4] tai 5 kilometriä pitkällä kapearaiteisella radalla[8], jolloin rannan ja tukituliyksikön väliä kulki Orenstein & Koppelin höyryveturi.[5][6]

Joidenkin lähteiden mukaan lyhyttä aikaa syyskuussa vuonna 1917 tämän rannikkopatterin komentajana ehti olla Konstantin Vladimirovitš Loman, hydrografia- ja merentutkimuskunnan eversti vuonna 1916 heinäkuuta alkaen. Vuosina 1913–1917 hän toimi Suomen saaristoväylien tutkimuskomission jäsenenä ja alkaen 9.2.1917 hän palveli Primorsky-rintaman Muhun tykistösulun alueella 4. rannikkotykistöpataljoonassa Sõrvenniemimaalla. Hän kuoli räjähdyksessä 18. syyskuuta 1917 yrittäessään sammuttaa saksalaisten lentokoneiden hyökkäyksen aikana jauhemakasiinissa syttynyttä tulipaloa.[9][10] Joidenkin lähteiden mukaan komentajana toimi myös Nikolai Sergejevitš Bartenev.[8] Neljännen tykkiaseman komentajana olleen virolaisen Jaak Vendlan (Feldmann) kerrotaan ainoana jatkaneensa ammuskelua kohti saksalaisia taistelulaivoja silloinkin, kun muiden tykkiasemien miehistöt pakenivat paikalta.[11]

Pietari Suuren merilinnoitukseen kuuluneen rannikkotykistöpatterin nro 43 jäänteitä Sõrve säär -kynnäällä vuonna 2009.

Rannikkopatterin nro 43 linnoituksen jäänteet Tserelin nokassa vuonna 2009.

Tserelin kynnäs vuonna 2009.

Rannikkotykistöpatteri nro 43 kuului Muhun salmen tykistösulkujärjestelmään, joka suunniteltiin saarten ja salmien suojelemiseksi, ja joka ulottui Hiidenmaalta Sõrve säär -kynnään kärkeen.[2] Ensimmäisiä rannikkopuolustuspattereita Kuurinkurkkusalmen suojeluun alettiin rakentaa vuoden 1912 jälkeen. Puolustuksen pääpaino oli merimiinoilla, joita ensimmäisen maailmansodan aikana laskettiin tähän Itämeren salmeen noin 10 000.[4] Pattereita rakennettiin yhteensä seitsemän, niistä Viroon neljä, joista vain nro 43 oli varustettu 305 mm:n tykeillä.[12] Latvian rannikolle salmen varrelle puolustuspattereita ei rakennettu, koska saksalaiset olivat vaivatta valloittaneet Liepājan sotasataman.[2] Saksalaiset eivät kuitenkaan harkinneet läpimurtoa Kuurinkurkunsalmessa, koska miinaeste merellä ja Zerelin tykistöpatteri (nro 43) rannikolla pitkän kantaman ja 360 asteen poikittaiskulmansa ansiosta olivat yhdessä liian vahvaa puolustusta.[13] Vaikka lokakuun taisteluissa yksi saksalaisten laukaisuista osui lähelle, vain 60 metrin päähän patterista ja vaikka sirpaleet osuivat siihen, se jatkoi toimintakykyisenä.[3]

Joidenkin lähteiden mukaan tykkien 28 km:sesta kantamasta Kuurinmaan rannikkoon jäi vielä viisi kilometriä, jota käyttivät hyväksi saksalaiset sota-alukset vuonna 1917 murtautuessaan Riianlahteen. Toisaalta tämän äärimmäisen hinnakkaan tuonaikaisen tekniikkaihmeen tärkein saavutus oli vuonna 1917 alkupuoliskolla se, että pystyttiin estämään saksalaisten miinatroolareita poistamasta venäläisten Kuurinkurkkusalmeen asettamia miinaesteitä, mitä saattoi pitää ”varpusten ampumisena”. Hyötyä oli myös sen verran, että patterin ympäristö säilyi sodassa terveenä ja Säären kylän asukkaat pääsivät pian palaamaan koteihinsa.[7]

Toisaalta joidenkin lähteiden mukaan tämä oli Väinämeren tykistösulkujärjestelmän ainoa panssaritorneissa olevilla epäsuoraa tulta ampuvilla tykeillä varustettu rannikkopatteri, jonka tulitusaluetta oli Kuurinkurkunsalmi eli alusten ainoa kulkuväylä Riianlahdelle. Vaikka tämä tykistöyksikkö oli alun perin ns. ”säästöversio”, koko kolmivuotiskauden 1914–1917 aikana saksalaisten sotalaivojen ei onnistunut asettua Itämerelle. Saksan keisarillinen laivasto yritti sota-aluksiensa tulella tuhota tai hiljentää tätä järeää rannikkopatteria kaksi vuorokautta so. 01.–02.10.1917, mutta panssaroitujen tornien tykit puolustivat lujasti sisäänkäyntiä Riianlahdelle pakottaen vihollisen alukset toistuvasti vetäytymään.[4]

Yksien lähteiden mukaan lokakuussa 1917 Venäjällä alkanutta taloudellista ja poliittista kaaosta hyödyntäessä saksalaiset käynnistivät operaation Albionin. Silloin heidän jalkaväkirykmentti 131[3] iski Tagalahdelta etelään ja valloitti Sõrvenniemimaan. Itälänsisuuntaset rannikkopatterin 43 tykit eivät pystyneet vastustamaan Sõrvenniemella nopeasti eteneviä vihollisjoukkoja.[13] Lokakuun 13. päivänä ilmoitettiin useista valtavista tulipaloista Zerelin (tai Tserelin) ympäristössä venäläisten vetäytyessä näiltä alueilta. Patterin miehistö evakuoitiin ja itse tukikohta räjäytettiin, kun vihollisen maihinnousujoukot olivat valloittaneet koko Saarenmaan ja lopulta saapuneet tykkiasemien välittömään läheisyyteen.[3] Joidenkin mukaan silloin venäläinen taistelualus Graždanin määrättiin tuhoamaan Tserelin patteri, jotta se ei joutuisi vihollisen käsiin.[4] Taas joidenkin mukaan saksalaisten taistelulaivojen tulen kohteeksi jouduttua henkilökunta jätti patterin ja paikanpäälle jäi 20 sotilasta komentajineen, joiden oli määrä räjäyttää asema ja aseet. Mutta yritykset räjäyttää 12 tuuman tykkejä osoittautuivat turhiksi. Saksalaiset vangitsivat ryhmän ja sen komentajan, mutta vapauttivat heidät vuonna 1919. Joidenkin lähteiden kertomana rannikkopatterin 43 kohtalo liittyy traagisten olosuhteiden ketjuun, jolloin tiedon puutteesta kenen käsissä patteri oli, Venäjän komento lähetti taistelulaivan Graždanin ampumaan ja tuhoamaan tukikohdan.[14] Lokakuuta 15. päivänä 1917 Saarenmaan vahvin rannikkotykistöpatteri[15] lankesi saksalaisten käsiin.[8]

Tykin nro 1 takaseinä jäi rakentamatta ja sen alustalla on säilynyt kartiomainen pulttiympyrä eli 28 halkaisijaltaan on 60 mm:stä rautapulttia tykin kiinnittämistä varten. Tykin nro 2 kartiomainen alusta, 26 kiinnittämispulttia ja osittain 4 metrin levyistä takaseinää on jäljellä. Samoin tykin nro 3 asemasta on säilynyt kartiomainen alusta, noin 7 metrin korkuinen takaseinä ja 30 pulttia. Tykki nro 4 sijaitsee muuta kolmea pohjoisempana korkeiden saarnien lomassa ja sillä takaseinä puuttuu kokonaan, mutta säilynyt on kartiomainen alusta ja 29 pulttia. Tykkien 1 ja 2 paikoille on vapaa pääsy, kun taas nro 3 ja 4 ovat piikkilanka-aidan ympäröimää etuvartioaluetta ja sinne pääsee vain museolipulla. Sen lähistöllä on myös säilynyt osittain rautatietä eli yksi kisko puine raiteineen. Ammusvarastot ja tarkastuspiste ovat tuhoutuneet tai jäljellä on vain muodottomia soramäkiä, jotka ovat vaarassa joutua täytemateriaaliksi.[2][16] Tykkejä ei enää ole, koska vuosina 1921–1922 ne vietiin meriteitse pois Sõrvesta.[12]

Vuonna 1941 Stebel-patteriin kohdistuvien ilmaiskujen harhauttamiseksi Zerelin tykkien laveteille rakennettiin puiset maketit, jonka tuloksena lavettien betoniin on osunut pommeja ja näyttävin räjähdyskraatteri näkyy kolmannen tykin alustassa.[2] Nykyisin nämä ovat Saarenmaan ainoat 305 mm:n rannikkotykistöpatterin hyvin säilyneet jäännökset, jotka lisäksi sijaitsevat aktiivisella turistialueella Sõrve säär -kynnäällä.[8] Massiiviset tykkien betonijalustat ja tykkiasemien II ja III osittain säilyneet betoniseinät edelleen yllättävät omilla mitoillaan. Kakkostykin asemapaikkaa käytetään lintutornina.[2]