Vammaisuus

Vammaisuus tarkoittaa Kielitoimiston sanakirjan mukaan "invaliditeettia", mikä on sen vanha nimi.[1] Vammaisuuden kaksi näkyvintä puolta ovat fyysinen tai henkinen vaurio (engl. impairment), josta aiheutuu toimintarajoitteita (engl. disability). Ne voivat edelleen vaikeuttaa henkilön osallistumista yhteiskunnan toimintoihin (engl. participation).

Eri vammaisuuksien symboleja

Vammaispalvelulaki määrittelee vammaisuuden pitkäaikaisiksi erityisvaikeuksiksi elämän tavanomaisissa toiminnoissa[2]. Vaikeavammaisella tarkoitetaan henkilöä, jolla "vamman tai sairauden johdosta on pitkäaikaisesti erityisiä vaikeuksia suoriutua tavanomaisista elämän toiminnoista”[2].

YK:n mukaan ”Vammaisiin henkilöihin (persons with disabilities) kuuluvat ne, joilla on on sellainen pitkäaikainen ruumiillinen, henkinen, älyllinen tai aisteihin liittyvä vamma (impairments), joka vuorovaikutuksessa erilaisten esteiden kanssa voi estää heidän täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisensa (participation) yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa.”[3][4]

Maailman terveysjärjestö arvioi vuonna 2011, että jopa 15 % maailman väestöstä on vammaisia[5]. Finterveys2017 -tutkimuksen mukaan 4,5 prosenttia Suomen omassa kodissaan asuvasta työikäisestä väestöstä tarvitsee apua arkisissa askareissaan terveydellisten toimintarajoitteidensa vuoksi. Apua tarvitsevien todellinen määrä on luultavasti vielä suurempi, koska osa apua tarvitsevista ei ole kyennyt edes osallistumaan tutkimukseen. [6].

Tuki- ja liikuntaelinsairaudet aiheuttavat Suomessa eniten toimintakyvyn heikkenemistä tai rajoituksia[7]. Tuki- ja liikuntaelinsairauksiin kuuluva nivelrikko on maailman yleisin vammaisuutta aiheuttava sairaus[8].

Vammaisuuden biopsykososiaalinen malli

Vammaisuutta tarkasteltiin aiemmin medikalistisen mielikuvan pohjalta, missä vammaisuuden tuottamien ongelmien syynä nähtiin lähinnä vammaisen elimellinen vaurio. YK:n Kansainvälinen vammaisten vuosi 1981 ja sen jatkona ”vammaisten vuosikymmen” 1983–1992 saivat aikaan tarkastelunäkökulman laajenemisen. Maailman Terveysjärjestö (WHO) otti käyttöön vammaisuuden "biopsykososiaalisen" mallin, missä otetaan huomioon sekä biologiset että ympäristöön liittyvät tekijät. Henkilön fyysinen tai psyykkinen vaurio (esimerkiksi raajavamma) aiheuttaa toimintarajoitteita (esimerkiksi kävelykyvyttömyyden). Yhdessä ympäristön esteiden kanssa (esimerkiksi kynnykset) toimintarajoitteet johtavat osallistumisen rajoituksiin (esimerkiksi vapaan liikkumisen rajoituksiin). Osallistumisrajoituksia voi kuitenkin vähentää muuttamalla ympäristöä (esimerkiksi pyörätuolin avulla ja poistamalla kynnyksiä). Näin voidaan kehittää ympäristön esteettömyyttä. Kaikkea ei voi tehdä, mutta tavoitteena ovat kohtuulliset mukautukset, joiden avulla vammaisten henkilöiden osallistumista voidaan kohentaa. [9]

Myös YK:n kansainvälisen vammaisten vuoden 1981 Suomen komitea (KM 1982: 35) otti käyttöön WHO:n näkemyksen, että vammaisuus syntyy yksilön ja ympäristön suhteesta eikä ole pelkästään yksilön tilaa kuvaava käsite. Komitea totesi myös, että selkeää rajaa vammaisuuden ja vammattomuuden välillä ei ole. Komitea nojautui WHO:n vuonna 1980 julkaisemaan käsikirjaan (International Classification of Impairments, Disabilities, and Handicaps = ICIDH), joka uudistettiin vuonna 2001 ICF-luokitukseksi.

Brittiläinen vammaistutkimuksen professori Michael Oliver kehitti myöhemmin vammaisuuden sosiaalisen mallin[10], jonka mukaan vammaisuus ei johdu lainkaan yksilön ominaisuuksista vaan pelkästään yhteiskunnan rakenteista ja käytännöistä. Vammaisuus (disability) olisi siten kokonaan yhteiskunnan syytä.[11] Oliverin käsitystä on arvosteltu kuitenkin liioitteluna jopa vammaisliikkeen piirissä.[12]

Yhteiskunnallinen asema

Vammaisilla on YK:n vammaisten oikeuksien sopimuksen mukaan samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin ja lisäksi oikeus tukeen ja apuun.[13] Suomi ratifioi vammaisten oikeuksien sopimuksen kuitenkin vasta vuonna 2016[14] ja vammaisten yhteiskunnallinen asema on edelleen heikko sopimuksesta huolimatta[15].

Suomen työikäisestä väestöstä 4,5 prosenttia tarvitsee apua arkisissa askareissaan terveydellisten toimintarajoitteiden vuoksi. Heistä 30 prosenttia ei saanut kuitenkaan minkäänlaista apua ja 17 prosenttia ei saanut sitä riittävästi. Eläkeiässä avuntarvitsijoiden väestöosuus kohoaa 8,5 prosenttiin, joista 34 % ei saa apua ja 27 prosenttia saa sitä liian vähän. Eläkeikäiset naiset jäävät miehiä huomattavasti useammin ilman apua.[16] Lähes joka kymmenes 75 vuotta täyttänyt nainen ei saa apua, vaikka tarvisisi sitä[17].

Toimintarajoitteet vaikeuttavat usein toimeentulon hankkimista. Useimmat maailman vammaisista elävätkin köyhyydessä[15].

Noin puolet Suomen 82 000 pitkäaikaistyöttömästä elää pitkäaikaisesti työttömyyskorvauksella omaten vamman tai pitkäaikaissairauden, joka vähentää mahdollisuuksia saada työpaikka tai säilyttää se. Heidän joukossaan on 27 000 täysin työkyvytöntä.[18]

Kela voi myöntää vammaisuuden perusteella niin sanottua vammaistukea. Vuonna 2021 yleisimmät 16 vuotta täyttäneiden vammaistukea saaneiden ryhmät olivat mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt (32 %), hermoston sairaudet (12 %), korvan ja kartiolisäkkeen sairaudet (10 %), tuki- ja liikuntaelinten sekä sidekudoksen sairaudet (8 %), synnynnäiset epämuodostumat ja kromosomipoikkeavuudet (7 %) sekä silmän ja sen apuelinten sairaudet (6 %).[19]

Lainsäädäntö

Vammaisia henkilöitä varten on säädetty useita lakeja. Invaliidi­huolto­lain tilalle on tullut kansanter­veyslaki (1972), sosiaali­huoltolaki (1982) ja vam­maispalve­lulaki "vaikeavammaisia" henkilöitä varten (1987).

Kehitys­vammai­sia varten on säädetty vajaa­mie­lislaki (1958) ja kehitys­vamma­laki (1977) ja mie­lisairaita varten mie­lisairaslaki (1952) ja mie­len­ter­veyslaki (1990).[20] Tilanne on muuttunut vasta 2000-luvulla, jolloin on pyritty yhdistämään palveluja saman lainsäädännön alaiseksi.

Vammaispolitiikka

Vammaispolitiikkaan voivat kuulua esimerkiksi apuvälineiden kehittämisen ja hankinnan, itsenäisen elämän ja asumisen, koulutuksen ja työelämään osallistumisen sekä vammaisten työllistämisen tukeminen.

Historiaa

Antiikin aika

Antiikin Kreikassa surmattiin vammaisia vastasyntyneitä.[21][22] Etenkin Sparta oli tunnettu järjestelmällisestä vammaisten ja sairaiden surmaamisesta, sillä vammaisten ja sairaiden surmaaminen oli siellä lailla säädettyä[23].

Platonin yhteiskuntafilosofiassa abortti ja lapsensurma olivat välttämätöntä toimintaa ihannevaltion saavuttamiseksi. Platon puolusti avoimesti vammaisten surmaamista.[24] Myös Aristoteles puolsi ”epämuodostuneiden” surmaamista, koska ei pitänyt heidän elossa pitämistään mielekkäänä yksilölle itselleen tai yhteisölle.[25] Roomalainen Seneca hyväksyi epämuodostuneiden surmaamisen stoalaiseen ajatteluun nojautuen. Stoalaisuuden perusteella vammainen oli luonnonoikku, joka oli kykenemätön elämään hyvää elämää, ja jonka oli siksi parempi kuolla kuin elää.[26]

Vaikka historia tuntee muutaman korkeaan arvoasemaan kohonneen vammaisen, kuten Julius Caesar, keisari Claudius ja Spartan kuningas Agesilaos, vammaisia pidettiin yleisesti hylkiöinä antiikin yhteiskunnissa.[27]

Keskiaika

Keskiajalla oli hyväksyttyä pilkata ruumiillisesti tai henkisesti poikkeavaa, hänet suljettiin ”normaalien yhteisön” ulkopuolelle tai käytettiin hyväksi näytösesineenä. Ruumiilliset poikkeavuudet ja monet sairaudet on nähty seurauksina moraalittomuudesta, synnillisyydestä, likaisuudesta tai niitä on pidetty muuten vain erityisen vastenmielisinä ja pelottavina.

Uusi aika

Suomessa ensimmäisiä vammaisten avuksi tarkoitettuja palveluja olivat vuonna 1846 kuuroja lapsia varten perustetut koulut. Ajatus siitä, että vammaisia lapsia voidaan opettaa, yleistyi 1800-luvun lopulla. Taustalla olivat valistuksen ihanteet ihmisten kehittämisestä sekä kristillinen käsitys ihmisestä Jumalan kuvana. Koulut tarjosivat opettajanpaikkoja etenkin säätyläisnaisille.

1900-luvun vaihteessa Suomeen levisi rodunjalostusajattelu. Sen mukaan perinnöllisten vikojen jatkuva lisääntyminen eli väestön degenergaatio eli rappeutuminen muodosti uhkan yhteiskunnalle. Vajaamieliset alettiin nähdä hyödyttömänä taakkana, jotka piti heidät piti sulkea laitoksiin, jotta he eivät olisi synnyttäneet vammaisia jälkeläisiä. Vuonna 1929 hyväksytty avioliittolaki kielsi mielisairaiden ja ”tylsämielisten" naimisiin menon. Vuonna 1935 säädettiin pakkosterilisaation laillistava sterilisaatiolaki.[28]

Vuoden 1918 sisällisota aiheutti monen siihen osallistuneen invalidisoitumisen. Valkoisten puolella taistelleille sotainvalideille säädettiin oma sotatapaturmalaki vuonna 1919, jotta heidän ei tarvinnut turvautua tavalli­seen köy­häinapuun. Talvi- ja jat­kosodassa vuosina 1939-1944 sai pysyvän vamman yli 90 000 henki­löä. Se johti uusiin lakeihin, joilla turvattiin sotain­validien vähimmäis­toi­meentulo ja kuntoutus. Kansan­talous tarvitsi kuitenkin myös sotainvalidien työ­panosta. Niinpä heille järjestettiin ammat­tikoulutusta, työvälineapua ja työhönsi­joi­tusapua. Myöhemmin myös esimerkiksi työtapaturmissa loukkaantuneet saatettiin sairausperusteisen sosiaaliturvan piiriin vuoden 1947 invaliidihuoltolain avulla. Invaliidihuoltolain ympärillä käyneessä keskustelussa käytiin uutta rajanvetoa siitä, ketkä ovat oikeutettuja yhteiskunnan antamiin etui­suuksiin. Keskeiseksi erotteluperusteeksi kohosi henkilön "yhteiskunta­kelpoisuus". Vuoden 1947 invaliidihuoltolaki erotteli Työikäiset omasta syystään työkyvyttömät henkilöt kahteen ryhmään. "Invalidit" olivat kyenneet hyödylli­seen työhön sekä olleet "yhteiskuntakelpoisia" eli yhteiskunnan "täysipainoisia jäseniä" ennen työky­vyn mene­tystään. "Vajavaiset" taas eivät olleet koskaan olleet "yhteiskuntakel­poisia". teki suuren erottelun jakamalla työikäiset "vajavaiset" invaliideihin ja ei-invaliideihin. Jako ei perustu­nut henkilön oletettuun työkykyyn, vaan mieli­kuvapohjaisiin käsityksiin ihmisen vajavuudesta.[29][30]

Vammaisten sosiaaliturva perustui aluksi toistuvaan tarveharkintaan. Suomen lainsaadäntöä uudistettiin 1900-luvulla siten, että myös työky­vyttömien työikäisten oli mahdollista hakea säännöllisen toimeentulon mahdollistavaa kansaneläkettä.[31]

Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1946 säädettiin invaliidihuoltolaki,[32] joka koski sekä siviili-invalideja että myös yli 90 000:tta sodassa vammautunutta.[33] "Mielenvammaiset", kuten psyykkisesti sairaat ja kehitysvammaiset, jätettiin kuitenkin invaliidihuoltolain tarjoamien palvelujen ulkopuolelle ja heille laadittiin vähemmän etuisuuksia tarjonneet lakinsa.[28] Sotainvalideja varten rakennetut palvelut ovat olleet myöhemmin esikuvana muidenkin vammaispalvelujen kehittämisessä.[21]

Vammaisuus-käsitteen historiaa

Ensimmäinen lainsäädännön luoma vammaisuuden kategoria oli invaliditeetti.[29] Invalidilla oli 1700-luvulta asti Ranskassa tarkoitettu sotapalvelukseen kelpaamatonta henkilöä. Työkyvyttömän merki­tyk­sessä käsite esiintyi Saksan sosiaalilainsäädännössä 1800-luvulla. Suo­messa 1800-luvun lopulta alkaneessa työtapaturmavakuutuk­sessa sillä tarkoi­tettiin työkyvyn pysyvää rajoitusta.[29][30]

Suomessa työkyvyttömiä kutsuttiin 1800-luvulla "vaivaisiksi". Termi korvattiin 1900-luvulla toisaalta "invaliidilla" (sic!), joka viittasi terveinä syntyneisiin vammaisiin ja toisaalta termillä "vajavainen", jolla viitattiin syntymästään saakka vammaisiin henkilöihin.[29][30] Vajavaisilla viitattiin myös henkilöihin, joiden vamma oli luonteeltaan "sisäinen" ja "ei-fyysinen".[30]

Tuolloin oletettiin usein, että synnynnäinen vammaisuus johtuisi huonosta perimästä eikä esimerkiksi ympäristötekijöiden aikaansaamista epigeneettisistä muutoksista. Vajavaisiin liitettiin siksi pelokkaita mieliku­via degeneraatiosta, suvun rappeutu­misesta ja jopa moraalittomuu­desta. Niin sanottu rotuhygienialii­ke levitti 1900-luvun alussa pelottavaa käsitystä ihmissuvun rappeutumisesta. Se näki erityisesti vajaamielisyydessä "ihmiskun­nan tervettä ruumista uhkaa­van rotumyr­kyn". Rappiota vastaan piti taisteltava steriloinnin ja suljettujen laitosten avulla. Mie­lisairai­den ja vajaamielis­ten vammaisuuden katsottiin ilmenevän ennen kaikkea sosiaali­sesti poik­keavana käyttäyty­misenä, ja heidän katsottiin muistuttavan rikolli­sia. Suvun heik­kenemistä ilmentävien vajavuuksien ryhmään kuuluivat kaikki syn­nynnäiset vajavuudet sekä tylsämieli­syys, mie­lisairaudet ja kaatumatauti eli epilepsia. Kuuromykät olivat pitkään ehdolla mukaan, mutta onnistuivat lopulta puhdistamaan julkisen kuvansa.[34] Vajavais-termin käyttö kyseenalaisti erään näkemyksen mukaan vammaisen koko ihmisyyden, koska vallitsevana ajatuksena oli, että "viallisuus" leimasi sellaiseksi luokitellun ihmisen koko persoonallisuutta.[30]

Sosiaalivakuutuslainsäädännöstä alkunsa saanut vammaisuus-temi (engl. disability) alkoi kehittyä fyysisiä ja psyykkisiä vajavuustilo­ja yhdistäväksi yleiskäsitteeksi nähtävästi 1930-luvun Yhdysvalloissa. Käsite sai kan­sainvälistä levikkiä YK:n kautta. Sitä levittivät Vammais­ten oikeuk­sien julistus 1975 ja Maailman terveysjärjestö WHO:n vuonna 1980 julkaisema vammaisuuden luoki­tusopas.[20]

Uudissana "vammainen" voitti 12.7.1942 Helsingin Sanomien järjestämän kilpailun, jossa etsittiin korvaajaa sivistyssanalle "invaliidi". Sana johdettiin vanhasta suomalaisesta "vamma"-sanastaa, joka tarkoitti alun perin tilapäistä vahingoittumista. Käsite ei heti ottanut tulta, sillä vuonna 1947 säädettiin ensimmäinen vammaisuutta koskeva laki, invaliidihuoltolaki. Se koski vain niitä, joiden vamma oli ulkoinen ja fyysinen, ja jotka sen takia helpommin miellettiin "muitten ihmisten kaltaisiksi". Vammais-sana alkoi yleistyä 1950-luvulta lähtien.[35]

Suo­messa sana "vammainen" oli yleiskäsittee­nä vielä 1990-luvulla­kin vakiin­tu­maton, koska sillä ei ollut lain­säädän­nöllistä ­pohjaa ennen vuoden 1987 vammaispalvelulakia. Osa vammaisista henkilöistä ei halua kutsuttavan itseään vammaiseksi. Jotkut kuurot katsovat, ettei kuurous ole vamma, joka vaatisi lääketieteellistä hoitoa. He eivät pidä itseään vammaisina, vaan viittomakielisenä kieli- ja kulttuurivähemmistönä.[36]

Uskonnollisia näkemyksiä

Vanhassa testamentissa vammaisuutta pidetään synnistä saatuna rangaistuksena.[37] Uudessa testamentissa synnin ja sairauden tai vammaisuuden välinen kytkentä osittain murtuu. Tällöin Raamatussa korostuu armon merkitys. Sairaus tulkittiin yleisesti osaksi kaikkien elämää. Joidenkin sairauden kaltaisen oireiden katsottiin olevan demonien aiheuttamaa. Sairauksien ja vammojen parantamisella oli keskeinen asema Jeesuksen toiminnassa.[38]

Vammaisuuden tyyppejä

Kognitiiviset häiriöt

Yhdysvalloissa on arvioitu, että noin 66 prosenttia väestöstä omaa kognitiivisia häiriöitä jossain elämänsä vaiheessa ja 37 prosenttia naisista sekä 24 prosenttia miehistä sairastuu ennen pitkää dementiaan[39]. Yhdysvalloissa noin 4,4 prosenttia aikuisväestöstä on saanut ADHD-diagnoosin[40], mutta Suomessa vain 3 prosenttia[41]. Autismikirjon häiriöiden yleisyydeksi on arvioitu eri maissa tehdyissä tutkimuksissa 0,9–2,6 prosenttia väestöstä[42][43][44], ja 0,75 prosentilla suomalaisista arvioidaan olevan älyllinen kehitysvamma[45].

Kognitiivisilla häiriöillä tarkoitetaan vaikeuksia esimerkiksi tarkkaavaisuudessa, muistamisessa ja mieleen painamisessa, toiminnanohjauksessa, aistitoiminnoissa, sosiaalisessa kanssakäymisessä tai puheen ymmärtämisessä ja prosessoinnissa ja dementiaoireyhtymällä tarkoitetaan älyllisten toimintojen laaja-alaista heikentymistä[46].

Kuulovamma
Pääartikkeli: Kuulovamma

Suomessa on Kuuloliiton mukaan arviolta noin 800 000 kuulovammaista henkilöä[47]. Heidän joukossaan on noin 4 000–5 000 viittomakielen avulla kommunikoivaa kuuroa[48]. Ihmisellä on kuulovika tai kuulovamma silloin, kun hänen kuuloelimensä rakenteessa on vaurio tai kun sen toiminnot ovat häiriintyneet[49]. Kuurolla tarkoitetaan Kuuloliiton mukaan syntymästään tai varhaislapsuudessaan kuulonsa menettänyttä, joka ei saa puheesta selvää edes kuulokojeen avulla[50].

Liikuntavamma

Suomessa on arvioilta yli 250 000 liikuntarajoitteista henkilöä. Pyörätuolin käyttäjiä ei tilastoida, mutta heidän määränsä on arvioitu olevan noin 15 000-20 000.[51]

Näkövamma
Pääartikkeli: Näkövamma

Suomessa on 55 000 näkövammaista, joista 73 prosenttia on heikkonäköisiä ja 22 prosenttia sokeita[52]. Näkövamma tarkoittaa sitä, että vähintään yksi näkemisen osa-alue on heikentynyt niin paljon, että siitä aiheutuu merkittävää haittaa jokapäiväisessä elämässä.

Muita vammaisuuden lajeja

Vammaisjärjestöjä

Katso myös

Lähteet
  • Harjula Minna: Vaillinaisuudella vaivatut : vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Suomen historiallinen seura, 1996. ISBN 951-710-043-4.
  • Aila Järvikoski: Vajaakuntoisuudesta elämänhallintaan? Kuntoutuksen viitekehysten ja toimintamallien tarkastelu. Kuntoutussäätiö, 1994. ISBN 951-8957-88-6.
  • Kuurojen liitto: FAQ Kuurojen Liitto. Kysymyksiä ja vastauksia kuuroudesta ja viittomakielestä. Kuurojen liitto, 2019. Teoksen verkkoversio.
  • Lahden kaupungin vammaisneuvoston toiminta 2004. Lahden kaupunki. Arkistoitu 30.9.2007. Viitattu 23.7.2007.
  • Oliver, Michael: Understanding Disability. Macmillan, 1996. ISBN 0-333-59916-0.
  • Oliver, Mike: The social model of disability: thirty years on. Disability & Society, 2013, 28. vsk, nro 7, s. 1024–1026. Artikkelin verkkoversio.
  • Saloviita, Timo - Lehtinen, Ulla - Pirttimaa, Raija: Tie auki työelämään. Tuetun työllistymisen käyttäjäkeskeiset työtavat. Kehitysvammaisten Tukiliitto, 1997. Teoksen verkkoversio.
  • Vammaispoliittinen ohjelma: 3. Vammaisuus yhteiskunnassa 2005. Tampereen kaupunki. Viitattu 23.7.2007.
  • Shakespeare, Tom: The Social Model of Disability. Teoksessa: The Disability Studies Reader (toim. Lennart J. Davis), s. 195–203. Routledge, 1997. ISBN 978-1-138-93022-3. Teoksen verkkoversio.
  • Simo Vehmas: Vammaisuus – johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Helsinki: Gaudeamus Kirja Oy. Yliopistokustannus University Press Finland Ltd., 2005. ISBN 951-662-957-1.
  • WHO: Disabilities 2007. World Health Organization. Viitattu 23.7.2007. (englanniksi)
  • WHO: International Classification of Functioning, Disability and Health World Health Organization. Viitattu 23.7.2007. (englanniksi)

Viitteet
  1. vammaisuus Kielitoimiston sanakirja. 2022. Viitattu 23.1.2023.
  2. Laki vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista, 2 §.
  3. Convention on the Rights of Persons with Disabilities 13.12.2006. Sixty-first session of the General Assembly by resolution A/RES/61/106. United Nations. Viitattu 10.9.2022.
  4. Yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista 27/2016 2016. Finlex. Viitattu 10.9.2022.
  5. World report on disability WHO, 2011
  6. Terveys, toimintakyky ja hyvinvointi Suomessa. FinTerveys 2017 -tutkimus. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/136223/Rap_4_2018_FinTerveys_verkko.pdf?sequence=1&isAllowed=y
  7. Simo Ojalaa ja Leena Heiskasta piinaavat lähes jatkuvat kivut, jotka tulivat maataloustöistä: "Olisi lottovoitto, jos saisi työkyvyttömyyseläkkeen" Maaseudun Tulevaisuus. Viitattu 25.3.2023.
  8. Tuhina Neogi: The Epidemiology and Impact of Pain in Osteoarthritis. Osteoarthritis and cartilage / OARS, Osteoarthritis Research Society, 2013-9, nro 21, s. 1145–1153. PubMed:23973124. doi:10.1016/j.joca.2013.03.018. ISSN 1063-4584. Artikkelin verkkoversio.
  9. Towards a Common Language for Functioning, Disability and Health ICF World Health Organization. 2002.
  10. Vehmas, 2005; Järvikoski, 1994
  11. Oliver 1996; Oliver 2013
  12. Shakespeare, 1997
  13. YK:n vammaissopimus.
  14. Suomi ratifioi YK:n vammaissopimuksen Yle Uutiset. 12.5.2016. Viitattu 23.9.2022.
  15. Yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista. YK. Vammaisten henkilöiden oikeuksien komitea. Yleiskommentti nro 5 (2017) https://storage.googleapis.com/tukiliitto-production/2020/01/yk_yleiskommentti_nro5_elaminen_itsenaisesti_ja_osallisuus_yhteisossa.pdf
  16. Terveys, toimintakyky ja hyvinvointi Suomessa. FinTerveys 2017 -tutkimus. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/136223/Rap_4_2018_FinTerveys_verkko.pdf?sequence=1&isAllowed=y
  17. Terveys, toimintakyky ja hyvinvointi Suomessa 2011. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/90832/Rap068_2012_netti.pdf
  18. Osatyökykyisten reitit työllisyyteen - etuudet, palvelut, tukitoimet. SOSIAALI- JA TERVEYSMINISTERIÖN RAPORTTEJA JA MUISTIOITA 43/2018. https://tinyurl.com/ydybddy7
  19. Kela: Kelan vammaisetuustilasto 2021, s. 51. Suomen virallinen tilasto, 2022. Teoksen verkkoversio.
  20. Saloviita ym. 1997, s. 19
  21. Ilkka Vuorikuru: Suhtautuminen muuttunut. Uutispäivä Demari, 2010, nro 13.1., s. 15.
  22. Arno Forsius: Kuoleman jouduttaminen. Arnoldus
  23. Vehmas 2005: s. 34
  24. Vehmas 2005: s. 36
  25. Vehmas 2005: s. 38
  26. Vehmas 2005: s. 39
  27. Vehmas 2005: s. 39–40
  28. Harjula M.: Vaillinaisuudella vaivatut : vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Helsinki : Suomen historiallinen seura, 1996.
  29. Saloviita ym. 1997, s. 16-17
  30. Harjula 1996
  31. Saloviita ym. 1997, s. 13-16
  32. Invaliidihuoltolaki 907/1946 Finlex. Viitattu 13.8.2022.
  33. Veljesliiton historiaa Sotainvalidien Veljesliitto. Viitattu 13.8.2022.
  34. Saloviita ym. 1997, s.18
  35. Saloviita ym. 1997, s. 18
  36. Maria: Kuurous – ei pelkkä kuuloaistin vamma 3.11.2016. Kuulonhuoltoliitto. Viitattu 10.9.2022.
  37. Vehmas 2005: s. 24.
  38. Vehmas 2005: s. 28-29.
  39. Cognitive impairment in the U.S.: Lifetime risk, age at onset, and years impaired. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC7153285/
  40. Attention-Deficit/Hyperactivity Disorder (ADHD) National Institute of Mental Health (NIMH). Viitattu 15.4.2023. (englanniksi)
  41. Katarina Pimiä: Suomessa on jopa 170 000 ADHD-aikuista – oireyhtymä tunnetaan yhä huonosti, mutta nämä uskomukset siitä eivät pidä paikkaansa Ilta-Sanomat. 14.1.2021. Viitattu 15.4.2023.
  42. Posserud M, Lundervold AJ, Lie SA, Gillberg C.: The prevalence of autism spectrum disorders: impact of diagnostic instrument and non-response bias. Soc Psychiatry Psychiatr Epidemiol. 2010 Mar;45(3):319-27.
  43. Kim, Leventhal, Koh ym. 2011. Taulukko 3.
  45. Päivi Repo: Neljän euron päiväpalkka. Helsingin Sanomat 21.3.2014. A8.
  46. Tuula Pirttilä, Riitta Aejmelaeus, Kari Alhainen, Timo Erkinjuntti, Hannu Koponen, Marja Puurunen, Minna Raivio, Ari Rosenvall, Jaana Suhonen, Risto Vataja: Alzheimerin taudin diagnostiikka ja lääkehoito. (Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin, Societas Gerontologica Fennican, Suomen Neurologisen Yhdistyksen, Suomen Psykogeriatrisen Yhdistyksen ja Suomen Yleislääketieteen Yhdistyksen asettaman työryhmän hoitosuositus) Käypä hoito, 29.3.2006. Duodecim. http://www.kaypahoito.fi/xmedia/hoi/hoi50044.pdf (pdf). Viitattu 19.3.2010.
  47. Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi liikenteen palveluista annetun lain muuttamisesta ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi. Kuuloliiton lausunto 9.1.2019. https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/JulkaisuMetatieto/Documents/EDK-2019-AK-236970.pdf
  48. Viittomakielet Oikeusministeriö. Viitattu 15.4.2023.
  49. Kuurojen liitto 2019
  50. Kuulovammat Kuuloliitto. Viitattu 15.4.2023.
  51. Esteetön sauna – suunnittelu, erikoisratkaisut ja esteettömyyden toteutuminen | Saunologia.fi saunologia.fi. 15.2.2018. Viitattu 22.1.2023.
  52. Näkövammaisuus Suomessa www.nkl.fi. Viitattu 9.2.2023.

    Kirjallisuutta
    • Pelkonen, Marja ym. (toim.): Vaillinaisesta kokonaiseksi. Helsinki: Kääntöpiiri, 1994. ISBN 951-8989-36-2.

    Aiheesta muualla

     

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.