Rajajääkäripataljoona 4

Karjalan armeijan yleishyökkäys käynnistyi 10. heinäkuuta 1941 klo. 15.00. Yleishyökkäystä edelsi useita päiviä kestäneet tunnustelevat hyökkäykset hyökkäysasemien tiedustelemiseksi. Hyökkäyksen painopiste oli kenraalimajuri Talvelan VI armeijakunnan lohkolla, missä pyrittiin mahdollisimman nopeaan läpimurtoon Korpiselässä ja Värtsilässä. Päähyökkäys ei edennyt kaikkialla toivotusti puolustavan jo talvisodassa ansioituneen Neuvostoliiton 168. jalkaväkidivisioonan tehdessä ankaraa vastarintaa. Korpiselän kirkonkylä ja Värtsilä vallattiin 11.7. veristen taistelujen jälkeen. RjK 44 hyökkäsi armeijakunnan kärkiyksikkönä.

Hyökkäyksen painopisteen suunnassa venäläisillä oli nauhamainen puolustus, eikä merkittäviä reservejä. Suomalaisilla oli paikoittain jopa kolminkertainen miesylivoima. Murto Korpiselässä laajeni nopeasti suomalaisen VI Armeijakunnan painostuksessa. Etummaisina hyökkäsivät 5. ja 11. divisioona ja rajajääkärikomppaniat. Suomalaisten tekemän laajan saarrostavan hyökkäyksen seurauksena neuvostojoukkojen vastarinta luhistui nopeasti ja jo 15. heinäkuuta 5. divisioonan kärkijoukot saavuttivat Laatokan rannan Koirinojalla. Tämän jälkeen Paavo Talvelan komentama VI armeijakunta jatkoi Laatokan rantatietä kohti itää. VI armeijakunta juuttui vähäksi aikaa rajuihin taisteluihin Pitkärannasta, Salmista ja Kolatselästä. Vallattuaan Pitkärannan, Salmin ja Kolatselän VI armeijakunta jatkoi eteenpäin, kunnes se saavutti vanhan valtakunnan rajan ja ylitti sen. Mannerheim antoi tällöin käskyn hyökkäyksen pysäyttämisestä. Syynä olivat muiden suomalaisjoukkojen heikompi menestys Sortavalan suunnalla ja pohjoisessa Karjalan armeijan alueella. Vielä 24. heinäkuuta suomalaiset valloittivat Vieljärven ja kaivautuivat asemiin. Suomalaisten etenemisraja kulki linjalla Matkaselkä-Hämekoski-Laatokka-Tuulos-Vieljärvi-Sotjärvi-Loimola-Tolvajärvi-Ontrovaara. Puna-armeijan vahvistuksiksi saapuneet 272. divisioona ja 3. divisioona aloittivat vastahyökkäyksen Tuuloksessa ja Vieljärvellä. Suomalaiset torjuivat hyökkäykset elokuun alkuun mennessä.

Heti VI Armeijakunnan hyökkäyksen keskeydyttyä ryhtyi Päämaja keskittämään joukkoja Tolvajärvelle ja Sortavalaan ja alueille, missä hyökkäysmenestys oli ollut laimeaa. Syynä heikkoon menestykseen Ilomantsin suunnalla olivat tykistön puute ja neuvostojoukkojen tehokas vastarinta. Hyökkäys oli keskeytyksissä siihen asti, kunnes Karjalankannas oli vallattu. Tämän jälkeen aloitettiin hyökkäys Itä-Karjalaan.

Osasto Lagus valtasi Aunuksen kaupungin 5.9. ja Syväri saavutettiin Lotinanpellossa 7.9. Seuraavana päivänä vallattiin Prääsän tiesolmu sekä Syvärin asema ja katkaistiin Muurmannin rata. Neuvostoliitto pystyi tämänkin jälkeen ylläpitämään liikennettä Vologdan ja Murmanskin välillä, uuden Sorokan kohdalla Muurmannin rataan Arkangelin radasta yhtyvän radan avulla.

Suomalaisten hyökkäys Petroskoin valtaamiseksi alkoi 17. syyskuuta. Hyökkäykseen osallistuivat VI armeijakunnan ja VII armeijakunnan voimat. VII armeijakunnan eteneminen jäi hitaaksi, kun vastassa olleiden neuvostojoukkojen lukumäärä oli suunnilleen sama kuin hyökkäävien suomalaisten joukkojen vahvuus. Syvärin suunnalla VI Armeijakunta eteni Äänisjärvelle jo 24. syyskuuta ja armeijakunnan joukot jaettiin kahteen osaan hyökkääviksi kiiloiksi: puolet joukoista jatkoi pohjoiseen kohti Petroskoita ja puolet etelään kohti Voznesenjaa. 1. lokakuuta suomalaiset valtasivat Petroskoin nimeten sen Äänislinnaksi. Valtausta seuranneena päivänä Hitler lähetti Mannerheimille onnittelusähkeen valtauksen johdosta.

VI Armeijakunnan esikunta antoi 2. lokakuuta 7. Divisioonalle käskyn vallata sillanpää Syvärin eteläpuolelta. Rajajääkärit olivat edenneet Syvärille jo 7.9. Lotinanpellossa ja ylittivät Syvärin 17.9. edeten kohti Syvärin suuntaisesti Bulejevan, Shemenskin, Homorovitsan ja Juksovan kautta kulkevaa tietä. Tavoitteena oli mahdollistaa liikenne Podporožen ja Voznesenjan välillä. Divisioonan pääjoukkojen Syvärin ylimenoa hidasti omien joukkojen kieltäytymiset. Kahdesti pääjoukkojen hyökkäys epäonnistui joukkojen kieltäydyttyä ylittämästä Syväriä.

Kolmannen kerran Syvärin ylitykseen ryhdyttiin 6.10.1941 klo 14.00. Tällä kertaa vahva tykistötuli tuki ylitystä. Miehistöä oli väsymyksen lisäksi arveluttanut leveän virran ylittäminen ilman riittävää tulisuojaa. Tykistön tulivalmistelun jälkeen Syväri ylitettiin savuverhon suojassa ilman suurempia vaikeuksia ja merkittävää vihollisen vastarintaa. Hyökkäys jatkui heti Vuoksen ylityksen jälkeen Vosnesenjan kylään, joka vallattiin yöhön mennessä. Hyökkäävä osasto jakautui kahtia: JR 9 jatkoi kaakkoon kohti Ostaa ja JR 51 länteen kohti Bataševskajaa. Länteen hyökännyt JR 51 eteni 11.10 mennessä Orenšenskojeen. Suomalaiset 17. ja 7. Divisioona kohtasivat 13.10. Orenskojejärvellä ja ryhmittyivät puolustukseen.

Tiedustelutietojen mukaan alueelle keskitettiin Siperiasta saapunutta tuoretta neuvostodivisioonaa. Suomalaiset päättivät vahvistaa hyökkääviä joukkoja torjuakseen vihollisen mahdollisen vastahyökkäyksen. Venäläiset aloittivat vastahyökkäyksen jo 14.10. alueelle saapuneella divisioonan vahvuisella yksiköllä (114.D) Orenšenskojessa saaden sisäänmurron suomalaisten asemiin. 114. divisioona saapui Taka-Baikalilta ja oli valiojoukon maineessa. Kyseessä oli venäläisten ensimmäinen vastahyökkäys Syvärillä.

Puolustautuva 7. divisioona oli pahoin kulunut hyökkäysvaiheen aikana: komppanioiden vahvuus oli paikoin vain 30-35 miestä. Venäläiset saivat aikaan sisäänmurron 16.10. mennessä suomalaisten puolustusasemiin. Suomalaiset aloittivat vastahyökkäyksen rykmentin vahvuisin voimin sisäänmurron rajoittamiseksi, mutta hyökkäävä yksikkö joutui saarretuksi. Saarrettu suomalainen rykmentti murtautui ulos saarroksesta päivien taistelun jälkeen 22.10. Raskaiden tappioiden ja lopen uupuneiden joukkojen hyökkäys Orenšenskojessa keskeytettiin ja hyökkäysoperaatio koko Aunuksen kannaksella päätettiin lopettaa 23.10.1941. Suomalaiset ryhmittyivät puolustukseen linjalle Ostan-Gora-Kimjärvi. Torjuntataistelut riehuivat alueella kymmenen päivän ajan.

Neuvostojoukot aloittivat suurhyökkäyksen Goran kylän maastossa 14.12.1941. Suomalaiset vetäytyivät Gorasta 19.12. saarrostusuhan alaisina. Suomalaisten vastahyökkäys epäonnistui. Taisteluja käytiin erittäin ankarissa olosuhteissa: pakkasta oli ajoittain jopa -40 astetta. Tilanteen uhkaavuuden takia alueelle keskitettiin lisää suomalaisia joukkoja. Suomalaisten vastahyökkäys alkoi 27.12. ja Goran kylä saatiin vallattua kiivaiden taistelujen jälkeen 10.1.1942.

Suomalaisjoukot torjuivat lähinnä eversti Antero Svenssonin komentaman 7.D:n voimin neuvostojoukkojen hyökkäykset Goran taisteluissa joulukuusta 1941 tammikuuhun 1942. Vihollisen tappiot olivat noin 2 500 kaatunutta. Suomalaisten tappiot kaatuneina, haavoittuneina, kadonneina ja paleltuneina oli 1007 miestä eli noin 22% alueella olevien joukkojen kokonaisvahvuudesta. Rajajääkäripataljoona 4 tappiot Goran taistelussa oli 319 miestä eli 56% lähtövahvuudesta, joka oli 576 rajajääkäriä. Goran taistelu oli yksi jatkosodan ankarimmista taisteluista.

Venäläisten todennäköinen tavoite Gorassa oli katkaista Syvärin-Ostan maantie. Venäläiset pakottivat samoihin aikoihin saksalaiset perääntymään Tihvinästä Laatokan kaakkoispuolelta noin 100 km Gorasta etelään.

Rajajääkäripataljoona 4 perustettiin Karjalan rintamalla taistelleista rajakomppanioista 4.12.1941 Syvärin kaupungissa (Podporozessa). Rajajääkäripataljoona 4:ään liitetty 44. rajajääkärikomppania oli kasvanut hyökkäysvaiheen aikana pataljoonan vahvuiseksi osastoksi, jossa oli kolme kiväärikomppaniaa ja konekiväärikomppania.

Tammikuussa 1942 RjP 4 alistettiin 11. divisioonalle ja määrättiin armeijakunnan reserviksi. Maaliskuussa 1942 pataljoona siirrettiin takaisin 11. divisioonan käyttöön ja määrättiin ryhmittymään Kimjärven maastoon.

Neuvostojoukot aloittivat keväällä 1942 suurhyökkäyksen 11. huhtikuuta kelirikkoisella Syvärin rintamalla iskemällä suomalaisten heikkoon kohtaan, lähes miehittämättömälle erämaaosuudelle Suomen 17. ja 11. divisioonan saumaan Šemenskin ja Pertjärven välisellä vaikeakulkuisella korpialueella. Hyökkäyksen todennäköinen tavoite oli katkaista Syvärin-Ostan maantie ja avata tilaisuus suomalaisten ajamiseen pois Syvärin itäpuolelta.

Hyökkäys tuli Aunuksen kannaksen puolustuksesta vastaavalle suomalaisten sotilasjohdolle yllätyksenä. Suomalaiset eivät uskoneet venäläisten hyökkäykseen kelirikon aikana. Hyökkäys saatiin torjuttua suomalaisten keskitettyä lisää joukkoja puolustuksen tueksi ja maaston muututtua kulkukelvottomaksi. Taistelut käytiin liejun ja mudan täyttämissä taisteluasemissa ja juoksuhaudoissa. Aloite siirtyi suomalaisille ja hyökkäävä neuvostorykmentti motitettiin Pertjärvellä. Sitkeästi taistellut motti antautui 18. huhtikuuta. Venäläisten ylivoimaisin joukoin aloittama keväthyökkäys päättyi suomalaisten merkittävään voittoon Šemenskin-Pertjärven taisteluissa. Vihollisen tappiot Syvärin kelirikkotaisteluissa arvioitiin noin 14 000 mieheksi. Suomalaisten tappiot olivat 2 165 miestä, joista kaatuneita oli 440 miestä. Kevään 1942 torjuntavoittojen jälkeen taistelutoiminta Syvärillä laantui.

Syksystä 1941 kesään 1944 Aunuksen kannaksen puolustus oli jaettu Syvärin rintamaan ja Äänisen rannikkoon. Lukuun ottamatta Laatokan rannikkoa alueen puolustus kuului Karjalan Armeijalle. Laatokan rannikon puolustuksesta vastasi Päämajan alainen Laatokan Puolustus.

Tilanteen vakiinnuttua rintamamiehet omistautuivat puhdetöille, fyysisen kunnon ylläpitoon ja korsukylien rakentamiseen. RjP 4 siirtyi syyskuussa 1942 armeijakunnan reserviksi ja rakentajapataljoonaksi Juksovajärven alueelle. Sotilaallinen toiminta rajoittui lähinnä partioretkiin rajan molemmin puolin. Henkilöstölle pidettiin taisteluharjoituksia ja miehistöä komennettiin eri kursseille, kuten esimerkiksi tarkka-ampujakursseille tai aliupseerikursseille. Neuvostojoukot pyrkivät partisaanitoiminnalla vaikuttamaan itäkarjalaisten asenteisiin suomalaisia kohtaan, mutta eivät onnistuneet saamaan siviiliväestöltä aktiivista tukea. Jouluksi 1942 RjP 4 pääsi majoittumaan uusiin hirsiparakkeihin.

Venäläiset olivat asemasotavaiheen aikana aloitteellisia. Siihen kuului tykistön, kraanaatinheitinten ja tarkka-ampujien kasvava käyttö, vanginsieppausten yleistyminen, iskuosastojen toiminta, tehostunut ilmatoiminta ja propagandahyökkäykset lentolehtisten ja kaiutinlähetysten muodossa.

Tammikuussa 1943 RjP 4 otti rintamavastuun Verandaojan maastossa. Vastuualueeseen kuului yhdeksän tukikohtaa. Pataljoonan komppaniat vuorottelivat rintamavastuussa siten, että kaksi komppaniaa oli etulinjassa ja kolmas reservissä. Pataljoona oli asemissa Verandaojan alueella aina Syväriltä vetäytymiseen 18. kesäkuuta 1944 saakka.