Rajageminaatio

Rajakahdennus eli rajageminaatio tai alku- tai loppukahdennus (joskus myös jäännöslopuke, aspiraatio tai loppuhenkonen) on suomen kielelle tyypillinen sandhi-ilmiö eli sanarajan yli vaikuttava äänneilmiö.

Rajakahdennus näkyy seuraavan sanan alkukonsonantin geminoitumisena: esimerkiksi mene pois äännetään "meneppois" [menepːois]. Jos seuraava sana alkaa vokaalilla, sanarajalla voi esiintyä pidentynyt glottaaliklusiili: [meneʔ ʔulos]. Rajakahdennus vaikuttaa myös yhdyssanan osien rajalla ja liitepartikkelien edellä, kuten [sɑdekːatos] ja [rikkɑillekːin].[1]

Historiallisesti rajakahdennuksen laukaisevat muodot ovat päättyneet konsonanttiin, joka on kuitenkin kadonnut nykykielestä.[2] Kielitieteellisessä tekstissä rajakahdennuksen laukaisijaksi voidaan olettaa "x-morfeemi", joka merkitään rivinylisellä x-kirjaimella, esimerkiksi sade^x.[3]

Rajakahdennuksen esiintyminen vaihtelee, mutta se on säännöllisintä seuraavissa sananmuototyypeissä:[4]

sellaisten e-päätteisten nominien yksikön nominatiivi, jotka taipuvat kuin vene - veneen: sade^x, puolue^x
nominien allatiivi: meille^x, lapsille^x
muodot, joihin sisältyy yksikön tai monikon 3. persoonan possessiivisuffiksi nsa tai nsä: lapsensa^x, isänsä^x
kaikilla verbeillä seuraavat muodot:
- 1. infinitiivi: olla^x, tulla^x, antaa^x
- yksikön 2. persoonan imperatiivi: tule^x, anna^x
- kieltomuodot, ei kuitenkaan konditionaalissa eikä aktiivin indikatiivin imperfektissä: en ota^x, en ottane^x, älä ota^x, älkää ottako^x sekä passiivimuodot ei oteta^x, ei otettu^x, ei otettane^x, älköön otettako^x
adverbit, joiden lopussa on johdin -nne, -tse (prolatiivi), tai sti, esim. tänne^x, meritse^x, kauniisti^x.
eräät yksittäiset sanat kuten itse^x ja kiinni^x.

Muita muotoja, joissa rajakahdennus saattaa esiintyä yleiskielisessäkin puheessa, joskaan ei kaikilla puhujilla, ovat:

passiivin 2. partisiipin yksikön nominatiivi: tehty^x, sanottu^x
adjektiivien komitatiivi: suurine^x silmineen
-lti -loppuiset adverbit: laajalti^x
yksittäisiä sanoja kuten irti^x, kolme^x.

Kirjoitustapoja

Jäännöslopuketta ei merkitä nykyään oikeinkirjoituksessa, mutta 1800-luvulla oli useita yrityksiä sen merkitsemiseksi. Merkiksi ehdotettiin heittomerkkiä sekä k- ja h-kirjaimia, esimerkiksi sormeta', sormetah, sormetak (sormetta). Usein merkittiin liitepartikkelin alkukonsonantin kahdentuminen kuten sanassa omillekkin.[5]

Lähteet

ISK = Hakulinen, Auli & Vilkuna, Maria & Korhonen, Riitta & Koivisto, Vesa & Heinonen, Tarja-Riitta & Alho, Irja: Iso suomen kielioppi. Helsinki: SKS, 2004. ISBN 951-746-557-2. VISK: Ison suomen kieliopin verkkoversio.
Karlsson, Fred: Suomen kielen äänne- ja muotorakenne. Porvoo: WSOY, 1982. ISBN 951-0-11633-5.
Suomi, Kari & Toivanen, Juhani & Ylitalo, Riikka: Finnish Sound Structure. Phonetics, Phonology, Phonotactics and Prosody. Oulu: University of Oulu, 2008. ISBN 978-951-42-8984-2. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet

ISK §34, Suomi et al. s. 44.
ISK §34.
Karlsson 1983 s. 349, Suomi et al. s. 44.
ISK §34–35.
Lehikoinen Laila, Kiuru Silva: ”Ortografian kehitys”, Kirjasuomen kehitys, s. 61–73. 4. painos. Helsinki: , 1998. ISBN 951-45-8117-2.

This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.

[1] ISK §34, Suomi et al. s. 44.

[2] ISK §34.

[3] Karlsson 1983 s. 349, Suomi et al. s. 44.

[4] ISK §34–35.

[kskeh-5] Lehikoinen Laila, Kiuru Silva: ”Ortografian kehitys”, Kirjasuomen kehitys, s. 61–73. 4. painos. Helsinki: , 1998. ISBN 951-45-8117-2.