Raimo Väyrynen

Väyrynen kirjoitti ylioppilaaksi Kiuruveden yhteislyseosta vuonna 1966, valmistui Tampereen yliopistosta yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi 1968 ja lisensiaatiksi 1970 sekä väitteli yhteiskuntatieteiden tohtoriksi 1973.[3]

Väyrynen toimi Rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen erikoistutkijana vuosina 1970–72 ja laitoksen johtajana 1972–78. Väyrynen nimitettiin Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin kansainvälisen politiikan professoriksi 1978, missä tehtävässä hän toimi vuoteen 1998. Helsingin yliopistossa hän toimi useita vuosina valtio-opin laitoksen esimiehenä sekä valtiotieteellisen tiedekunnan dekaanina ja varadekaanina. Vuosina 1979–83 Väyrynen oli Lapin yliopiston hallituksen jäsen ja toimi lisäksi pitkään saman yliopiston kansainvälisten suhteiden dosenttina. Hän on toiminut Lapin yliopiston hallituksen puheenjohtajana vuodesta 2009. Hänet vihittiin 1999 Lapin yliopiston kunniatohtoriksi. Helsingin yliopiston tutkijakollegiumia Väyrynen johti 2002–2004.[3]

Väyrynen nostatti ulkopoliittisen kohun alkuvuodesta 1983. Tiedemiesten Pugwash-liikkeen kokouksessa hän esitti silloiseen vilkkaaseen ydinasekeskusteluun viitaten näkemyksen, jonka mukaan Pariisin rauhansopimus ja YYA-sopimus eivät sulje juridisesti pois mahdollisuutta, että Neuvostoliitto voisi laajentaa ydinaseistuksensa tukialuetta myös Suomeen. Väyrynen lausui kantansa suljetussa kokouksessa, mutta se vuoti iltapäivälehtien kautta julkisuuteen. Presidentti Mauno Koivisto suuttui Väyrysen lausunnosta ja piti sitä Neuvostoliittoa loukkaavana, vaikka Väyrysen tulkinta sinänsä olikin sopimusteknisesti oikea. Valtiopäivien päättäjäisissä maaliskuun alussa pitämässään puheessa Koivisto korosti, ettei Suomi salli sijoitettavan alueelleen minkään valtion ydinaseita eikä kukaan ole tällaista yrittänytkään. Hän purki kiukkuaan käydylle keskustelulle todeten, että yhteiskuntatieteilijöiden spekuloinnilla valtioiden välisten suhteiden kehittymisestä on ”lähinnä ennustajaeukkojen puheiden arvo”. Koiviston kommentti kohdistui ainakin yhtä paljon muihinkin keskustelijoihin asiasta kuten Åbo Akademin professoriin Dag Anckariin, joka oli samoihin aikoihin eritellyt julkisuudessa YYA-sopimuksen kielteisiä puolia ja ehdottanut sopimuksen yksipuolista purkamista.[4]

Vuosina 1993-2004 Väyrynen toimi Notre Damen yliopiston pysyvästi nimitettynä valtio-opin professorina ja vuosina 1993–1998 johti saman yliopiston Joan B. Kroc Institute for International Peace Studies -laitosta. Yhdysvalloissa Väyrynen on toiminut myös Fulbright-tutkijana MIT:ssä ja Harvardin yliopistossa sekä vierailevana professorina Princetonin ja Minnesotan yliopistossa. Hänen muihin kansainvälisiin tehtäviinsä kuuluvat muun muassa YK-yliopiston hallituksen jäsenyys pohjoismaiden edustajana, International Studies Associationin varapresidenttiys, Kööpenhaminan rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen johtokunnan puheenjohtajuus, Oslon kansainvälisen rauhantutkimuslaitoksen johtokunnan jäsenyys sekä pysyvän asiantuntijan tehtävä Olof Palmen johtamassa kansainvälisessä turvallisuuskomissiossa.[3]

Yliopistotehtäviensä ohessa Väyrynen on toiminut puheenjohtajana Suomen YK-liitossa (1980–1985), Valtiotieteellisessä yhdistyksessä (1983–1986), Liikuntatieteellisessä seurassa (1990–1993) sekä jäsenenä ja puheenjohtajana ulkoasiainministeriön aseidenriisunnan neuvottelukunnassa (1975–1988). Hänelle myönnettiin Urho Kekkonen -palkinto vuonna 1999. Suomalaisen tiedeakatemian jäseneksi Väyrynen valittiin vuonna 1992. Hän toimii vuodesta 2007 lähtien sen yhteiskuntatieteiden jaoston puheenjohtajana. [3] Hän valitsi Tieto-Finlandia -palkinnon voittajan 2006.[5]

Vuosina 2004–2007 Väyrynen toimi Suomen Akatemian pääjohtajana[6] toimittuaan sitä ennen sen yhteiskuntatieteellisen toimikunnan puheenjohtajana 1989–1991 ja jäsenenä 1974–1976. Näinä vuosina hän oli myös pohjoismaisen yhteiskuntatieteiden komitean (NOS-S) jäsenenä sekä toimi Euroopan tiedesäätiön (ESF) yhteiskuntatieteiden komitean jäsenenä. Akatemian pääjohtajakautenaan hän toimi muun muassa Euroopan tiedesäätiön hallituksen ja Euroopan unionin komission tieteellisen neuvoston (EURAB) jäsenenä sekä Euroopan yliopistoinstituutin (EUI) hallituksen jäsenenä ja puheenjohtajana. Vuonna 2007 hänet valittiin ESF:n tieteellisen neuvoston puheenjohtajaksi. Vuosina 2007–2008 Väyrynen toimi lisäksi Kazakstanin hallituksen tiede- ja teknologiapoliittisena neuvonantajana. Hän on johtanut vuonna 2008 Tanskan kansainvälisten suhteiden instituutin (DIIS) kansainvälistä arviota sekä vuonna 2010 Göteborgin yliopiston yhteiskuntatieteiden arviointia.

Keväällä 2008 kohua herätti Ulkopoliittisessa instituutissa vallinnut sen entisen johdon ja työntekijöiden tyytymättömyys Väyrysen toimintaan. Väyrynen selvisi kuitenkin hallituksen antamalla suullisella huomautuksella ”varomattomasta alkoholinkäytöstä” sekä hänelle ja instituutin ohjelmajohtajille, Tapani Vaahtorannalle ja Hanna Ojaselle, suunnatulla kehotuksella ”parantaa työilmapiiriä”.[7] Upin johtajana Väyrynen toimi helmikuusta 2007 ja hänen työsuhteensa oli määrä jatkua vuoteen 2011. Väyrynen kuitenkin ilmoitti oma-aloitteisesti keväällä 2009 jäävänsä lainmukaiselle eläkkeelle vuoden 2010 alussa.[8] Hänen seuraajakseen tuli Teija Tiilikainen[9].

Väyrynen osallistui 2008 Bilderberg-ryhmän kokoukseen.

Väyrysen perheeseen kuuluu vaimo ja 4 lasta. Väyrynen on puoluetaustaltaan sosiaalidemokraatti.[10]

Väyrynen on kirjoittanut ja toimittanut 25 kirjaa, joista enemmistä ulkomailla. Hän on myös julkaissut 250 tieteellistä artikkelia sekä 3500 artikkelia ja kirja-arviota sanoma- ja aikakauslehdissä.[11] Hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluvat muun muassa teokset:

• Conflicts in Finnish-Soviet Relations. 3 comparative case studies. Tampere: Tampereen yliopisto, 1972.
• Militarization, Conflict Behavior, and Interaction. Tampere: Tampere Peace research Institute, 1973. ISBN 951-706-004-1.
• Hakovirta, Harto & Väyrynen, Raimo: Suomen ulkopolitiikka. Helsinki: Gaudeamus, 1975. ISBN 951-662-169-4.
• Tuomi, Helena & Väyrynen, Raimo: Transnational Corporations, Armaments and Development. Tampere: Tampere Peace Research Institute, 1982. ISBN 951-706-046-7.
• Ydinaseet ja suurvaltapolitiikka. Helsinki: Tammi, 1983. ISBN 951-305-093-9.
• Pienvaltiot kansainvälisissä suhteissa. Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1988.
• Globalisaatio: uhka vai mahdollisuus. Jyväskylä: Atena, 1998. ISBN 951-796-117-0.
• Globalisaatio ja Suomen poliittinen järjestelmä. Helsinki: Taloustieto, 1999. ISBN 951-628-291-1.
• Väyrynen, Raimo & Alasuutari, Pertti et al: Suomi avoimessa maailmassa. Globalisaatio ja sen vaikutukset. Helsinki: Taloustieto, 1999.
• Globalisaatiokritiikki ja kansalaisliikkeet. Sitra 239. Helsinki: Gaudeamus, 2001. ISBN 951-662-826-5.
• Nfafziger, E. Wayne & Stewart, Frances & Väyrynen, Raimo: War, Hunger and Displacement. Oxford: Oxford University, 2000. ISBN 019-829-739-4.
• Nafziger, E. Wayne & Väyrynen, Raimo: The Prevention of Humanitarian Emergencies. Houndmills, Basigstoke, Hampshire ; New York: Palgrave, 2002. ISBN 033-396-438-1.
• Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen juuret Suomessa. Helsinki: Ulkopoliittinen instituutti 2010.
• Towards Nuclear Zero.Lontoo: International Institute for Strategic Studies 2010 (yhdessä David Cortrightin kanssa)

Väyrysen toimittamia teoksia ovat muun muassa:

• Militarization and Arms Production. Lontoo: Croom Helm, 1983. ISBN 070-992-422-4.
• The Quest for Peace. Transcending Violence and War among Societies. Lontoo: Sage Publ., 1987. ISBN 080-398-034-5.
• Suomen puolueettomuuden tulevaisuus. Porvoo: WSOY, 1991. ISBN 951-016-350-3.
• Conflict Transformation. Lontoo: Sage, 1992.
• Globalization and Global Governance. Lanham, Md.: Rowman & Littlefield Publishers, 1999. ISBN 084-769-154-3.
• The Waning of Major War. New York: Frank Cass, 2005. ISBN 071-465-723-9.

• Raimo Väyrysen CV European Research Advisory Boardin sivuilla