Raimo Kangro

Kangro valmistui Tarton musiikkilukiosta, jossa hänen instrumenttinaan oli piano, ja vuonna 1973 Tallinnan valtionkonservatoriosta, jossa oli Jaan Räätsin ja Eino Tambergin sävellysoppilas. Kangro toimi vuosina 1975–1976 musiikillisena johtajana Viron televisiossa, vuosina 1977–1985 neuvonantajana Viron säveltäjäliitossa ja vuosina 1993–2000 Viron musiikkijärjestön johtajana. Vuonna 2000 hän sai nimityksen Viron säveltäjäliiton varapuhemieheksi ja kuolinvuonnaan (2001) johtajaksi. Hän toimi kuolemaansa saakka myös yhtenä Viron musiikkipäivät -festivaalin taiteellisista johtajista.[1]

Kangro opetti vuosina 1989–2001 Viron musiikkiakatemian sävellysosaston henkilökunnan jäsenenä ja sai vuonna 1995 nimityksen sen avustavaksi professoriksi. Hänen oppilaitaan olivat Tõnu Kõrvits, Tõnis Kaumann, Timo Steiner ja Ülo Krigul.[1]

Kangro oli Viron säveltäjäliiton jäsen vuodesta 1973. Hän sai lukuisia tunnustuksia, kuten Viron sosialistisen neuvostotasavallan taiteiden kunniatyöläisen arvon (1984), Viron sosialistisen neuvostotasavallan musiikin vuosipalkinnon (1978, 1988), Viron sosialistisen neuvostotasavallan valtionpalkinnon (1982), Viron valtion kulttuuripalkinnon (1996), Harjumaan kulttuurirahaston vuosipalkinnon (1988) ja Viron kulttuurirahaston musiikkirahaston palkinnon (1996, 1998, 2000). Vuonna 2001 Kangro sai postuumisti Viron tasavallan Valkoisen Tähden ritarikunnan neljännen luokan ansiomerkin.[1]

Kangro oli naimisissa Leelo Tungalin kanssa, ja Kirke ja Maarja Kangro ovat hänen tyttäriään.[1] Kangrolta leikattiin kaulan seudulta kasvain vuonna 2000, mutta hänen kuolemansa seuraavana vuonna oli äkillinen.[2] Hänet haudattiin Tallinnan Metsakalmistuun.[1]

Kangro loi suhteellisen pysyvästi uusklassiselle pohjalle rakentuneen tyylin. Hänelle ominaisia olivat muuttuvat ja usein synkooppimuotoiset rytmit, kulmikkaat melodiat ja variaatioon pohjautuvat tai improvisatoriset tavat kehittää ideoita. Aktiivinen pulssi oli yhdistävänä tekijänä hänen tekemilleen tyylillisille lainauksille popista, rockista, muinaisista tyyleistä ja Viron kansanmusiikista.[1]

Polyrytmiikka ja heterofoniset orkesteritekstuurit luovat Kangron musiikissa jännitettä. Tuotannossa keskeisessä asemassa ovat instrumentaalimusiikki ja oopperat. Kangro sävelsi tyyliltään virtuoosisia konserttoja huilulle (1973/1983), viululle (1971, 1976), pianolle (1976, 1999), kahdelle pianolle (1978, 1988, 1992), fagotille (1981), kitaralle ja sellolle (1992), huilulle ja klarinetille (1993) sekä lyömäsoittimille (2000). Monissa Kangron teoksista tärkeässä asemassa on pianon käsittely lyömäsoittimen tavoin. Sinfonioita Kangro sävelsi neljä. Niissä esittämisen ilo ja lapsenomainen huumori ovat hallitsevia piirteitä. Sinfoniat ovat Lihtne sümfoonia (kamariorkesterille, 1976), Tuuru-tubasümfoonia (kamariorkesterille, 1985, yhteistyössä Andres Valkosen kanssa), Sinfonia sincera (1984) ja Plõksuv sümfoonia (mandoliiniorkesterille, 1993).[1]

12-osaisessa instrumentaaliteosten Displays-sarjassa, jonka osia tilasivat eri esiintyjät ja festivaalit vuosina 1991–2000, on runollisia ja humoristisia musiikillisia muotokuvia henkilöistä (Reich, Mozart, Schubert ja Vivaldi) sekä myyttisistä olennoista ja ilmiöistä ("The Angel", "The Pilgrim", "The Unknown Musician", "Angel", "Perpetuum mobile", "The Trumpets of Yericho"). Sarjan osissa esittäjänä on orkesteri tai muu soitinkokoonpano.[1]

Kangron seitsemässä, usein allegorisessa ja groteskeja piirteitä sisältävissä oopperassa on hyödynnetty monia tyylillisiä lähteitä. Ensimmäinen ooppera on koominen Imelugu (1974, libretto: Kulno Süvalep), joka perustuu Giovanni Boccaccion Decameroneen ja jossa yhdistyvät maallinen keskiajan musiikki, popintonaatiot ja uusklassiset rytmit. Vuodelta 1980 on ensimmäinen virolainen rockooppera, Põhjaneitsi (1980, libretto: Leelo Tungal ja Andres Jaaksoo, Kārlis Skalben sadun pohjalta), on Kangron ja Andres Valkosen yhteistyön tulosta. Keskeisin Kangron näyttämöteoksista on ooppera Ohver (1981, libretto: Külno Süvalep Aleksei Nikolajevitš Tolstoin tarinan pohjalta). Oopperassa Uku and Ecu (1997, libretto: Leelo Tungal) Kangro käyttää Karl August Hermannin singspieliä Uku ja Vanemuine (1907) prototyyppinä ruohonjuuritason virolaisen identiteetin ja nykyaikaisen maailmanpolitiikan parodiointiin. Muut oopperat ovat rockpohjainen televisio-ooppera Sensatsioon (1986, libretto: Leelo Tungal, Karel Čapekin mukaan), kamariooppera Reetur (1995, libretto: Leelo Tungal, Kurt Vonnegutin mukaan) ja Süda (1999, libretto: Maarja ja Kirke Kangro). Kangro sävelsi näyttämömusiikkia myös lapsille.[1]

Kangron vokaalimusiikissa aiheet ovat lyyrisiä ja dramaattisia, mutta tyyli on rytmiin keskittyneenä soittimenomaista. Leelolaulud-sarja (1975) laulukvintetille sekä soitinkokoonpanolle perustuu Leelo Tungalin rakkauslyriikkaan, ja Leelo Tungalin myös sanoittama Missa süütult hukkunud eeslastele (1989) muistelee sodan uhreja. Kangron muuhun vokaalimusiikkiin kuuluvat oratorio Credo (1977, sanat: Arvi Siig ja Kommunismin rakentajan moraalikoodi) sekä kantaatit Gaudeo (1987, sanat: A. Tamme) ja Inimene ja... (1991, sanat: Leelo Tungal).[1]