Rahapolitiikka
Rahapolitiikka on keskuspankin harjoittama talouspolitiikan muoto, jossa erilaisiin päämääriin pyritään säätelemällä liikkeellä olevan rahan määrää ja arvoa joko välillisesti tai suoraan.
Rahapolitiikan päätavoitteena on nykyään hintavakaus eli inflaation pitäminen mahdollisimman vakaana ja matalana. Hintavakauteen kuuluu myös deflaation torjuminen. Muita mahdollisia tavoitteita ovat esimerkiksi talouskasvun ja työllisyyden tukeminen. 1900-luvulla ja aiempina vuosisatoina rahapoliittisin keinoin on pyritty useisiin muihinkin taloudellisiin päämääriin.
Rahapolitiikan tärkeimpänä välineenä puolestaan on nykyään korkojen sääteleminen. Muita mahdollisia välineitä ovat vähimmäisvarantojärjestelmä, joka velvoittaa muut pankit tekemään talletuksia keskuspankkiin, valuuttakurssipolitiikka eli oman valuutan arvon sääteleminen suhteessa muihin valuuttoihin sekä lisärahan liikkeelle laskeminen eli kansanomaisesti ilmaistuna ”setelien painaminen”.
Rahapolitiikan rinnalla harjoitettava toinen keskeinen talouspolitiikan muoto on finanssipolitiikka.[1]
Liikkeellä olevien vaihtovälineitten määrä
Raha muodostuu nykyään enimmäkseen erilaisiin tietojärjestelmiin tehdyistä merkinnöistä, joten sitä pystytään tuottamaan erittäin alhaisin kustannuksin jokseenkin rajattomasti. Myös seteli on tuotantokustannuksiltaan paljon halvempi kuin sen arvo maksuvälineenä. Menneinä vuosisatoina rahana saatettiin pitää esimerkiksi vain jalometalleista lyötyjä kolikoita. Tällöin rahan määrää ei ollut teoriassakaan mahdollista lisätä täysin mielivaltaisesti, mutta jalometallien määrän tavallista nopeammat muutokset myytäessä niitä maasta toiseen tai kaivostoiminnan kasvaessa saattoivat aiheuttaa rajuja heilahteluja.
Olemassa olevan rahan määrä pyritään pitämään tietyissä rajoissa, jotta rahan arvo suhteessa hyödykkeisiin ja pääomiin olisi arvioitavissa. Toisin sanoen rahapolitiikan avulla luodaan keinotekoista rahan niukkuutta, joka on välttämätön ehto sille, että raha kykenee säilyttämään arvonsa ja toimimaan vaihdon välineenä.
Kaikki olemassa oleva raha ei liiku. Keskuspankki vaikuttaa rahan kokonaismäärän lisäksi erilaisin keinoin myös siihen, kuinka suuri osa rahasta on sen itsensä hallussa, sekä siihen, kuinka houkuttelevia vaihtoehtoja ovat kuluttaminen, säästäminen, lainanotto ja investoiminen.
Rahapolitiikan tavoitteista
Rahapolitiikan tärkeimpänä tavoitteena on nykyään useimmiten inflaation pitäminen vakaana ja matalalla tasolla. Esimerkiksi eurojärjestelmällä ei Maastrichtin sopimuksen mukaan saa olla mitään tavoitteita, jotka olisivat ristiriidassa tämän hintavakaustavoitteen kanssa. Myös talouskasvuun ja työllisyyteen liittyviä oheistavoitteita on yhä virallisesti määriteltyinä esimerkiksi Yhdysvalloissa.
Aiempien aikakausien tavoitteita
Historiallisena aikana rahapolitiikan avulla on pyritty myös moniin muihin päämääriin, kuten suhdannevaihteluitten tasoittamiseen tai jopa keskuspankin voiton maksimoimiseen.lähde?
Merkantilismin aikakaudella talouspolitiikka oli usein alistettu sotapolitiikan palvelukseen, joten rahapolitiikan päätavoitteena saattoi (silloin ja myöhemminkin) olla sodankäynnin rahoittaminen.[2]
1800-luvulta pitkälle 1900-luvulle kultakannassa pysymistä pidettiin yleisesti niin tavoiteltavana arvona, että sodan tai muun inflaatiota ruokkineen vaiheen jälkeen saatettiin pyrkiä rahan ostovoiman ja kultapariteetin palauttamiseen keinotekoisesti aiheutetun deflaation kautta. Tästä seurannutta taantumaa pidettiin pienempänä pahana kuin jo tapahtuneen inflaation hyväksymistä, sillä siihenastisten kokemusten mukaan kultakanta takasi pitkän aikavälin taloudellisen vakauden.[3]
Suomessa etenkin toisen maailmansodan päättymisen ja 1980-luvun alun välisenä aikana keskeinen osa rahapolitiikkaa oli viennin edistäminen markkaa devalvoimalla. Toimintamalli soveltui tuolloiseen markkinatilanteeseen ja poliittiseen ilmapiiriin kohtalaisen hyvin, mutta vähitellen sen ruokkimaa inflaatiota alettiin karsastaa yhä pahemmin, mikä johti 1980-luvulla kovan markan politiikkaan ja jopa pieniin revalvaatioihin.[4]
Välitavoitteet
Rahapolitiikalla on usein myös välitavoitteita, joihin pyritään inflaation pitämiseksi alhaisena. Tällaisia välitavoitteita ovat nykyään muun muassa kiinteän valuuttakurssin ylläpitäminen suhteessa johonkin muuhun valuuttaan tai valuuttakoriin sekä rahan määrän kasvutavoite. Esimerkiksi eurojärjestelmän tavoitteena on ylläpitää lavean rahan määrän kasvua keskimäärin viidestä kuuteen prosenttiin vuodessa. Rahan kvantiteettiteorian mukaisesti liikkeessä olevan rahan kokonaisarvon vastatessa vaihdettavien tuotteitten kokonaisarvoa rahan arvo ei laske (inflaatio) eikä nouse (deflaatio).
Rahapolitiikan välineistä
Rahapolitiikan tärkein väline on nykyään useimmiten korko, jolla muut pankit voivat ottaa luottoa keskuspankista. Keskuspankit levittävät rahaa talouteen avomarkkinaoperaatioilla.
Rahapolitiikan välineenä on usein myös vähimmäisvarantojärjestelmä: muut pankit velvoitetaan tekemään talletuksia keskuspankkiin. Näitten talletusten määrä riippuu usein yleisötalletusten määrästä kussakin pankeissa. Näillä vähimmäisvarannoilla voi olla veronluonteinen ominaisuus: jos talletuksille ei makseta käypää korkoa, ne ovat pankkien ja tallettajien maksama implisiittinen vero keskuspankille. Lisäksi vähimmäisvarantojärjestelmällä voidaan tasoittaa rahamarkkinakorkojen päivittäistä vaihtelua, ehkäistä pankkien välisen maksuliikenteen ongelmia ja rajoittaa niin sanottua luotonlaajenemisprosessia.
Runsas ylimääräisen rahan liikkeelle laskeminen on ominaista äärimmäisille kriiseille kuten sodille ja niitä seuraaville taloudellisen sekasorron vaiheille: seteleitä painetaan, kun muitakaan ratkaisuja ei ole näköpiirissä. Malli ja sen hallitsemattomat seuraukset tunnetaan erityisen hyvin Saksan vuoden 1923 hyperinflaatiosta, mutta rahan määrän tuntuvaa lisäämistä hyödynnettiin esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan aikana useissa maissa.[5]
Valuuttakurssipolitiikan merkitys voi olla suuri erityisesti niin sanotuille pienille avotalouksille, joissa suuri osa rahan liikkeestä perustuu ulkomaankauppaan. Vientiä tukevat ja tuontihyödykkeitten kysyntää hillitsevät devalvaatiot (ja, paljon vähäisemmässä määrin, valuutan vahvistamiseksi tehdyt revalvaatiot) olivatkin keskeinen osa Suomen rahapolitiikkaa ennen Euroopan unioniin liittymistä.[6] Devalvoimista suosittiin myös esimerkiksi Ruotsissa 1970-luvulla. Keskeinen valuuttakurssipoliittinen valinta on, annetaanko valuutan kellua vai pidetäänkö se kiinteänä. – Eurojärjestelmän rahapolitiikalle ei ole virallisesti määritelty valuuttakurssitavoitetta, vaan euro saa kellua, eli sen valuuttakurssin annetaan määräytyä vapaasti markkinoilla. Kurssivaihteluja voidaan kuitenkin joissakin tilanteissa pyrkiä vaimentamaan siten, että euroalueen kansalliset keskuspankit ostavat tai myyvät euroja muita valuuttoja vastaan.[7]
Rahapolitiikan transmissio
Rahapolitiikalla on esitetty olevan useita niin sanottuja transmissiokanavia, siis mekanismeja, joilla rahapolitiikka vaikuttaa inflaatioon tai talouteen yleisemmin. Tärkein on yksinkertainen korkokanava. Keskuspankki pystyy vaikuttamaan vallitsevaan korkotasoon, joka vaikuttaa muun muassa siihen, kuinka houkutteleva vaihtoehto on pitää varallisuutta täysin tai melkein korottomina käteisvaroina ja käyttelytalletuksina, kun tarjolla on myös korkoa tuottavia arvopapereita. Suoran korkokanavan lisäksi on ilmeisesti olemassa muitakin transmissiomekanismeja. On muun muassa esitetty, että pankkien taseitten rakenteilla olisi merkitystä rahapolitiikan transmissiolle. Erityyppisten pankkien antolainaus näyttää reagoivan eri tavalla rahapolitiikan muutoksiin.
Monissa tapauksissa myös valuuttakurssien muutokset ovat merkittävä rahapolitiikan transmissiokanava: koron alentaminen tyypillisesti johtaa valuutan devalvoitumiseen, joka muun muassa lisää vientiä ja tekee tuontihyödykkeet kalliimmiksi.
Korkopäätösten vaikutus inflaatioon vaikuttaa melko hitaalta. Erittäin lyhyellä aikavälillä keskuspankin koronnosto voi havaintojen mukaan jopa kiihdyttää inflaatiota, mikä johtunee siitä, että monien hyödykkeitten tuotannon kustannuksiin kuuluu korkomenoja. Pysyvämpi ja ”oikeanmerkkinen” vaikutus inflaatioon näyttää tapahtuvan usein vasta lähes vuoden viiveellä. Käytettävissä olevan työkalun vaikutusten pitkä viive vaikeuttaa menestyksellistä rahapolitiikan harjoittamista.
Toisin kuin vielä joitain vuosikymmeniä sitten, yllättäviä rahapolitiikan muutoksia pidetään nykyään useimmiten haitallisina. Yleensä tavoitteena on, ettei keskuspankin korkopäätös poikkeaisi odotetusta. Keskuspankkien johtajilla onkin usein tapana melko selväsanaisesti vihjailla, minkäsuuntaisia päätöksiä on odotettavissa. Toisaalta ei haluta lausua mitään, mikä voitaisiin tulkita juridisesti sitovaksi lupaukseksi. Rahapolitiikan transmissio, siis sen vaikutus esimerkiksi rahan määrän kasvuun ja inflaatioon, tapahtuu osittain tulevia korkopäätöksiä koskevien odotusten kautta.
Rahapoliittisesta päätöksenteosta
Päätöksenteko on rahapolitiikassa erittäin harvoin keskitetty yhdelle henkilölle. Lähes kaikki tärkeimmät rahapoliittiset päätökset tehdään jonkinlaisissa komiteoissa, jotka viime kädessä ratkaisevat erimielisyydet äänestämällä. Esimerkiksi eurojärjestelmän rahapolitiikasta päättää Euroopan keskuspankin neuvosto, jonka jäseninä ovat EKP:n johtokunta ja euroalueen kansallisten keskuspankkien pääjohtajat.
Keskuspankin itsenäisyys
Sekä Euroopan unionissa, Yhdysvalloissa että monissa muissa maissa rahapoliittinen valta on siirretty edustukselliselta demokratialta keskuspankeille, jolla on erittäin laaja päätäntävalta sille asetetun tavoitteen saavuttamisessa ja jonka päätöksiin esimerkiksi parlamentilla ei ole sananvaltaa.
Keskuspankin itsenäisyyden eduista on runsaasti taloustieteellistä kirjallisuutta, jonka johtopäätökset tosin ovat kiistanalaisia. Melko yleisesti vallitsevan näkemyksen mukaisesti poliittisen kontrollin ulottumattomissa oleva keskuspankki nauttii suuremmasta uskottavuudesta kuin poliittisesta päätöksenteosta riippuvainen keskuspankki. Tämän uskottavuuden avulla se pystyy saavuttamaan alhaisen inflaation ilman haitallisia työllisyysvaikutuksia. Jos keskuspankin ei odoteta välittävän muista tavoitteista kuin inflaatiosta, yritykset, kotitaloudet, ammattiliitot ja muut talouden toimijat odottavat alhaista inflaatiota. Päätökset hinnoista ja palkoista tehdään tämän odotuksen mukaisesti.
Poliittisesta päätöksenteosta riippuvainen keskuspankki ei nauti samasta luottamuksesta, joten rahapolitiikan niin sanotun aikainkonsistenttiusongelman vuoksi keskuspankki voi saavuttaa alhaisen inflaation pelkästään korkeamman työttömyyden hinnalla. Syynä tähän on se, että taloudessa päätetään monista hinnoista odotetun inflaation perusteella. Poliittisen kontrollin alaisen keskuspankin usein odotetaan harjoittavan ”löysempää” rahapolitiikkaa kysynnän voimistamiseksi ja työllisyyden edistämiseksi. Näitten inflaatio-odotusten vuoksi odotettu inflaatio on korkea, mikä otetaan huomioon yritysten hinnoitteluissa ja palkoista sovittaessa. Tällöin vallitseva nimellinen ostovoima ja kierrossa olevan rahan määrä eivät johda toivottuun talouden aktiviteetin ja työllisyyden tasoon, vaan kysyntää voimistava politiikka pelkästään lisää inflaatiota. Kasvu- ja työllisyystavoitteitten saavuttamiseksi tarvittaisiin odotettua ekspansiivisempi rahapolitiikka, mikä tuo väistämättä mukanaan korkeamman inflaation.
Jos keskuspankin johtoon nimitetään pelkästään inflaation torjunnasta kiinnostuneita henkilöitä ja heille annetaan vapaus toimia haluamallaan tavalla, keskuspankin yleisesti odotetaan harjoittavan tiukkaa rahapolitiikkaa. Tämä odotus vaikuttaa hinnoittelupäätöksiin, jolloin sama nimellinen kysyntä ja kierrossa olevan rahan määrä johtaa samaan työllisyyteen ja talouden kasvuun kuin mihin poliittisen kontrollin alainen keskuspankki pääsee vain korkeammalla inflaatiolla.
Tätä johtopäätöstä on arvosteltu muun muassa sen johdosta, ettei sen tueksi esitetty empiirinen näyttö ole riittävää. Maittenvälisessä tarkastelussa inflaatio on keskimäärin alempi niissä maissa, joissa rahapolitiikka on itsenäisen keskuspankin hoidettavana, mutta työttömyydessä ei keskimäärin ole eroa. Tämä havainto ei kuitenkaan todista mitään syy-seuraussuhteista. On esitetty, että keskuspankille annetaan itsenäistä päätöksentekovaltaa tietyntyyppisissä maissa, jotka muutenkin saavuttaisivat alhaisen inflaation kohtuullisen työttömyyden oloissa.
Katso myös
Lähteet
- Korkman, Sixten: Väärää talouspolitiikkaa – Talouden kriisit ja opilliset kiistat. Helsinki: Otava, 2015. ISBN 978-951-1-29830-4 (sid.).
Viitteet
- Korkman, s. 15.
- Korkman, s. 60 ja 93.
- Korkman, s. 93–98.
- Korkman, s. 137 ja 141–145.
- Korkman, s. 93.
- Korkman, s. 109 ja 140–143.
- Suomen Pankki – Valuuttakurssipolitiikka Suomen Pankin verkkosivusto. Suomen Pankki. Viitattu 9.11.2016.