Rahan historia Suomessa

Suomen sana raha merkitsee alun perin turkista, lähinnä oravannahkaa. Turkikset ovat olleet esihistoriallisena aikana merkittäviä vaihdon välineitä Suomessa ja laajalti Pohjois-Euroopassa. Nykysuomalaisten esivanhemmilla on ollut tiiviit kaupankäynnin tai lahjojen vaihdannan suhteet eri suuntiin, ja tässä turkikset ovat otaksuttavasti olleet merkittävässä osassa. Suomalaiset ovat usein myyneet tai antaneet ulkomaalaisille turkiksia, ja saaneet vastineeksi aineita ja esineitä, joita ei Suomessa tuotettu.

Kolikko on ilmeisesti suomessa omaperäinen sana. Sana on onomatopoeettinen, ja se kuvaa metallirahan kolinaa.

Varhaisimmat Suomesta tavatut rahat ovat roomalaisia hopeadenaareja ja kuparirahoja 100-luvulta. Osa niistä on luultavasti kulkeutunut Suomeen vasta 100-luvun jälkeen. Kaksi roomalaista kolikkolöytöä voidaan yhdistää muinaisjäännöksiin varhaiselta rautakaudelta, ja ne lienevät tulleet Suomeen Itä-Baltian kautta.[1]

Vöyristä löydetty solidus on lyöty Valentinianus III:n kaudella.

Pohjanmaalta on löydetty myöhäisroomalaisia, 400- ja 500-luvulle ajoittuvia kultarahoja, soliduksia, jotka ovat tulleet maahan ilmeisesti Ruotsin kautta.[1]

Soliduksien tuonnin päättymisen jälkeisiltä kolmelta vuosidadalta ei Suomesta taaskaan ole rahalöytöjä. Vuoden 800 tienoilla Suomenlahden kautta avattiin kauppatie Ruotsista Venäjälle, ja reitin eräästä alkuetapista Ahvenanmaalta on löydetty 830–950-luvulle ajoittuvia raha-aarteita, joihin kuuluu yli 1 300 itämaista hopearahaa, dirhemiä. Manner-Suomesta dirhemeitä on löytynyt vähemmän.[1]

1000-luvulla hopearaha yleistyi Varsinais-Suomessa ja Hämeessä ja myöhemmin myös Karjalassa. Siltä ajalta on tallessa noin tuhat englantilaista ja yli 4 000 saksalaista hopearahaa sekä skandinaavisia, böömiläisiä, bysanttilaisia, unkarilaisia ja italialaisia hopearahoja. Viikinkiajan rahat olivat helposti käsiteltävässä muodossa Suomeen tuotua hopeaa, jota käytettiin vaihdon välineenä ja korujen raaka-aineena. Rahoja punnittiin ja leikattiin, ja niitä käytettiin painon mukaan. Rahataloutta ei Suomessa siihen aikaan vielä ollut. Hopean tuonti Suomeen väheni 1000-luvun puolivälissä, ja raha alkoi yleistyä Suomessa jälleen 1200–1300-luvulla.[2]

Suomessa tehtiin myös jonkin verran eräänlaisia kopioita vieraista rahoista, lähinnä anglosaksisista ja bysanttilaisista. Myös Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa kopioitiin näihin aikoihin rahaa. Suomen kopiorahat on tehty tavallisella rahanlyöntitekniikalla, joten niitä olisi voitu sarjavalmistaa. Niitä ei kuitenkaan ole löydetty kovin monta. Pekka Sarvas tunsi vuoden 1973 tutkimuksensa mukaan niitä Suomen museoista 15 kappaletta lukuun ottamatta muilla tavoin kuin lyömällä tehtyjä. Rahojen ei ilmeisesti ole ollut tarkoitus esittää tarkoin alkuperäistä, sillä Suomessa rahat teki arvokkaiksi niiden metalli, eikä kaukaisissa maissa niillä ollut sopimusarvo. Sittemmin löydettyjen kopiorahojen määrä on kaksinkertaistunut. Vuonna 2014 artikkelissaan Tuukka Talvio kyseenlaisti bysanttilaisten rahajäljitelmien suomalaisen alkuperän mutta katsoi, että niistä osa on todennäköisesti lyöty Lounais-Suomessa. Samalla hän myös kertoo hiljattain löydetystä kopiorahatyypistä, josta ei vielä ole laadittu tutkimuksia.

Monin paikoin kansanperinne kertoo maahan kätketyistä raha-aarteista. Näiden päällä saattoi maata aarteen vartija -olento tai loimuta virvatuli. Monista oikeasti löytyneistä raha-aarteista on esitetty, että ne on kätketty maahan vaaran uhatessa. Myös kansanperinne usein kertoo aarteiden syntyneen tällä tavoin. Muitakin selityksiä on annettu: aarteiden kätkeminen saattoi liittyä maagisiin uskomuksiin tai yksinkertaisesti turvallisten säilytysmahdollisuuksien puutteeseen. Rahoja on löydetty myös haudoista, joihin niitä on laitettu vainajien mukaan.[3]

Kun Suomi liitettiin Ruotsiin, käyttöön vakiintui ruotsalainen raha. Se yleistyi Ahvenanmaalla 1200-luvulla ja mantereella 1300-luvulta alkaen, sisämaassa 1400-luvulla. Etelä-Suomessa käytettiin ruotsalaisen rahan rinnalla keskiajalla yleisesti myös liivinmaalaista rahaa, joka oli lyöty useimmin Tallinnassa. Joitain englantilaisia ja saksalaisia kultarahojakin käytettiin.[4] Suomen Turussa toimi rahapaja noin vuosina 1410–1558.[5]

Vanhin tunnettu Suomessa käytetty rahayksikkö on kuusinainen, jonka arvo vastasi kuutta penninkiä.[6] Nimeä on käyttänyt jo Mikael Agricola kirjallisissa tuotoksissaan, vaikka rahayksikkö oli käytössä jo ennen hänen syntymäänsä, ainakin 1400-luvulta alkaen.[6]

Ruotsin rahajärjestelmän perusta oli laskuyksikkö markka (mark), joka jaettiin kahdeksaan äyriin (öre). Suurin leimattu raha oli aurto, joka vastasi äyrin kolmasosaa ja 1520-luvulta alkaen puolta äyriä. Sitä ennen ainoat rahat olivat penninki (1/192 markkaa) ja sen puolikas ropo.[7] Kustaa Vaasaa edeltäneeltä ajalta säilyneistä Turun rahoista valtaosa on aurtoja ja aurron puolikkaita; myös joitain penninkejä valmistettiin.[5] Turussa lyödyn kolikon nimi oli suomeksi kuusinainen, ruotsiksi fyrk ja latinaksi abo. Suomenkielinen nimi tulee sen alkuperäisestä arvosta kuusi penninkiä. Ruotsinkielinen nimi puolestaan tulee sanoista fyra penningar eli neljä penninkiä, mihin kolikon arvo myöhemmin laski.[8][9][10]

Kustaa Vaasan hallituskaudella Ruotsi-Suomessa pantiin liikenteeseen suuria hopearahoja, nimellisarvoltaan äyri (1522), markka (1536) ja taaleri (1534). Hopea oli 1620-luvulle asti käytännössä ainoa rahametalli. Kuparirahaa alettiin lyödä vuonna 1624. Vuosina 1644–1778 käytettiin myös plootuja, kookkaita kuparilevyrahoja. Ruotsi otti käyttöön paperirahan 1661.[7]

Ruotsissa tehtiin rahauudistus vuonna 1776 inflaation pysäyttämiseksi. Samalla perusyksiköksi tuli riikintaaleri.[5] Ruotsin vallan viimeisinä vuosikymmeninä Suomessa käytettiin kahteen otteeseen paikallisluontoista paperirahaa. Sotilasviranomaiset laskivat 1790 liikkeeseen omia tilapäisseteleitään, ja vuosina 1806–1808 toiminut Turun diskonttolaitos antoi myös seteleitä.[11]

Varhaisimmat Suomesta löytyneet venäläiset rahat ovat peräisin kätköstä vuoden 1100 tienoilta Karjalasta. Venäläisiä 1500- ja 1600-luvun rahoja on löydetty paljon Karjalasta ja 1700-luvun hopearuplia ja kuparikopeekoita laajalta alueelta Itä-Suomesta. Isonvihan ja pikkuvihan aikana 1700-luvun alkupuolella koko Suomi oli venäläisten valtaama, ja myös venäläistä rahaa käytettiin. Vuoden 1743 jälkeen venäläisen kuparirahan käyttö kiellettiin, mutta hopearahaan ei otettu kantaa.[12]

Suomalainen 75 kopeekan seteli vuodelta 1824

Venäjän vallattua Suomen Venäjän ruplasta tuli 29. joulukuuta 1809 annetulla julistuksella Suomen suuriruhtinaskunnan “pää- ja perustusmynti eli raha”. Myös Ruotsin raha säilyi edelleen yleisessä käytössä viranomaisten kielto- ja rajoitusyrityksistä huolimatta. Turussa 1811 perustettu tuleva Suomen Pankki sai oikeuden painaa seteleitä, elokuusta 1812 alkaen aluksi 20, 50 ja 75 kopeekan arvoisia pikkuseteleitä. Pankin muutettua Helsinkiin 1819 setelien painaminen jatkui siellä. Vuonna 1819 alettiin painaa suurempia, 1, 2 ja 4 ruplan seteleitä. Rupla-arvoisten setelien painatus siirrettiin Pietariin 1821 ja kopeekka-arvoisten 1824. Seteleihin tuli uutena piirteenä kapea koristekehys, jonka nurkissa oli nimellisarvon mukaan joko tähtikuvio, kruunu tai Suomen leijonavaakuna. 1820-luvun aikana seteleihin ilmestyivät myös koholeima, vesileima, numerointi ja allekirjoitus.[13]

Vuonna 1840 Suomessa toteutettiin raharealisaatio, jossa palautettiin rahan “todellinen” arvo sitomalla setelit jälleen hopeaan. Samalla hopearuplasta tuli Suomen pääraha myös todellisuudessa eikä vain periaatteessa. Ruotsalaiset setelit vaihdettiin hopearahaan, ja ne katosivat kierrosta parissa vuodessa. Vanhojen setelien tilalle painettiin uudet hopeakatteiset setelit, joiden nimellisarvoiksi tuli 3, 5, 10 ja 25 ruplaa. Setelit olivat aiemmista poiketen kaksipuolisia ja osittain värillisiä, ja ne olivat teknisesti ja taiteellisesti aikaansa nähden korkeatasoisia. Setelien ohella Suomessa käytettiin hopeakolikoita. Suomen Pankista tuli uudistuksen yhteydessä todellinen setelipankki, joka pystyi toiminaan entistä monipuolisemmin niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.[14]

Pääartikkeli: Suomen markka

20 markan seteli vuoden 1863 sarjaa, molemmat puolet

Valtiovarainpäällikkö Fabian Langenskiöldin aloitteesta senaatti esitti joulukuussa 1859 keisarille, että Venäjän setelit eivät olisi Suomessa enää käypiä nimellisarvostaan, vaan todellisesta hinnasta, joka määräytyisi Pietarin pörssissä. Taustalla oli Krimin sodasta vuosina 1853–1856 johtunut Venäjän talouden epävakaus, jolloin Suomen Pankki oli lopettanut ruplamääräisten seteliensä lunastamisen hopealla. Suomi anoi lupaa omalle rahalleen ja sai sen lopulta 4. huhtikuuta 1860, kun keisari Aleksanteri II allekirjoitti Keisarillisen Majesteetin Armollisen Ilmoituksen muutetusta raha-yksiköstä Suomen Suuriruhtinanmaalle.[15]

Aluksi markan kurssi oli sidottu ruplan arvoon: yksi markka vastasi ¹⁄₄ ruplaa.[16][17] Rahan nimi valittiin kilpailulla.[17]

Markka sidottiin hopeakantaan vuonna 1865 – ilman Venäjän ruplaa. Tällöin naula hopeaa vastasi arvoltaan 94,48 markkaa. Vuonna 1878 markka sidottiin kultakantaan, jolloin 20 markkaa vastasi arvoltaan 6,45 grammaa kultaseosta, jossa oli 900 promillea kultaa.

Vuosina 1945–1947 markka devalvoitiin useita kertoja, samoin jälleen vuonna 1957. Niinpä 1950-luvulla markan arvo oli enää vajaa sadasosa siitä, mikä se oli ollut ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vuonna 1962 säädettiin uusi rahalaki, joka tuli voimaan seuraavan vuoden alussa. Tällöin toteutettiin rahauudistus, jonka jälkeen uusi markka vastasi sataa vanhaa markkaa ja uusi penni yhtä vanhaa markkaa.

Vuonna 1991 markka sidottiin Euroopan valuuttayksikkö ecuun, mutta jouduttiin parin kuukauden sisään irrottamaan jälleen yhdellä 12 prosentin devalvaatiolla. Markka kellutettiin taas 1992 ja se liittyi Euroopan valuuttajärjestelmään 1996.

Suomen markka liitettiin 1. tammikuuta 1999 Euroopan unionin yhteisvaluutta euroon ja lakkasi siten käytännössä olemasta itsenäisenä valuuttana. Eurokolikot ja -setelit otettiin Suomessa ja muissa euromaissa käyttöön 1. tammikuuta 2002.

• Suomen rahajärjestelmän historian aikajana

• Talvio, Tuukka: Suomen rahat. 3. laajennettu painos. Helsinki: Suomen Pankki, 2003. ISBN 952-462-033-2.
• Talvio, Tuukka: The Viking Age in Finland: Numismatic Aspects. Fibula Fabula Fact, 2014.
• Sarvas, Pekka: Bysanttilaiset rahat ja niiden jäljitelmät Suomen 900- ja 1000-lukujen löydöissä. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja, 1975
• Suomen sanojen alkuperä: Etymologinen sanakirja A–K. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1992.

• Keskitalo, Kristian: Suomen rahan sääntelyn oikeushistoria: Raha oikeudellisena maksuvälineenä ennen ja nyt. Diss. Helsingin yliopisto, 2022. ISBN 978-951-51-7897-8. Teoksen verkkoversio.

• Pengar hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)