Radikaalipuolue (Ranska)

Radikaaleista puhuttiin Ranskassa jo vuoden 1848 helmikuun vallankumouksen yhteydessä, mutta varsinaisesti nykyisen radikaalipuolueen historia alkaa kolmannen tasavallan alkuvuosista 1870-luvulta. Tasavaltalaiset jakautuivat tuolloin kahteen siipeen, joista uudistusmielisempää ja vasemmistolaisempaa siipeä alettiin kutsua radikaaleiksi. Radikaalien alkuaikojen tunnetuin johtaja oli Georges Clemenceau.[2] Radikaalien aatteessa korostuivat sosiaaliliberalismi ja antiklerikalismi. Radikaalia ideologiaa hahmottelivat 1800-luvun lopulla muun muassa Léon Bourgeois, Ferdinand Buisson ja Émile Chartier (Alain). Varsinkin Bourgeois’n hahmottelema solidarismi muodostui Ranskan radikaaleille keskeiseksi. Grand Orient de Francen vapaamuurariloošeilla oli tärkeä rooli puolueen varhaisessa järjestäytymisessä.[3][4]

Puolueen vaikutusvalta kasvoi vähitellen ja 1890-luvulta alkaen se osallistui säännöllisesti Ranskan hallituksiin. Bourgeois kokosi ensimmäisen pelkästään radikaaleista muodostetun hallituksen vuonna 1895. Puolue jakautui vuonna 1893 radikaaleihin ja radikaali-sosialisteihin.[5] Uuden yhdistyslain myötä radikaalit järjestäytyivät vuonna 1901 virallisesti puolueeksi nimellä Parti Républicain Radical et Radical-Socialiste (”Tasavaltalainen radikaali ja radikaali-sosialistinen puolue”).[2] Se oli Ranskan ensimmäinen moderni, vaaliorganisaatioksi järjestäytynyt puolue. Koko puoluetta kutsuttiin tämän jälkeen myös radikaalisosialisteiksi, vaikka se ei varsinaisesti edustanutkaan sosialistista ideologiaa. Puolueen kannattajakunta oli pääosin keskiluokkaa ja se kannatti yksityisomistusta, mikä ajoi sen vastakkain sosialistisen työväenliikkeen kanssa.[3][6]

Dreyfus-skandaali kallisti Ranskan puoluekenttää vasemmalle ja radikaalipuolue oli käytännössä maan johtava puolue vuosina 1902–1914. Suuri osa tuon ajan hallituksista oli radikaalien varaan luotuja keskustavasemmistolaisia koalitioita, jotka toteuttivat tärkeitä uudistuksia kuten kirkon ja valtion eron (1905) sekä progressiivisen tuloveron käyttöönoton (1914).[3][6] Vuosina 1902–1905 myös sosialistit olivat mukana radikaalien johtamassa poliittisessa liittoumassa (Bloc des gauches, ”vasemmistoblokki”).[5] Radikaalien tuon ajan näkyvimpiä poliitikkoja olivat Clemenceau, Henri Brisson, Émile Combes, Théophile Delcassé, Joseph Caillaux, Gaston Doumergue ja Ernest Monis.[5] Clemenceau johti Ranskan hallitusta ensimmäisen maailmansodan ratkaisuvaiheen aikana vuosina 1917–1920.

Radikaalipuolue pysyi yhtenä Ranskan johtavista puolueista myös maailmansotien välisenä aikana, mutta sitä alettiin nyt pitää enemmän keskustalaisena kuin vasemmistolaisena puolueena. Se muodosti yhdessä sosialistisen SFIO-puolueen kanssa Cartel des Gauches -liittouman, jonka pohjalta muodostetut hallitukset olivat vallassa vuosina 1924–1926 ja 1932–1934. Puolueen tärkeimmät johtajat tänä aikana olivat Édouard Herriot ja Édouard Daladier.[6] Radikaalit olivat mukana myös sosialistien johdolla vuonna 1936 muodostetussa kansanrintamahallituksessa[2] ja jälleen keskustapuolueiden koalition johdossa vuosina 1938–1940.[6]

Toisen maailmansodan miehityksen aikana radikaalit jakautuivat Vichyn hallituksen ja vastarintaliikkeen kannattajiin, mikä johti kannatuksen laskuun sodanjälkeisissä vaaleissa. Radikaalit olivat kuitenkin edelleen tärkeä hallituspuolue vielä neljännenkin tasavallan aikana, näkyvimpinä johtajinaan Henri Queuille, Pierre Mendès France ja Edgar Faure.[6] Puolue muodosti ensin Rassemblement des Gauches Républicaines (RGR, ”vasemmistotasavaltalaisten liitto”) -nimisen porvarillisen vaaliliiton, jonka vaalikannatus oli parhaimmillaan 11 prosenttia.[2] Mendès France pyrki kääntämään radikaalien linjaa uudelleen vasemmalle, mutta tämä ajoi puolueen hajaannukseen 1950-luvun puolivälissä.[6][2]

Viidennen tasavallan perustamisen (1958) jälkeen radikaalipuolue menetti pääosan aiemmasta kannatuksestaan ja vaikutusvallastaan. Puolue tuki vuoden 1965 presidentinvaaleissa vasemmiston ehdokasta François Mitterrandia, mikä jakoi sen kannattajakunnan.[6][2] Puolue hajosi lopullisesti, kun vasemmistosiipi erosi vuonna 1972 ja perusti seuraavana vuonna uuden puolueen Mouvement des Radicaux de Gauche (MRG), joka ryhtyi sosialistipuolueen liittolaiseksi. Jean-Jacques Servan-Schreiberin johtama radikaalipuolue tuki tämän jälkeen presidentti Valéry Giscard d’Estaingia ja osallistui kahden muun keskustaoikeistolaisen puolueen kanssa Union pour la Démocratie Française (UDF, Ranskan demokratian liitto) -vaaliliiton perustamiseen vuonna 1978.[6] Se oli 1980–2000-luvuilla ajoittain mukana useissa oikeistohallituksissa. Vuosina 2002–2011 se oli osana Union pour un Mouvement Populaire (UMP) -puolueliittoa. Puolueen johtaja Jean-Louis Borloo päätti vuonna 2010 jättää François Fillonin hallituksen ja seuraavana vuonna radikaalipuolue erosi UMP:stä. Vuodesta 2012 se on kuulunut uuteen Union des Démocrates et Indépendants (UDI) -puolueliittoon. Vuodesta 2014 radikaalipuoluetta on johtanut Laurent Hénart.[1][7]

Puolue on 1970-luvulta alkaen tunnettu myös nimellä Parti radical valoisien erotuksena siitä eronneesta MRG:stä, joka myös katsoo edustavansa vanhan radikaalisosialistisen puolueen perintöä. Lisänimi viittaa Pariisin place de Valois -aukioon, jonka varrella puolueen päämaja sijaitsee.