QWERTY

Christopher Sholesille vuonna 1878 myönnettyyn kirjoituskonepatenttiin liittyi piirros alkuperäisestä QWERTY-asettelusta. (Kustannusten karsimiseksi näppäimistöstä oli jätetty pois numerot 1 ja 0, jotka voitiin korvata kirjaimilla I ja O.)

Ensimmäiset kirjoituskoneet kehitettiin 1800-luvulla muun muassa sokeiden apuvälineiksi. Kirjainten järjestys vaihteli, mutta useimmiten kirjaimet olivat aakkosjärjestyksessä. Tästä voidaan edelleen nähdä merkkejä myös QWERTY-näppäimistössä, jonka keskimmäisellä kirjainrivillä eli perusrivillä sijaitsevat keskenään aakkosjärjestyksessä D, F, G, H, J, K ja L, jota alkuperäisessä versiossa seurasi vielä M.

QWERTY-asettelun kehitti yhdysvaltalainen journalisti ja keksijä Christopher Latham Sholes, joka pyrki uuden näppäinjärjestyksen avulla vähentämään aiemmin kehittämänsä, aakkos­järjestystä noudattaneen kirjoitus­koneen esiin nostamia teknisiä ongelmia. Sholesin patentoimassa kirjoitus­koneessa kukin näppäin kiinnittyi pitkä­vartiseen iskuriin, jonka päässä oleva kirjasin löi kirjoitus­telaa vasten painautuvaan paperiin mustejäljen, kun näppäintä painettiin. Iskurin liike kohdistui paperiin alhaaltapäin, joten kirjoittaja ei voinut nähdä kirjoittamaansa tekstiä, ennen kuin se oli valmis. Tästä seurasi, että jos lähellä toisiaan sijainneet iskurit nopeasti näppäiltäessä takertuivat yhteen, ongelmaa oli vaikea huomata ja korjata.[1]

Sholesin kirjoituskoneita ruvettiin valmistamaan Remingtonin tehtaassa vuonna 1874. Ensimmäisellä mallilla pystyi kirjoittamaan ainoastaan suuraakkosia, eikä se herättänyt erityistä huomiota. Tilanne muuttui, kun vuonna 1878 julkistettiin uusi malli, jolla pystyi kirjoittamaan myös pienaakkosia. Kussakin iskurissa oli nyt sekä pienaakkosen että suuraakkosen kirjasin, ja näppäimistöön oli lisätty erityinen shift- eli vaihtonäppäin, jonka avulla kirjoitustelan asemaa pystyi vaihtamaan juuri sen verran, että paperiin osui jompikumpi.[1] Tekninen kirjoittaja Marcus Brooks onkin huomauttanut, että vaihtonäppäin tarjosi ilmeisen edun ainakin verrattuna Remingtonin kilpailijan Caligraph-malliin. Caligraphissa pien- ja suuraakkosille oli erilliset näppäimet, ja siksi näppäimistö oli kooltaan miltei kaksinkertainen.[2]

Alkuaikoina kirjoituskoneiden valmistajat levittivät myyttiä, että QWERTY on tieteellisesti osoitettu nopeimmaksi mahdolliseksi näppäinasetteluksi. Kerrotaan myös, että ylimmälle kirjainriville varta vasten sijoitettiin englannin sanan typewriter (’kirjoituskone’) kirjaimet. Myyntiedustajien olisi helppo opetella kirjoittamaan tuo sana nopeasti vaikka alkeellisella kahden sormen tekniikalla, ja siten esitellä laitteen erinomaisuutta — mutta tämä voi yhtä hyvin olla pelkkä kaupunkitarina.[3]

Jotkut QWERTYn arvostelijat ovat väittäneet, että asettelu itse asiassa suunniteltiin hidastamaan kirjoittamista, koska englannin kielen yleisimpien kirjainten näppäimet sijoitettiin hankalasti ja kauas toisistaan.[4] Väite ilmeisesti kuitenkin perustuu osittaiseen väärinkäsitykseen, sillä Qwertyä ei suunniteltu hidastamaan näppäilyä vaan pikemminkin varmistamaan, että englannin kielessä usein yhdessä esiintyvien kirjainten (kuten T:n ja H:n) iskurit eivät sijaitse lähekkäin ja jää näin niin helposti toisiinsa kiinni.[1] Selvää on, että Sholes ei QWERTYä suunnitellessaan pyrkinyt hidastamaan ainakaan kymmen­sormi­järjestelmää, joka kehitettiin vasta kun QWERTYn asema oli vakiintunut.[2][5]

Teknisen kehityksen myötä iskurien yhteentakertuminen kävi harvinaisemmaksi ja oli helpompi korjata. Kerrotaan että Sholeskin suunnitteli vielä aivan toisenlaisen ja tehokkaamman näppäinasettelun. Tässä asettelussa kaikki englannin vokaalit oli asemoitu perusriville ja oikean käden sormilla näppäiltäviksi: siinä suhteessa se muistuttaa myöhemmin kehitettyä vaihtoehtoista Dvorak-näppäimistöä.[2]

Uusi asettelu ei kuitenkaan enää ottanut tulta. Konekirjoittajat olivat jo tottuneet QWERTY-näppäimistöön ja opetelleet tekemään työnsä sillä, koska kirjoituskonevalmistajat sellaisia valmistivat. Kirjoituskone­tehtaat puolestaan jatkoivat QWERTY-näppäimistöjen valmistamista, koska niitä konekirjoittajat osasivat käyttää. Näin ratkaisu on jäänyt pysyväksi käytännön standardiksi, jota uudetkin kirjoittajat opetetaan käyttämään, vaikka aakkosjärjestyksen mukainen näppäimistö oletettavasti olisi helpompi oppia ja jotkin aivan toisenlaiset asettelut voisivat olla nopeampia ja miellyttävämpiä käyttää. QWERTYn suosion vakiintumisesta on tullut tavallinen esimerkki johtavan markkina-aseman kehittymisestä.[6]

5966 -standardin mukainen suomalainen monikielinen näppäimistöasettelu.

Suomessa oli pitkään käytössä kaksi kilpailevaa näppäimistöjärjestelmää. Tilanteesta päästiin eroon vuonna 1959, kun Suomen Standardisoimisliitto SFS vahvisti standardin kirjoituskoneiden näppäimistöstä.[7] Kirjainten järjestys näppäimistöllä muuttui Suomessa vuonna 1976, kun pohjoismaiset kirjaimet å, ä ja ö siirrettiin vuoden 1959 standardissa sovituilta paikoiltaan alariviltä nykyisille paikoilleen. Tilalle tulivat pilkku, piste ja väliviiva. Syynä oli se, että 1971 ensimmäisessä kansainvälisessä näppäimistön ISO-standardissa oli standardisoitu pilkku ja piste nykyisille paikoilleen.[7] Vuonna 2008 SFS vahvisti uuden standardin näppäimistöstä (SFS 5966). Tällä kertaa minkään näppäimen paikkaa ei vaihdettu. Sen sijaan uusien merkkien tuottamisessa käytetään hyväksi Alt Gr -näppäintä. Esimerkiksi asteen ja promillen merkki syntyvät aiempaa helpommin uudella näppäimistöllä.[7]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta QWERTY Wikimedia Commonsissa