Guangxu

Zaitianin vanhemmat olivat Yixuan eli prinssi Chun ja hänen ensi­sijainen puolisonsa Wanzhen, leski­keisarinna Cixin nuorempi sisar. Zaitianin serkku, keisari Tongzhi, kuoli 12. tammi­kuuta 1875, eikä hänellä ollut poikaa. Leski­keisarinna Ci'an ehdotti, että yksi prinssi Gongin pojista kruunattaisiin seuraavaksi keisariksi, mutta Cixi hylkäsi ehdotuksen. Sen sijaan Cixi nimitti veljen­poikansa keisariksi, ja keisari­perhe hyväksyi hänen valintansa. Tämä kuitenkin merkitsi poikkeamista keisari­kunnan tavan­omaisesta käytännöstä, jonka mukaan uuden keisarin tuli aina kuulua edellistä hallitsijaa seuraavaan suku­polveen,

Zaitiania ei kuitenkaan nimitetty serkkunsa ja edeltäjänsä, keisari Tongzhin, vaan setänsä, keisari Xianfengin perilliseksi ja seuraajaksi. Tällä tavoin voitiin selittää, että vanhasta säännöstä pidettiin nytkin kiinni. Valta­istuimelle noustessaan Zaitian oli vasta neli­vuotias. Hän otti hallitsija- ja aika­kausi­nimen Guangxu. Leski­keisarinna Cixi adoptoi hänet pojakseen, omaksui arvo­nimen "Pyhä äiti Leski­keisarinna" ja toimi sijais­hallitsijana keisarin ollessa ala­ikäinen.

Vuodesta 1876 lähtien Guangxun opettajana toimi Weng Tonghe, joka oli jo osallistunut Tongzhin onnettomaan kasvatukseen mutta onnistui välttymään kaikilta syytöksiltä.[2] Weng teroitti nuoren keisarin mieleen, että hänen oli osoittava pojalta edellytettävää kunnioitusta leskikeisarinnaa kohtaan.[3]

Vuonna 1881, Guangxun ollessa yhdeksän­vuotias, leski­keisarinna Ci'an kuoli odottamatta ja Cixi jäi pojan ainoaksi sijais­hallitsijaksi. Cixi oli kuitenkin kärsinyt pitkä­aikaisesta sairaudesta. Siihen aikaan keisari­hovin eunukit usein väärin­käyttivät vaikutus­valtaansa lapsi­keisariin.[4] Guangxu oli myös alkanut itse pitää välttämättöminä pidettyjä audiensseja.[5]

Vuonna 1887 keisari Guangxun katsottiin saavuttaneen riittävän iän, jotta hän saattoi ryhtyä itse hallitsemaan. Edellisenä vuonna kuitenkin jotkut hovin jäsenet, muun muassa prinssi Chun ja Weng Tonghe, olivat pyytäneet leski­keisarinnaa vielä toistaiseksi jatkamaan sijais­hallitsijana. Vaikka Cixi suostuikin pyyntöön, Guanxu oli vuonna 1886 alkanut kirjoittaa kommentteja palatsin muistioihin.[5] Keväällä 1887 hän osallistui ensimmäiseen pellon­kyntö­seremoniaan, ja vuoden lopulla hän oli alkanut hallita Cixin valvonnan alaisena.

Helmikuussa 1889, samaan aikaan kuin Cixin vetäytymistä vallasta valmisteltiin, Guangxu solmi avioliiton. Cixi oli vastoin Guangxun mielipidettä valinnut hänelle puolisoksi ja keisarinnaksi oman veljen­poikansa, Guangxun serkun Jingfenin, joka tuli tunnetuksi nimellä keisarinna Longyu. Cixi valitsi Guangxulle myös kaksi jalkavaimoa, sisarukset, joista tuli keisarin puolisot Jin ja Xhen. Guangxun avioitumista seuraavalla viikolla Cixi luovutti hänelle valta­oikeutensa.

Vielä Guangxun alettua hallita leskikeisarinna Cixillä oli huomattava vaikutus hänen päätöksiinsä ja toimen­piteistään, vaikka hän viettikin useita kuu­kausia vuodesta kesäpalatsissa. Weng Tonghe pani merkille, että samaan aikaan kun keisari hoiti valtion joka­päiväisiä asioita, vaikeammissa asioissa hän ja suuri neuvosto kysyivät neuvoa leski­keisarinnalta.[6] Itse asiassa keisari matkusti varsin usein kesä­palatsiin osoittaakseen kunnoitusta tädilleen ja keskustellakseen valtion asioista hänen kanssaan.

Maaliskuussa 1896 Guanxu kutsui ulkomaisia ministerejä Kiinaan "Purppura­valon paviljongissa", nykyisessä Zhongnanhaissa pidettyyn audienssiin. Saman­kaltaisen audienssin oli hänen edeltäjänsä, Tongzhi, pitänyt vuonna 1873. Kesällä 1897, ulkomaisten lähettiläiden painostuksesta ja vasta­toimena Jangse-joen varrella puhjenneisiin, kristittyihin lähetys­saarnaajiin kohdistuviin levottomuuksiin, Guangxu antoi säädöksen, jolla kristityt saivat oikeuden keisarikunnan suojelukseen.[7]

Kasvaessaan Guangxu oli selvästi tullut tietoiseksi säästäväisyyden merkityksestä. Tämän taipumuksensa vuoksi hän yritti vuonna 1892 antaa ankarat määräykset, joiden mukaan hovin kuluista oli säästettävä, ja tämä osoittautui­kin yhdeksi hänen harvoista onnistuneista hallitus­toimistaan.[8] Siinäkin hän silti onnistui vain osittain, sillä hänen oli suostuttava suurempiin menoihin kuin olisi halunnut voidakseen tyydyttää leskikeisarinnan vaatimukset.

Vuonna 1894 alkoi ensimmäinen Kiinan–Japanin sota.[1] Vaikka Guangxu oli keisari, sodan aikana hovin jäsenet usein sivuuttivat hänen mieli­piteensä ja kuuntelivat sen sijaan leski­keisarinnaa. Lopulta päädyttiin laatimaan kaksi sarjaa Suuren neuvoston muistioita, toinen keisaria ja toinen Cixiä varten, ja näin jatkettiin syksyyn 1898 saakka. Shimonosekin rauhassa vuonna 1895 Kiina joutui luovutattamaan Japanille Liao­tungin, Taiwanin ja Peskadorit sekä maksamaan suuret sotakorvaukset, minkä lisäksi Kiinassa asuville japanailaisille oli myönnettävä suosituimman kansan kauppa­oikeudet.[1] Tämän nöyryyttävän tappion vuoksi Guangxu ilmaisi haluvansa luopua valta­istuimesta.[9] Vuoden 1897 lopulla Guangxu ja Qing-hallitus joutuivat kärsimään vielä lisää nöyryytyksiä, kun saksalaiset käyttivät kahden papin murhaa Shandongin maakunnassa teko­syynä Jiaozhoun lahden miehitykseen, minkä jälkeen muutkin vieraat vallat alkoivat vaatia myönnytyksiä.

Sodan ja nöyryytysten jälkeen Guangxu alkoi ajatella, että Kiinan oli otettava oppia Japanin kaltaisista perustus­laillisista monarkioista tullakseen poliittiseksi ja taloudellisesti vahvemmaksi. Kesäkuussa 1898 Guangxu aloitti sadan päivän uudistukset, joiden tarkoitus oli saada aikaan nopeita poliittisia, lain­säädännöllisiä ja yhteis­­kunnallisia muutoksia. Jonkin aikaa, kun leski­keisarinna Cixin oletettiin luopuneen vallan­käytöstä, Guangxu antoi eräiden edistyksellisten ministerien kuten Kang Youwein ja Liang Qichaon avustuksella joukon säädkösiä, joiden nojalla piti toteuttaa pitkälle meneviä modernisoivia uudistuksia.

Uudistusten tavoitteena oli muun muassa rautateiden rakentaminen, sanomalehtien perustaminen ja länsi­maisten tietojen vaatiminen valtion tutkinnoissa.[1] Guangxu määräsi Pekingiin perustettavaksi ajan­mukaisen ­ja että valtion budjetti oli laadittava samaan tapaan kuin ­Kiinasta piti tehdä nyky­aikainen perustus­laillinen keisari­kunta, joka samalla kuitenkin yhä pitäisi kiinni parhaista perinteistään, samaan tapaan kuin Japanissa oli tehty Meiji-restauraatiossa.

Uudistukset olivat kuitenkin liian äkillisiä Kiinassa, jossa uus­kungfutse­laisuudella oli vahva asema, ja lisäksi leski­keisarinna Cixi, jolla yhä oli suuri vaikutus­valta, asettui niitä vastustamaan. Monet virkamiehet, jotka pelkäsivät menettävänsä asemansa, pyysivät Cixiltä apua. Vaikka Cixi ei aluksi tehnytkään mitään sadan päivän uudistusten lopettamiseksi, hän tiesi, että hänen ainoa keinonsa pysyä vallassa oli sotilas­vallan­kaappaus. Guangxu sai hankkeen tietoonsa ja pyysi apua Kang Youweita ja muita uudistusten kannattajia sen torjumiseksi. He päättivät käyttää apunaan Yuan Shikaita, jolla oli uuden­aikainen armeija, vaikkakin vain 6000 miehen vahvuinen. Cixi puolestaan tukeutui Tianjinissa toimineeseen Ronglun armeijaan.

Rongulla oli myös liittolainen, kenraali Dong Fuxiang, joka komensi keisari­kunnan sota­joukkojen 10 000 islamilaista Kansun urhoolista, joihin kuuluivat myös kenraalit Ma Fuxiang ja Ma Fulu. Heidän asemapaikkansa oli Pekingin kaupunkiseudulla, he jatkuvasti hyökkäsivät ulko­maalaisia ja länsi­maalaisia vastaan, ja he olivat Cixin johtamien vanhoillisten puolella vallankaappauksen tullessa. Heidät oli myös aseistettu länsi­maisilla rihlatulla kivääreillä ja nyky­aikaisella tykistöllä, joka osoittaa, että keisarinna Cixin vanhoillinen puoluekin oli halukas käyttämään hyväkseen länsimaista ­teknologiaa.[10][11]

Taiwanilainen professori Lei Chia-sheng (雷家聖) on tutkinut vallan­kaappaus­hanketta tarkemmin. Kang Youwein johtamat uudistusten kannattajat johdattivat mahdollisesti keisari Guangxun ansaan. Muuan brittiläinen lähetys­saarnaaja ja Japanin entinen pää­ministeri Itō Hirobumi huijasivat Kangin mukaan hankkeeseen, jolla korkein valta Kiinassa olisi luovutettu Itōlle. Brittiläinen suur­lähettiläs Sir C. MacDonald sanoi, että uudistusten kannattajat olivat itse asiassa tehneet vahinkoa Kiinan nyky­aikaistumiselle. Leskikeisarinna Cixi sai tämän sala­hankkeen tietoonsa ja päätti tehdä siitä lopun pelastaakseen Kiinan joutumasta vieraiden valtojen alaisuuteen.[12]

Yuan Shikai kuitenkin osasi epäillä tällaista hanketta. Päivää ennen kuin vallan­kaappauksen oli määrä tapahtua, Yuan paljasti kaikki Ronglun hankkeet ja esitteli keisari Guangxun suunnitelmat. Tämä sai Cixin luottamaan Yuaniin, josta sen vuoksi tuli keisari Guangxun ja myöhemmin myös hänen nuoremman veli­puolensa, prinssi Chunin elin­ikäinen vihamies. Kun hanke oli esitelty, keisari ja leski­keisarinna tapasivat, ja keisari vetäytyi Yingtain paviljonkiin, joka nykyään on osa Xhongnanhain rakennus­ryhmää.

Keisari Guangxu työhuoneessaan

Keisari Guangxun tehtävät vuoden 1898 jälkeen olivat jokseenkin rajoitetut hänen aikaisempaan asemaansa verrattuna. Käytännössä hän menetti tällöin keisarin­valtansa, vaikka saikin pitää keisarin arvo­nimen, ja hänet asetettiin koti­arestiin, mutta osittain hän silti säilytti asemansa.

Hänelle annettiin tarpeelliset tiedot valtiollisista asioista, joista hän sai yhdessä leskikeisarinna Cixin kanssa lukea ennen audiensseja[13] ja oli itsekin läsnä audiensseissa istuen Cixin vasemmalla puolella, kun taas Cixi istui pää­valta­istuimella. Hän myös suoritti yhä eräitä seremoniallisia tehtäviä kuten keisarilliset uhrit. Hän ei kuitenkaan enää koskaan hallinnut yksin.

Vuonna 1898, pian "sadan päivän uudistusten" loputtua, keisari Guangxun terveydentila alkoi heiketä, minkä vuoksi leski­keisarinna nimitti vallan­perijä­ehdokkaaksi Pujunin, joka oli Guanxun serkun, prinssi Duanin poika. Boksarikapinan vuoksi kuitenkin sekä Pujun että Duan sittemmin menettivät asemansa. Guangxun terveydentilaa tutki Ranskan lähetystön lääkäri, ja hänellä todettiin Brightin tauti, minkä lisäksi hän oli impotentti.

Vuonna 1900 puhkesi boksarikapina.[1] Keisari Guangxu, hänen tätinsä ja muutamat muut hovin jäsenet pakenivat Pekingistä 14. elokuuta 1900, kun ulkomaiset sotajoukot marssivat kaupungissa vapauttaakseen maidensa lähettiläät, jotka kapinalliset olivat piirittäneet.

Guangxu palasi pää­kaupunkiin tammikuussa 1902 sen jälkeen, kun vieraiden maiden sotilaat olivat poistuneet. Sen jälkeen hänen tiedetään työskennelleen eristetyssä palatsissa kellojen kanssa, joista hän oli ollut lapsuudesta lähtien suuresti kiinnostunut. Hän myös luki paljon ja opiskeli englantia leski­keisarinna Cixin Euroopassa koulua käyneen kamari­rouvan, prinsessa Der Lingin johdolla.

Guangxu kuoli 14. marraskuuta 1908, vain 37 vuoden ikäisenä, päivää ennen kuin leski­keisarinna Cixi. Pitkät ajat Guangxun kuolin­syystä oli liikkeellä useita teorioita, joista yhtäkään historioitsijat eivät ole täysin hyväksyneet. Useimmat ovat olleet taipuvaisia olettamaan, että Cixi, joka itsekin oli hyvin sairas, olisi myrkyttänyt Guangxun, koska pelkäsi, että tämä peruuttaisi hänen poliittiset aikaan­saannoksensa hänen kuoltuaan ja halusi tällä tavoin estää sen. Onkin merkittävää, että he kuolivat peräkkäisinä päivinä. Toinen mahdollisuus on, että Guangxun olisi myrkyttänyt Yuan Shikai, joka tiesi, että jos Guangxu vielä pääsisi uudestaan valtaan, Yuan toden­näköisesti teloi­tettai­siin maan­petoksesta.[14] Mitkään luotettavat lähteet eivät riitä sen todistamiseen, kuka murhasi keisari Guangxun. Vuonna 1911 murhattiin Cixin palveluksessa ollut eunukki Li Lianying, murhaajana mahdollisesti Yuan, mikä viittaa siihen, että hän olisi ollut mukana sala­juonessa keisarin murhaamiseksi. Teorian esitti Pu Yi oma­elämä­kerrassaan ja väitti kuulleensa sen eräältä vanhalta eunukilta.

Keisari Guangxun lääkärin lausunnoissa sanotaan, että keisari kärsi "ajoittaisista vakavista vatsa­kivuista" ja että hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi, mitkä ovat tyypillisiä arsenikkimyrkytyksen oireita.[14] Kumotakseen sitkeät huhut, että keisari olisi myrkytetty, Qing-hovi laati asia­kirjoja ja lääkärin­lausuntoja, joiden mukaan Guangxu olisi kuollut luonnollisista syistä, mutta nämä eivät ole saaneet epäilyksiä hälvenemään.

Oikeuslääketieteelliset tutkimukset osoittivat 4. marraskuuta 2008, että keisari Guangxun ruumiin arsenikki­pitoisuus oli 2 000 kertaa suurempi kuin ihmisillä normaalisti. Tieteilijät päättelivät, että myrkky oli täytynyt annostella kerralla suurena annoksena. China Daily -lehdessä on kerrottu historioitsija Dai Yin arvelleen, että Cixi oli tietoinen lähestyvästä kuolemastaan ja huolissaan siitä, että sen jälkeen Guangxu ryhtyisi jatkamaan välillä keskeyttämiään uudistuksia.[15]

Edeltäjänsä keisari Tongzhin tavoin Guangxu jäi ilman jälkeläisiä. Hänen kuoltuaan keisariksi tuli hänen silloin vasta kaksi­vuotias veljen­poikansa Pu Yi, hallitsija­nimeltään Xuantong, mutta käytännössä valtaa käyttivät hänen isänsä, Guangxun velipuoli Xaifeng eli prinssi Chun, ja leskikeisarinna Longyu. Xuantong jäi Kiinan viimeiseksi keisariksi, sillä Guangxun leski, leski­keisarinna Longyu, alle­kirjoitti vallasta­luopumis­asia­kirjan Xinhai-vallan­kumouksen jälkeen vuonna 1912, mihin päättyi Kiinan yli kaksi­tuhatta vuotta kestänyt keisarin­valta. Longyu kuoli lapsettomana vuonna 1913.

Vallankumouksen jälkeen Kiinan tasavalta kustansi Guangxun mausoleumin rakentamisen Läntisten Qing-hautojen alueelle. Kiinan sisällis­sodan aikana hauta ryöstettiin. Maanalainen hauta­kammio on nykyisin yleisölle avoinna.

Vuonna 1912 Sun Yat-Sen ylisti ohjelmaa, jonka keisari Guangxu oli käynnistänyt koulutuksen uudistamiseksi niin, että Kiina olisi voinut oppia enemmän länsimaisesta kulttuurista. Kiinan kansan­tasa­vallan tultua perustetuksi historioitsija Fan Wenlan (范文瀾) nimitti keisaria "mantšu­ylimykseksi, joka kykeni omaksumaan länsimaisia aatteita." Jotkut historioitsijat ovat pitäneet häntä ensimmäisenä Kiinan johtajana, joka ryhtyi maan nyky­aikaistamisen ja kapitalismin edellyttämiin toimen­piteisiin. Guangxun aikana keisarin valta oli kuitenkin vähäisempi kuin se oli ollut koskaan ennen Qing-dynastian aikana, ja hän oli dynastian ainoa hallitsija, joka joutui koti­arestiin valta­kautensa aikana.

Keisari Guangxun ja keisarinna Longyun häät.

Keisari Guangxulla oli yksi keisarinna ja hänen lisäkseen kaksi puolisoa. Hänen pääasiallinen puolisonsa oli keisarinna Xiaodingjing, sittemmin leskikeisarinna Longyu, kun taas hänen kaksi muuta puolisoaan olivat Jin ja Zhen.

Leskikeisarinna Cixi pakotti Guanxgun avioitumaan serkkunsa Jingfenin (Longyun) kanssa, joka oli häntä kaksi vuotta vanhempi. Jingfenin isä Guixiang, joka oli Cixin nuorempi veli, ja Cixi valitsivat hänet Guangxun keisarilliseksi puolisoksi vahvistaakseen oman perheensä valtaa. Kun avio­liitto oli solmittu, Jingfen sai keisarinnan arvon, ja keisarin kuoltua hän sai kunnia­nimen "Longyi", joka tarkoittaa "suopeaa ja menestyksellistä" (kiin. 隆裕). Guangxu kuitenkin vihasi keisarinnaa ja vietti enimmän aikansa suosikkijalkavaimonsa Xhenin seurassa. Huhujen mukaan Xhen olisi vuonna 1900 heitetty kaivoon Cixin käskystä sen jälkeen, kun hän oli pyytänyt Cixiltä, että keisari Guangxu olisi saanut jäädä Pekingiin neuvottelemaan ulko­valtojen kanssa. Tämä olisi tapahtunut ennen kuin leski­keisarinna Cixi valmistautui poistumaan Kielletystä kaupungista Pekingin ollessa vuonna kahdeksan maan sota­joukkojen miehittämänä.

Keisari Guangxulla ei ollut jälkeläisiä.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Guangxu Wikimedia Commonsissa