Pyrrhonismi

Pyrrhonismi eli pyrrhonilainen skeptisismi (m.kreik. Πυῤῥώνειοι (σκεπτικοί), Pyrrhōneioi (skeptikoi), ”Pyrrhonlaiset (skeptikot)”)[1][2] viittaa antiikin aikaisen skeptisismin suuntaukseen, jonka perusti Ainesidemos ensimmäisellä vuosisadalla eaa. ja joka tunnetaan ennen kaikkea Sektos Empeirikoksen teoksista 100- ja 200-lukujen vaihteesta jaa. Koulukunta kannatti voimakasta skeptisismiä ja mielipiteistä pidättäytymistä. Pyrrhonismi luetaan yhdeksi hellenistisen filosofian koulukunnista.

Pyrrhonismi sai nimensä Pyrrhonista, joka eli noin vuosina 360—270 eaa. Ainesidemos pyrki herättämään Pyrrhonin ja Timonin, toisen varhaisen skeptikon, ajattelun uudelleen henkiin. Historiallisen Pyrrhonin ja koulukunnan ajattelun välinen yhteys on kuitenkin epäselvä. Pyrrhonismi nousi uudelleen keskustelunaiheeksi 1600-luvulla nykyaikaisen tieteellisen maailmankuvan ja tieteellisen skeptisismin syntyessä.

Historia

Antiikin pyrrhonismi

Pyrrhon, josta pyrrhonismi on saanut nimensä, eli 300-luvulla eaa. Hän ei itse kirjoittanut filosofisia teoksia. Hänen oppilaansa Timon kirjoitti sekä Pyrrhonin elämästä että ajattelusta; nykyaikaan hänen teoksistaan on kuitenkin säilynyt vain katkelmia.

Ainesidemos herätti pyrrhonismin uudelleen henkiin. Hän toimi alun perin Platonin Akatemiassa, mutta pettyi siihen, että koulu luopui skeptisismistä. Häneltä tunnetaan tietoja muun muassa kadonneesta teoksesta Pyrrhonistiset kirjoitukset.

Myöhemmistä pyrrhonisteista tunnetuin on Sekstos Empeirikos, jonka teokset Pyrrhonismin pääpiirteet sekä Matemaatikkoja vastaan ovat nykyään keskeisimpiä teoksia pyrrhonistisen ajattelun tuntemisen kannalta. Lisäksi ne ovat merkittäviä lähteitä myös muuhun hellenistisen ajan filosofiaan, koska ne käyvät läpi muiden, pyrrhonistien dogmaattisina pitämien koulukuntien oppeja ne kumotakseen.

Myöhemmän pyrrhonismin suhteesta historiallisen Pyrrhonin ajatteluun on ollut erimielisyyksiä.

Keskustelu pyrrhonismista uuden ajan alussa

Antiikin aikainen skeptisismi sai uutta huomiota uuden ajan alussa. Tällöin eräs keskustelu koski historiallista epäilyä (historiallista pyrrhonismia, ”pyrrhonismus historicus”) ja historiaa koskevia uskomuksia (”fides historica”). Perustava kysymys kuului: Kuinka voimme todistaa historiaa koskevat väittämät? Historiatiede on tieteenala, jolla ei voida suorittaa kokeellista tutkimusta. Esimerkiksi kysymystä siitä, kuinka monta tikariniskua Julius Caesariin iskettiin, voidaan lähestyä ainoastaan tekstiaineistoon perustuen. Jos historialliset lähteet ovat ristiriidassa keskenään, historioitsijat voivat yrittää asettaa ne tasapainoon; esimerkiksi kysymällä, ovatko jotkut tekstit ensiarvoisempia kuin toiset, koska ne ovat silminnäkijäkuvauksia, tai vastaavatko jotkut tekstit kokemusta, kun taas toiset sisältävät epätodennäköisiä, hämmästyttäviä tapahtumia, joita voidaan pitää legendoina?[3]

Keskustelun tuloksena ei syntynyt mitään lopullista ratkaisua varsinaiseen ongelmaan. Sen sijaan kehittyi uudenlainen tekstien kriittisen analyysin menetelmä. Historiatiede muuttui vähitellen narratiivisesta projektista kriittisen keskustelun projektiksi, ja 1800-luvulla se alkoi käyttää arkeologiaa vertailevan tutkimuksen apuvälineenä.

Filosofia

Pyrrhonistinen skeptisismi erosi muun muassa Karneadeen edustamasta akatemialaisesta skeptisismistä siinä, että kun viimeksi mainittu katsoi, että ”mitään ei voida tietää, ei edes tätä”, pyrrhonistit puolestaan välttivät hyväksymästä mitään väittämiä, jotka eivät ole itsestään selviä ja joista voi vallita useita mielipiteitä. Sen sijaan he pitäytyivät jatkuvan kysymisen tilassa. Pyrrhonistien mukaan myös sellainen väittämä kuin ”mitään ei voida tietää” on dogmatistinen, ja siksi he välttivät hyväksymästä myös sitä. Pyrrhonistit pyrkivät näin tekemään skeptisismistään universaalia, ja välttämään sen perustamista mihinkään väittämään, mitä voitaisiin itseään pitää dogmatistisena. Tavoitteena oli mielipiteistä pidättäytyminen (epokhē).

Muiden hellenistisen filosofian keskeisimpien koulukuntien, kuten stoalaisuuden ja epikurolaisuuden, tapaan pyrrhonistien päämääränä elämässä oli mielenrauhan saavuttaminen (ataraksia), ja filosofia palveli ensi sijassa tätä käytännöllistä päämäärää. Pyrrhonistit katsoivat mielenrauhan olevan seurausta siitä, että ihminen kouluttaa mielensä olemaan sitoutumatta mihinkään epäselviä asioita koskeviin väittämiin. Pyrrhonistit katsoivat, että mielipiteemme ja tekemämme perusteettomat arvostelmat johtavat erilaisiin haluihin, kärsimystä tuottaviin ponnistuksiin ja pettymyksiin. Ihminen vapautuu kaikesta tästä, kun ei aseta mitään vaihtoehtoisista tiloista tai arvostelmista toisen edelle. Koska täydellinen toimimattomuus olisi kuitenkin tarkoittanut samaa kuin kuolema, pyrrhonistit sallivat kuitenkin yleisten tapojen noudattamisen tavallisessa arkielämässä, vaikkakin pidättäytyivät liittämästä mihinkään vaiheeseen varmuudella esitettyjä väittämiä.

Pyrrhonistit esittivät lukuisia erilaisia argumentteja sille, miksi uskomusten muodostamista on vältettävä. Esimerkit esittivät yleensä, että sekä jonkin väittämän että sen kiellon tueksi on olemassa yhtä vahvoja perusteluja. Useat esimerkeistä koskivat havaintokokemusta: esimerkiksi esineet näyttävät erilaisilta riippuen etäisyydestä, havainto-olosuhteista, käytetyistä aisteista, sekä havaitsijan mielentilasta, vireystilasta ja terveydestä, ja niin edelleen.[4] Tunnetuimpia argumentteja ovat Ainesidemoksen niin kutsutut kymmenen trooppia (tropoi) eli argumenttimuotoa, sekä Agrippan viisi trooppia.

Kymmenen trooppia

Ainesidemos esitti seuraavat kymmenen trooppia, jotka kuvaavat, miksi pyrrhonisti pidättäytyy todellisuutta koskevista kannanotoista:[5]

  1. Elävien olentojen aistivaikutelmien erilaisuus: Samat asiat saavat eri eläimissä aikaan erilaisia vaikutelmia, koska niillä on esimerkiksi erilainen rakenne.
  2. Ihmisten luontojen erilaisuus: Eri ihmisillä on erilaisia taipumuksia aistimisen suhteen, niin että toinen voi esimerkiksi kokea kylmänä sen, minkä toinen kokee lämpimänä.
  3. Aistien erilaisuus: Sama kohde ilmenee eri aisteille erilaisena; esimerkiksi omena on näköaistille kalpea ja makuaistille makea.
  4. Tilojen erilaisuus: Aistivaikutelmat ovat erilaisia eri tiloissa, kuten esimerkiksi terveenä ja sairaana, valveilla ja unessa, sekä nuorena ja vanhana.
  5. Käytäntöjen, lakien, uskomusten jne. erilaisuus: Eri kansat suhtautuvat asioihin eri tavalla, esimerkiksi mitä tulee käsityksiin oikeudenmukaisuudesta ja jumalista.
  6. Sekoitusten ja yhteyksien erilaisuus: Asiat ovat erilaisia eri tilanteissa ja olosuhteissa; esimerkiksi kivi on painava siirrettynä ilmassa, mutta kevyt vedessä.
  7. Etäisyyksien ja paikkojen erilaisuus: Asiat vaikuttavat erilaiselta eri etäisyydeltä ja eri paikoissa; esimerkiksi Aurinko vaikuttaa pieneltä, ja vuoret vaikuttavat kaukaa sileiltä mutta läheltä rosoisilta.
  8. Määrien erilaisuus: Sama asia vaikuttaa eri määrissä erilaiselta; esimerkiksi viini on kohtuullisesti nautittuna vahvistavaa, mutta suuressa määrissä raukaisevaa.
  9. Pysyvyys, vieraus ja harvinaisuus: esimerkiksi maanjäristykset eivät aiheuta ihmetystä siellä, missä ne ovat tavallisia.
  10. Suhde muihin asioihin: Asiat ovat erilaisia, kun niiden suhteet muihin asioihin otetaan huomioon; esimerkiksi oikeanpuoleinen on oikeanpuoleinen vain suhteessa johonkin muuhun.

Viisi trooppia

Agrippa puolestaan esitti seuraavat viisi trooppia:[6]

  1. Erimielisyys: ihmiset ovat erimielisiä kaikkien filosofisten kysymysten suhteen.
  2. Ääretön toisto: asioita ei voida todistaa, koska todistusten ketju on ääretön (vrt. nykyfilosofiassa: argumentti äärettömästä regressiosta).
  3. Suhteellisuus: kaikki asiat ovat suhteessa toisiinsa niin, että mitään asiaa ei voida tavoittaa itsessään, vaan aina suhteessa johonkin muuhun (vrt. nykyfilosofiassa: keskustelu relativismista).
  4. Oletus: ihmiset olettavat kaikkein perustavimmat asiat itsessään tunnetuiksi, mutta eri ihmiset tekevät eri oletuksia (vrt. nykyfilosofiassa: keskustelu perususkomuksista ja tietoteoreettisesta fundamentalismista).
  5. Keskinäinen riippuvuus: todistettavat asiat vaativat itse uskomista siihen, mitä ollaan todistamassa (vrt. nykyfilosofiassa: keskustelu koherentismista).

Filosofit

Pyrrhonistisen koulukunnan edustajia olivat:[7]

  • Pyrrhon (n. 360—270 eaa.)
  • Timon Fleiuslainen (n. 320—230 eaa.)
  • Dioskurides Kyproslainen
  • Nikolokhos Rhodoslainen
  • Eufranor Seleukeialainen
  • Praÿlus Troaslainen
  • Eubulos Aleksandrialainen
  • Ptolemaios Kyreneläinen
  • Sarpedon
  • Herakleides
  • Ainesidemos (ensimmäinen vuosisata eaa.)
  • Agrippa (ensimmäinen vuosisata)
  • Zeuksippos Kansalainen
  • Zeuksis Kulmikasjalka
  • Antiokhos Laodikeialainen
  • Menodotos Nikomedeialainen (100-luku)
  • Theiodas Laodikeialainen
  • Herodotos Tarsoslainen
  • Sekstos Empeirikos (n. 160-210)
  • Saturninos Kythenas (200- tai 300-luku)

Osa nimistä on epävarmoja, koska lähteisiin ja ajoituksiin liittyy ongelmia.[8]

Katso myös

Lähteet
  • Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit. Suomentanut sekä esittelyn ja selitykset kirjoittanut Marke Ahonen. Helsinki: Summa, 2002. ISBN 952-5418-07-3.

Viitteet
  1. Liddell, Henry George & Scott, Robert: Πυρρώνειος A Greek-English Lexicon. 1940. Oxford: Clarendon Press / Perseus Digital Library, Tufts University. (englanniksi)
  2. Liddell, Henry George & Scott, Robert: σκεπτικός A Greek-English Lexicon. 1940. Oxford: Clarendon Press / Perseus Digital Library, Tufts University. (englanniksi)
  3. Völkel, Markus: "Pyrrhonismus historicus" und "fides historica". Die Entwicklung der deutschen historischen Methodologie unter dem Gesichtspunkt der historischen Skepsis. Frankfurt am Main, New York: P. Lang, 1987.
  4. Lammenranta, Markus: Tietoteoria, s. 16-17. Helsinki: Gaudeamus, 1993. ISBN 951-662-572-X.
  5. Diogenes Laertios (DL) IX.79-88; Sekstos Empeirikos: Pyrrhonismin pääpiirteet (PH) I.36-163.
  6. DL IX.88-89; PH I.164-177.
  7. DL IX.115-116.
  8. Dye, Guillaume: Review: Lorenzo Perilli, Menodoto di Nicomedia. Contributo a una storia galeniana della medicina empirica. München, Leipzig: K. G. Saur, 2004. Bryn Mawr Classical Review. Viitattu 11.20.2010.

    Kirjallisuutta

    Antiikin lähteitä
    • Sekstos Empeirikos: Pyrrhonismin pääpiirteet, ensimmäinen kolmesta kirjasta. Suomennos, johdanto ja selitykset Marke Ahonen. Teoksessa Grahn-Wilder, Malin (toim.): Skeptisismi. Epäilyn ja etsimisen filosofia, s. 23–79. Helsinki: Gaudeamus, 2016. ISBN 978-952-495-396-2.
    • Sextus Empiricus: Outlines of Pyrrhonism. Käännös ja toimitus Robert Gregg Bury. Loeb Classical Library. Harvard University Press, 1983.
    • Sextus Empiricus: Outlines of Scepticism. Käännös ja toimitus Julia Annas ja Jonathan Barnes. Cambridge: Cambridge University Press, 2000.
    • Sextus Empiricus: The Sceptic Way. Sextus Empiricus's Outlines of Pyrrhonism. Johdanto, käännös ja kommentaari Benson Mates. New York, Oxford: Oxford University Press, 1996. ISBN 0-19-509212-0.

    Tutkimuskirjallisuutta
    • Burnyeat, Myles & Frede, Michael: The Original Sceptics. A Controversy.. Indianapolis: Hackett, 1997.
    • Fogelin , Robert J.: Pyrrhonian reflections on knowledge and justification. New York: Oxford University Press, 1994.
    • Kuzminski, Adrian: Pyrrhonism: How the Ancient Greeks Reinvented Buddhism. Lexington Books, 2008. ISBN 0739125060.
    • Grahn-Wilder, Malin: Skeptisismi. Epäilyn ja etsimisen filosofia. Helsinki: Gaudeamus, 2016. ISBN 978-952-495-396-2.
    • Machuca, Diego E.: Pyrrhonism in ancient, modern, and contemporary philosophy. Dordrecht: Springer, 2011.
    • Patrick, Mary Mills: Sextus Empiricus and Greek Scepticism. A Thesis accepted for the Degree of Doctor of Philosophy in the University of Bern, Switzerland, November 1897. Cambridge: Deighton Bell & co., 1899. Teoksen verkkoversio.
    • Perin, Casey: Demands of reason: an essay on Pyrrhonian scepticism. Oxford, New York: Oxford University Press, 2010.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.